Alustus Karjalan Liiton hengellisillä päivillä 30.3.2014 Salossa

 Parikymmentä vuotta sitten pidin rippikoululeiriä. Lauloimme paljon lauluja Nuoren seurakunnan veisukirjasta, tuosta varmasti monille tutusta punakantisesta kirjasta. Leirin pojat ehdottivat aina iltaohjelmassa lauluksi Anna-Mari Kaskisen laulua Sanan anna koskettaa. Minulta meni monta päivää, ennen kuin hoksasin, miksi tämä laulu oli niin suosittu. Leirillä oli pidetty isonen nimeltään Sanna ja pojat lauloivat kovaan ääneen: ”Sannan anna koskettaa..”. Leirin pojat keksivät vääntää myös toisen laulun sanat. ”Me saamme kasvaa, saamme kasvaa” sai uuden muotoilun ”Me saamme rasvaa, saamme rasvaa”.

 Rippikoulupoikien harrastama laulujen uudelleensanoitus on yksi hauska esimerkki karjalaisen sanankäytön luovuudesta. Suomalaisten kansanryhmien kuvauksissa on paljon yksinkertaistettuja stereotypioita. Mutta on niissä jotain perääkin. Esimerkiksi Heikki Wariksen tunnetussa perusteoksessa Siirtoväen sopeutuminen (1952) karjalaisia kuvataan iloisiksi, vilkkaiksi, puheliaiksi, sopeutuviksi ja joustaviksi. Karjalaiset ovat sukkelia suustaan ja tarvittaessa vaikka keksivät uusia sanoja.

 Oma kokemukseni vahvistaa käsitystä karjalaisista välittöminä ja seurallisina ihmisinä, olenhan kasvanut Lauritsalassa Etelä-Karjalassa. Imatralla 1980-luvulla seurakuntapappina työskennellessäni totuin vilkkaisiin kinkerikeskusteluihin. Kun Heinolassa viritin saman vuosikymmenen loppupuolella Onali-Vaippilan kinkereillä keskustelua, syvä hiljaisuus levisi tupaan. Kun sitä oli kestänyt muutaman kiusallisen hetken, kylänvanhin pyysi puheenvuoron ja totesi: ”Tämä on sitä itähämäläistä kinkerikeskustelua.” Sen jälkeen en paljon yrittänyt keskustelua jatkaa.

 Seuraavassa tarkastelen otsikon teemaa Sanan anna koskettaa Raamatusta avautuvista muutamista näkökulmista. Kyse on vain pintaraapaisusta, sillä sana on yksi pyhän kirjan keskeisiä käsitteitä, niin pienellä kuin isolla alkukirjaimella kirjoitettuna.

Ihmiselle on annettu puheen lahja. Se on tärkein tapamme välittää tietoa ja tunteita. Lapsiperheessä on suuri hetki, kun pienokainen sanoo ensimmäisen sanansa tai kun lapsi ensimmäisen kerran hahmottaa kirjoitetusta tekstistä sanan, siis oppii lukemaan. Sanat ovat tärkeitä myös elämän lopussa. Mitkä ovat kuolevan viimeiset sanat? Mitä sanottiin, kun viimeisen kerran kohdattiin?

 Ensimmäisen ja viimeisen väliin jää ihmisen elämä ja lukemattomat lausutut ja vaietut sanat. Sanat koskettavat. Ne voivat olla parantavia ja hoitavia tai ne voivat satuttaa kipeästi.

