RAPORTTI MATKASTA ROOMAAN JA VATIKAANIIN 17.–22.1.2012 Kirkon ulkoasiain neuvoston lähettämänä osallistuin 17.–22.1.2012 vuotuiseen Rooman ja Vatikaanin matkaan, jonka tarkoituksena on viettää ekumeenista messua Pyhän Henrikin muistopäivänä. Matkaseurueeseen kuuluivat lisäkseni kirkkoneuvos Kimmo Kääriäinen sekä pastori Antti Kruus sekä katolisesta kirkosta piispa Teemu Sippo ja yleisvikaari Raimo Goyarrola. Matkalla mukana oli myös puolisoni Maria Häkkinen sekä 35-jäseninen Sonus-kuoro Kouvolasta johtajanaan kanttori Pekka Ainali.Pyhän Henrikin muistopäivän ekumeenista messua vietettiin jo 27. kerran Roomassa. Erityistä sisältöä matkalle antoi se, että vuonna 2012 tulee Suomen ja Pyhän istuimen diplomaattisuhteiden solmimisesta 70 vuotta.Tiistai 17.1.2012Tiistai oli matkapäivä. Delegaatio saapui Roomaan eri aikaan, itse saavuin tiistaina puolenpäivän aikoihin. Kääriäinen ja Kruus olivat saapuneet 16.1. sekä Sippo ja Goyarrola jo 15.1. Majoituimme perinteiseen tapaan birgittalaissisarten vieraskotiin Piazza Farnesella. Ohjelmassa oli lounas birgittalaisten luona sekä sen jälkeen luterilaisten delegaation jäsenten kanssa neuvottelu matkaohjelman yksityiskohdista. Antti Kruusin opastamana kävimme illansuussa tutustumassa Lateraanikirkkoon sekä Santa Maria Maggioren kirkkoon. Illalla suomalaisdelegaatio illallisti yhdessä, tutustuimme toisiimme sekä keskustelimme matkaohjelmasta ja kirkkojemme tilanteesta Suomessa. Keskiviikko 18.1.2012Keskiviikkona aamupäivällä vierailimme Paavillisessa uuden evankelioimisen edistämisen neuvostossa (the Pontifical Council for Promotion New Evangelization). Vierailun isäntänä toimi neuvoston johdossa oleva arkkipiispa Salvatore Rino Fisichella.[1] Neuvosto on nykyisen paavi Benedictus XVI syksyllä 2010 perustama. Taustalla on sama kysymys kuin omassa kirkossammekin: ihmisten vieraantuminen kristillisestä uskosta ja kirkosta. Näin evankeliomisesta on tullut yhä tärkeämpi tehtävä. Fisichella kertoi hyvin avoimesti kirkon haasteista maallistuneessa ja globalisoituneessa maailmassa. Hän painotti, että kyse on samalla kaikkien kirkkojen yhteisestä tehtävästä. Keväällä 2012 paastonaikaan järjestetään Euroopan kahdessatoista suuressa kaupungissa Missio metropoli –tapahtuma, jossa muun muassa jaetaan erikielisiä Markuksen evankeliumeja. Tavoitteena on vahvistaa roomalaiskatolisen kirkon jäsenten hengellistä identiteettiä. Evankelioiminen on esillä syksyn 2012 katolisten piispojen synodissa.Keskustelussa kävi ilmi, että länsimaissa kirkkojen tilanne on hyvin samanlainen ja maallistuvan Euroopan kirkot tarvitsevat evankelioimista. Kirkot voivat tukea tässä tehtävässä toinen toistaan. Kiitospuheessani korostin, kuinka evankeliumi on vietävä sinne, jossa Kristusta ei vielä tunneta, mutta myös sinne, jossa Kristusta ei enää tunneta.Iltapäivällä Suomen Italian suurlähettiläs Petri Tuomi-Nikula tarjosi delegaatiolle lounaan residenssissään. Lounaalle osallistui myös muita