 Jo Raamatun maailmassa tunnetaan sanojen voima, sekä hyvässä että pahassa. Oikeaan aikaan lausuttu hyvä sana rohkaisee, kannustaa ja ilahduttaa. ”Kultaomenoita hopeamaljassa ovat oikeaan aikaan lausutut sanat.” (Snl. 25:11, vuoden 1938 raamatunkäännös: ”Kultaomenia hopeamaljoissa ovat sanat, sanotut aikanansa.”) ”Mikä ilo, kun löytyy sattuva vastaus, oikea sana oikeaan aikaan!” (Snl. 15:23) ”Huoli masentaa ihmismielen, hyvä sana sen ilahduttaa.” (Snl. 12:25)

 Kun sanalla on tällainen voima, sitä tulee käyttää oikein. Profeetta Jesaja pyytää: ”Herra, minun Jumalani, on antanut minulle taitavan kielen, niin että voin sanalla rohkaista uupunutta.” (Jes. 50: 4a) Tässä on myös tehtävä meille. Jokainen varmaan tietää, kuinka hyvältä tuntuu, kun joku antaa kiitosta tai myönteistä palautetta. Tai kuinka rohkaisevaa on saada tukea, myötätuntoa ja kannustusta vaikeuksien keskellä. Sana koskettaa. Tässä tarkoituksessa meitä myös kehotetaan toimimaan ja lausumaan hyviä sanoja: Sanan anna koskettaa.

 Raamattu tietää myös pahojen sanojen vaikutuksen. Siksi se varoittaa kielen synneistä ja käskee pitämään kielen kurissa. ”Kaikkihan me hairahdumme monin tavoin. Täydellinen on se, joka ei hairahdu puheissaan: hän kykenee hallitsemaan koko ruumiinsa. Jos panemme suitset hevosen suuhun, me saamme sen tottelemaan itseämme ja voimme ohjata koko hevosta. Entä laivat: vaikka ne ovat isoja ja rajut tuulet heittelevät niitä, pienen pieni peräsin ohjaa laivan minne peränpitäjä haluaa. Samoin kieli on pieni jäsen, mutta se voi kerskua suurilla asioilla. Pieni tuli sytyttää palamaan suuren metsän! Ja kielikin on tuli; meidän jäsentemme joukossa se on vääryyden maailma. Se saastuttaa koko ruumiin ja sytyttää tuleen elämän pyörän, itse liekehtien helvetin tulta. Kaikki eläimet voi ihminen kesyttää ja onkin kesyttänyt, nelijalkaiset, linnut, matelijat ja meren eläimet, mutta kieltä ei yksikään ihminen pysty kesyttämään. Se on hillitön ja paha, täynnä tappavaa myrkkyä. Kielellä me ylistämme Herraa ja Isää, ja sillä me myös kiroamme ihmisiä, Jumalan kuvaksi luotuja. Kiitos ja kirous lähtevät samasta suusta. Tämä ei käy, veljeni! Eihän samasta lähteensilmästä pulppua makeaa ja karvasta vettä. Ei viikunapuussa kasva oliiveja eikä viiniköynnöksessä viikunoita, vai mitä, veljeni? Samoin ei suolaisesta lähteestä juokse makeaa vettä.” (Jaak. 3:2-12)

 Sanoistamme ja puheistamme näkyy sisimpämme tila. Poikakerhossa mieleeni syöpyi tarina sotaväestä. Varusmies kiroili sotilaspastorin kuullen. Silloin pappi kysäisi: ”Nuori mies, miksi te kiroilette?” Siihen häkeltynyt varusmies vastasi: ”En minä tavallisesti, se oli vain lipsahdus.” Räystään alla oli tynnyri, jonka reunojen yli vuoti sadevesi. Sotilaspastori viittasi tynnyriin ja sanoi: ”Kuulkaa, ei se ollut lipsahdus, sillä sitä se astia ylitse vuotaa, mitä se on täynnä.”

 Jos hyvä sana koskettaa, niin myös paha sana koskettaa. Siksi sanamme ja sanankäyttömme eivät ole yhdentekeviä. Tämä on tarpeen muistaa lähipiirissä, kodeissa ja perheissä, mutta yhtä hyvin julkisessa elämässä, myös sosiaalisen median keskusteluissa tai työpaikan kahvitauolla. Puheemme paljastavat, millaisia me olemme. "Mitä sydän on täynnä, sitä suu puhuu", sanoo Jeesus. (Matt. 12:34b) Tämän vuoksi Raamattu kehottaa varjelemaan ennen kaikkea sisäistä elämää, omaatuntoa. ”Älä päästä mielestäsi minun sanojani, pidä ne visusti sydämessäsi, sillä ne ovat löytäjälleen elämä, lääke koko hänen ruumiillensa. Ennen muuta varjele sitä, mikä on sydämessäsi – siellä on koko elämäsi lähde. Älä päästä suuhusi petollisia puheita, pidä vilppi loitolla huuliltasi”. (Snl 4:21-24)