vieraita, kuten piispa Brian Farrel ja monsignor Matthias Türk Paavillisesta kristittyjen ykseyden edistämisen neuvostosta. Keskusteluissa kävi ilmi suurlähettilään arvostus suomalaisten parissa tehtävää kirkollista työtä kohtaan. Hän toivoi, että Italiaan saataisiin suomalaisia varten oma pappi. Omassa kiitospuheenvuorossani kiinnitin huomiota kahteen seikkaan, jotka paavi Pius XII otti esille vastaanottaessaan Suomen ensimmäisen suurlähettilään G.A. Gripenbergin valtuuskirjan 31.7.1942. Ensinnäkin paavi painotti sitä, kuinka kaikilla kansoilla, niin pienillä kuin suurilla, on loukkaamaton oikeus päättää itse omasta kohtalostaan kenenkään vieraan siihen puuttumatta. Sodan keskellä tällainen viesti oli hyvä ja rohkaiseva kuulla. Toiseksi paavi kehui Suomea sanoen, että maa on korkeasti sivistynyt, uskonnollinen maa, joka edustaa eräitä kaikkein korkeimpia ja ihmiskunnan onnen kannalta tärkeimpiä periaatteita. Pienen ja nuoren valtion edustajalle tämäkin oli myönteinen ja kannustava viesti. Maassamme vaikuttavat kristilliset kirkot tahtovat yhä toimia sen puolesta.Illalla tutustuimme Sonus-kuoron kanssa apotti Powellin johdolla Paavalin kirkkoon muurien ulkopuolella (the Basilica of St. Paul outside the Walls), jonne perimätiedon mukaan apostoli on haudattu. Klo 18 vietimme ekumeenista vesperiä benediktiinimunkkien kanssa. Sonus-kuoro lauloi ja minä saarnasin. Kristittyjen ykseyden ekumeenisen rukousviikon ensimmäinen päivä alkoi näin konkreettisesti ekumeenisella rukoushetkellä. Illallinen syötiin birgittalaisluostarissa, ruokailun aikana arvioitiin päivän kulkua ja sovittiin seuraavan päivän yksityiskohdista.Torstai 19.1.2012 Torstaiaamulla tutustuimme Pietarin kirkon alla olevaan nekropoliin, myös kuoro osallistui tähän opastukseen. Kierroksen jälkeen delegaatio vieraili Paavilliseen kristittyjen ykseyden edistämisen neuvostossa (the Pontifical Council for Promoting Christian Unity), jossa isäntinä toimivat piispa Brian Farrell ja monsignor Matthias Türk. Neuvostoa johtava kardinaali Kurt Koch oli Afrikan matkan vuoksi estynyt osallistumasta tilaisuuteen. Piispa Farrel esitteli neuvoston toimintaa ja käynnissä olevia dialogeja. Mielenkiintoista oli myös oman kirkkomme kannalta kuulla Harvesting the Fruits –projektista. Kyseessä on useampivuotinen hanke, jonka tarkoituksena on tuoda esille ekumenian saavutuksia. Kirkot ovat vuosikymmenen aikana ottaneet askeleita kohti ykseyttä, mutta uudella sukupolvella ei ole useinkaan tietoa siitä, miten ekumeniassa on edetty. Farrel kertoi Global Christian Forumista (GCF), joka pyrkii luomaan yhteyttä perinteisessä ekumeenisessa liikkeessä toimivien ja sen ulkopuolella olevien kristittyjen välille. Kristikunnan enemmistö asuu nykyisin globaalissa etelässä ja kuuluu useimmiten katoliseen kirkkoon tai johonkin helluntailaiseen tai evankelikaaliseen yhteisöön. GCF on laaja-alainen ekumeeninen avaus. Takana on yli vuosikymmenen kestänyt prosessi, jonka huipentumia ovat olleet kaksi maailmanlaajaa kokousta Kenian Limurussa 2007 ja Indonesian Manadossa 2011. Tämän rinnalla on ollut monia alueellisia kokoontumisia, jotka ovat koko prosessin perustana. Farrel piti GCF:ia hyvänä mahdollisuutena ja työvälineenä, jotta kristittyjen yhteinen todistus voisi vahvistua sekularisoituvassa maailmassa. Suomestakin on tähän foorumiin osallistuttu, muun muassa piispainkokouksen teologinen sihteeri Jyri Komulainen osallistui syksyllä 2011 Manadon kokoukseen. Ruotsalais-suomalaisesta katolisen ja luterilaisen kirkon dialogiraportista keskustellessamme Türk piti tärkeänä saada löytynyttä yhteyttä etenemään hiippakunta- ja seurakuntatasolle. Itse painotin sitä, että dialogiraportti on merkittävä asiakirja, mutta tähän ei pidä jäädä, vaan jatkaa yhteyden syvempää etsimistä. Keskustelimme myös reformaation merkkivuodesta 2017 ja siihen liittyvistä valmisteluista. Hauskana yksityiskohtana Farrel totesi, että viime vuonna Paavalin kirkon viereen istutettu Lutherin puu oli heti kohta kuollut, mutta uusi ja vahvempi on jo istutettu tilalle. Ekumeniassa voi tulla takaiskuja, mutta niiden ei pidä antaa lannistaa, vaan istuttaa entistä vahvempia taimia. Kristittyjen ykseyden neuvostosta delegaatio kuljetettiin suoraan paavin yksityisvastaanotolle Apostoliseen palatsiin. Paavin tapaaminen oli lyhyt (noin puoli tuntia) ja virallisen muodollinen, mutta erittäin lämminhenkinen tilaisuus. Paavin ulkoinen olemus oli hauras, onhan hänellä ikää jo 84 vuotta, mutta henkisesti hän oli hyvässä kunnossa. Tervehtiessäni paavia hän totesi arvostavansa suomalaisten vuotuista vierailua Roomassa ja yhteistä ekumeenista messua. Hänen mukaansa tämä traditio on tärkeä perinne. Tervehdyspuheessani paaville korostin roomalaiskatolisen kirkon ja Suomen evankelis-luterilaisen kirkon yhteisiä juuria viittaamalla juuri vietettyyn Juvan seurakunnan 570-vuotisjuhlaan. Myös luterilainen kirkko on apostolisen kirkon ja vanhan kirkon perinteen jatkaja Suomessa. Tämä tarjoaa luontevan perustan ykseyden edistämiselle. Siitä käytännön osoituksena on vuotuinen katolisen ja luterilaisen piispan pyhiinvaellus Roomaan. ”Kirkkojamme yhdistäviä tekijöitä on paljon enemmän kuin erottavia. Olemme viime vuosikymmeninä edistyneet toistemme ymmärtämisessä ja lähentyneet monella tavalla. Siitä voimme olla kiitollisia. Tähän tilanteeseen emme kuitenkaan saa jäädä. Ekumenian päämääränä on kirkon näkyvä ykseys ja yhteinen osallistuminen alttarin sakramenttiin. Tätä kohti meidän on yhä kilvoiteltava, jotta olisimme kuuliaisia Kristuksen rukoukselle (Joh.17:21). Me ihmiset emme kuitenkaan saa aikaan ykseyttä. Meidän tehtävämme on luoda sille edellytyksiä. Ykseys annetaan meille. Siksi tarvitsemme jatkuvaa rukousta ja Pyhän Hengen työtä.” Lahjana paaville annoin taiteilija Anne Takasen suunnitteleman ja valmistaman lasilautasen, johon on kuvattu Mikkelin hiippakunnan nimikkoenkeli Mikael ja hiippakunnan vaakunasta kyyhkynen oliivipuun oksa