 Sana ei merkitse Raamatussa ainoastaan ihmisen sanoja. Kristillinen kirkko ilmaisee käsityksensä Raamatun erityislaatuisuudesta opettamalla, että Raamattu on Jumalan sanaa. Raamattu ei ainoastaan sisällä ihmisten sanoja Jumalasta. Se on Jumalan sanaa meille ihmisille. Kristittyinä emme löydä siitä vain ihmisten ajatuksia ja käsityksiä Jumalasta. Siinä on Jumalalta tuleva sanoma, joka on saanut hänen haluamansa muodon. Jos haluamme päästä kosketuksiin Jumalan kanssa, on meidän etsittävä häntä sanasta.

 Jumalaa emme opi tuntemaan yliluonnollisten ilmestysten välityksellä, emme sisäisen äänemme kautta, emme luonnonmystiikan avulla tai hurmautumalla elämän ihmeellisyyden ja mahtavuuden edessä. Toki niidenkin kautta Jumalan läsnäolon voi aavistaa ja hänet kohdata. Vanhastaan on puhuttu yleisestä ilmoituksesta. Tällä on tarkoitettu Jumalan kohtaamista luonnossa, elämän kohtaloissa, kansojen vaiheissa ja omassatunnossa. Tällainen luonnollinen jumalantuntemus ei ole väärää, mutta se on epätäydellistä. Se ei tunne sitä, mikä on kristinuskossa oleellista. Sen Jumala on ilmoittanut erityisellä tavalla, siksi puhutaankin erityisestä ilmoituksesta. Jumalan opimme tuntemaan sanan välityksellä. Siinä kohtaamme Jeesuksen Kristuksen.

 Edellinen Kristinoppimme (1948) sanoi tämän ytimekkäästi: ”Jumala kohtaa meidät luonnossa, elämämme kohtaloissa ja kansojen vaiheissa. Hän puhuu meille omassatunnossamme. Mutta erityisesti Jumala ilmaisee itsensä meille Pyhässä Raamatussa ja Vapahtajassamme Jeesuksessa Kristuksessa.” (KO 4) Nykyinen Katekismuksemme opettaa: ”Raamatussa Jumala itse puhuu meille ihmisten kielellä.” (Katekismus 40)

 Hyvin hurskas vanha nainen oli tyytymätön kaikkiin olemassa oleviin uskontoihin. Niissä kaikissa näytti olevan paljon väärää ja harhaa ja ne tuntuivat olevan kaukana totuudesta. Niinpä hän päätti perustaa oman uskonnon. Eräänä päivänä saapui toimittaja naisen luokse tekemään hänestä lehtijuttua. Toimittaja yritti ymmärtää naisen totuuden julistusta ja hänen näkökantojaan ja kysyi: ”Ihmiset sanovat teidän uskovan, että kukaan ei pääse taivaaseen teitä itseänne ja kotiapulaistanne lukuun ottamatta. Uskotteko todella näin?” Vanhus pohti kysymystä hetkisen ja vastasi sitten: ”Totta puhuakseni en ole ihan varma Maijasta.”

 Tarina paljastaa meidän tapamme arvioida totuutta ja harhaa. Raamatun mukaan arviointikriteerinä eivät ole inhimilliset mittapuut ja kriteerit, eivät ihmisten arviot tai yleiset käsitykset. Raamatun ilmoituksen mukaan Jumalan sanat ovat totuuden sanoja (2 Kor. 6:7, Ef. 1:13). Niiden pohjalta meidän on arvioitava uskoamme ja elämäämme, niin yksityisinä kristittyinä kuin kirkkoina.