suussaan. ”Mikaelin tehtävänä oli Jumalalta saamansa kutsumuksen mukaisesti taistella pahaa vastaan ja puolustaa ihmisiä. Hän sopii esikuvaksi meille kaikille Kristuksen kirkon työntekijöille. Kyyhkynen Pyhän Hengen symbolina muistuttaa Jumalan toiminnasta keskellämme. Hän antaa rauhan ja siunauksen. Tämän lahjan myötä rukoilen Teille Jumalan siunausta.” Vastauspuheenvuorossaan paavi totesi, että “syventynyt ystävyytemme ja yhteinen todistuksemme Jeesuksesta Kristuksesta – varsinkin nykymaailman edessä, jolta niin usein puuttuu todellinen suunta ja joka kaipaa viestiä pelastuksesta – vaatii, että me kiirehdimme askeleitamme jäljellä olevien erimielisyyksiemme ratkaisemiseksi, todellakin kaikissa kristittyjä erottavissa kysymyksissä.” Ilmeisesti ensimmäistä kertaa tässä yhteydessä paavi nosti esille kirkkoja erottavat eettiset näkemykset. Hän sanoi: “Viime aikoina eettisistä kysymyksistä on tullut erimielisyyden kohteita kristittyjen välillä, varsinkin sen suhteen, miten ymmärretään ihmisluonto ja sen arvokkuus. Kristittyjen täytyy saavuttaa perusteellinen yksimielisyys antropologian perusteista. Se voi sitten auttaa yhteiskuntaa ja poliitikkoja tekemään viisaita ja oikeudenmukaisia päätöksiä tärkeissä kysymyksissä, jotka liittyvät ihmiselämään, perheeseen ja seksuaalisuuteen. Tässä mielessä viimeaikainen kahdenvälinen ekumeeninen suomalais-ruotsalainen asiakirja ei vain kuvasta katolilaisten ja luterilaisten lähestymistä ymmärryksessä vanhurskauttamisesta, vaan se kehottaa kristittyjä uudistamaan sitoutumisensa Kristuksen seuraamiseen elämässä ja toiminnassa.” “Kaipuumme kristittyjen täyteen, näkyvään ykseyteen vaatii kärsivällistä ja luottavaista odottamista”, paavi Benedictus päätti, “ei kuitenkaan avuttomuuden tai passiivisuuden hengessä, vaan luottaen syvästi, että kaikkien kristittyjen ykseys yhdessä kirkossa on todellakin Jumalan lahja eikä meidän oma saavutuksemme. Tällainen kärsivällinen odottaminen rukouksen täyttämän toivon hengessä, muuttaa meidät ja valmistaa meidät näkyvään ykseyteen, ei niin kuin me suunnittelemme, vaan niin kuin Jumala sen järjestää.” Hyvästellessämme paavi viittasi puheeseeni ja totesi hänelle olleen uusi asia, että hiippakunnassani on näin vanha seurakunta. Hän oli kiinnostunut puheessani mainitsemasta katolisen ja luterilaisen kirkon yhteisestä historiasta Suomessa. Iltapäivällä vietettiin Pyhän Henrikin muistopäivän messua Santa Maria sopra Minervan kirkossa ns. Suomen kappelissa. Tällä kertaa vuorossa oli katolinen messu, jossa luterilainen piispa saarnasi. Messuun osallistui joitakin kymmeniä seurakuntalaisia. Sonus-kuoro lauloi.Saarnassani totesin päivän evankeliumitekstiin Joh. 4:34-38 liittyen, että Pyhän Henrikin muistopäivä kertoo meille kolmesta asiasta. Ensinnäkin olemme Kristuksen ja meitä edeltäneen kristikunnan vaivannäön hedelmää. Kaikki, mitä olemme saaneet, on saatu armosta, ilman omia ponnistelujamme. Niistä olemme kiitollisia Jumalalle ja meitä