 Vuorisaarnan päätteeksi Jeesus kertoi vertauksen kahdesta miehestä, joista toinen rakensi talonsa kalliolle ja toinen hiekalle. Jeesuksen sanat kuuleva ja niitä noudattava rakentaa kestävälle kalliolle, Jeesuksen sanat kuuleva, mutta niistä vähät välittävä rakentaa pettävälle hiekalle.

 ”Jokainen, joka kuulee nämä sanani ja tekee niiden mukaan, on kuin järkevä mies, joka rakensi talonsa kalliolle. Alkoi sataa, tulvavesi virtasi ja myrskytuuli pieksi taloa, mutta se ei sortunut, sillä se oli rakennettu kallioperustalle. Jokainen, joka kuulee nämä sanani, mutta ei tee niiden mukaan, on kuin tyhmä mies, joka rakensi talonsa hiekalle. Alkoi sataa, tulvavesi virtasi ja myrskytuuli pieksi taloa, ja se sortui, maan tasalle saakka.” (Matt. 7:24–27)

 Jeesuksen vertauksen opetus on, että hänen sanansa kuuleminen ja sen mukaan tekeminen on järkevän rakentajan tapa toimia. Se on elämän rakentamista kallioperustalle. Sen sijaan kaikki muunlainen uskonnollisuus tai uskonnottomuus on mieletöntä hiekalle rakentamista. Jeesuksen vertaus kahdesta rakentajasta korostaa tasapainoista ja tervettä hengellisyyttä.

 Luterilainen kirkko mieltää itsensä sanan kirkoksi. Jumalan sana on siis uskomme ylin ohje ja auktoriteetti. Jumalan sanan käsite ilmaisee jo itsessään sen, että ihmisen yläpuolella on toinen todellisuus, jonka sisältöä ihminen ei voi määrätä. Jumalan sanaan kytkeytyy ylivertaisuuden ajatus. Jumala on se, joka puhuu, ja me olemme niitä, jotka kuuntelevat. Jumalaan ja hänen sanaansa kätkeytyy kristinuskon erityislaatu. Usko perustuu siihen, että Jumala ensin puhuu ja me kuuntelemme. Yhtä hyvin itse kunkin yksittäisen kristityn kuin kirkon elämän tulee perustua siihen, että kuulemme Jumalan sanaa ja noudatamme sitä. Sanan anna koskettaa. Siinä uskomme tulee todeksi.

 Raitis usko perustuu Jumalan sanaan, joka koskettaa. Se ei mestaroi sanaa, ei asetu sanan yläpuolelle eikä kuvittele hallitsevansa sitä. Terve hengellisyys pitäytyy Kristinopin (1948) opetukseen: ”Raamattu on kristillisen uskon ja elämän ylin ohje.” Raamattu itse sanoo, että sana ei palaa tyhjänä saamatta aikaan sitä, mitä varten se on lähetetty (Jes. 55:11). Jos se otetaan vastaan, se saa aikaan uskoa, pelastusta ja armoa. Jos se torjutaan, se saa aikaan uhmaa, paatumusta ja tuomiota. Jumalan sana vaikuttaa aina. Tämän vuoksi suhde Jumalan sanaan on niin tärkeä. Siksi on tärkeä myös pyyntö: Sanan anna koskettaa.

 Tunnettu norjalainen sananjulistaja Fredrik Wislöff on sanonut osuvasti: ”.. Raamatussa kohtaan Jumalan. Siitä saan tietää, kuka ja millainen Jumala on. Siitä opin tuntemaan itseäni. Siinä avataan autuuden tie eteeni. Siitä saan tietää, mikä on oikein ja mikä väärin, ja ennen kaikkea saan kohdata Jeesuksen Kristuksen Herranani ja Vapahtajanani.”

 Me ihmiset revimme liian usein toisiamme sanoillamme. Monesti rohkaisun ja lohdutuksen sanat jäävät sanomatta. Onneksi meille kaikille on tarjolla hyvän Jumalan armahtavat sanat. Ne antavat uudestaan alkamisen mahdollisuuden. Siksi pyyntömme on: Sanan anna koskettaa.