edeltäneille kristityille. Toiseksi meidän tehtävämme on auttaa ja tukea niitä, joita painostetaan tai vainotaan uskonsa tähden. Ja kolmanneksi meitä kutsutaan jatkamaan sitä kylvötyötä, josta me olemme tulleet osallisiksi. Se johtaa meidät samalla etsimään yhteyttä toinen toisiimme. Silloin kristillinen todistus on aito ja vakuuttava.Jumalanpalveluksen jälkeen oli vastaanotto birgittalaissisarten luona. Sinne osallistui jonkun verran suomalaisia, kuoro sekä piispa Farrel ja monsignor Türk. Kiitin yliäiti Teklaa (Famiglietti) ystävällisyydestä ja vieraanvaraisuudesta. ”Pyhä Birgitta toimi elinaikanaan kirkon ykseyden puolesta. Näin hän oli ekumenian edelläkävijä, vaikka kyseistä sanaa ei vielä tuolloin käytettykään. Kauniilla tavalla birgittalaissisaret eri puolilla maailmaa ovat jatkaneet tässä tehtävässä. Yksi konkreettinen esimerkki siitä on se vastuu, jonka te olette kantaneet vuotuisen luterilaisen ja katolisen piispan pyhiinvaelluksen järjestelyistä täällä Roomassa.”Perjantai 20.1.2012 Perjantaina vierailimme aamupäivällä Pietarin kirkossa monsignor Türkin toimiessa oppaana. Itselleni jäi mieleen lukuisista yksityiskohdista ja asioista se, kuinka Türk sanoi kirkon vaikeiden aikojen osoittaneen kahden asian tärkeyden. Piispuus ja piispat ovat edustaneet apostolista jatkuvuutta ja traditiota aina Pietarista lähtien. Munkit ja luostarilaitos ovat pitäneet yllä uskoa ja uskon merkitystä sitoutuessaan luostarilupauksiin. Puoliltapäivin tutustuimme Suomen Rooman instituuttiin Villa Lanteen yhdessä kuoron kanssa. Johtaja Katariina Mustakallio ja intendentti Simo Örmä esittelivät instituuttia ja rakennusta. Kuoro lauloi ja pidin kiitospuheen, jossa mainitsin suomalaisina olevamme ylpeitä instituutista ja siellä työskentelevistä. Villa Lantesta laskeuduimme alan Trasteveren kaupunginosaan, jossa lounastimme yhdessä delegaation ja monsignor Türkin kanssa. Matkalla ostimme L´osservatore Romano –lehden, jossa oli puolen sivun uutinen edellispäiväisestä paavin tapaamisestamme. Kaikkiaan Vatikaanin tiedotusosasto toimii tehokkaasti ja nopeasti sekä selkeän määrätietoisesti. Illalla vietettiin ekumeeninen vesper birgittalaissisarten kirkossa Piazza Farnesella. Minä toimin liturgina, piispa Teemu Sippo saarnasi ja Sonus-kuoro lauloi. Myös monsignor Türk ja paikallinen ruotsalaisten pappi osallistuivat vesperiin. Sen jälkeen oli edellisillan tapaan birgittalaissisarten ruokasalissa vastaanotto, jossa kuoro lauloi. Vastaanoton jälkeen Kirkkohallituksen ulkoasiainosasto tarjosi delegaatiolle ja kuorolle illallisen, josta kuoro oli vilpittömän ilahtunut ja kiitollinen. Lauantai 21.1.2012 Lauantaiaamupäivällä birgittalaissisariin kuuluva suomalainen sisar Marja-Liisa (Mäkiranta) esitteli yhteisönsä Casa di Santa Brigitta –taloa ja erityisesti Pyhän Birgitan ja hänen tyttärensä Katariinan huoneita, jotka nyt toimivat kappeleina. Birgitta vietti viimeiset vuotensa 1300-luvulla juuri tässä talossa ja huoneissa. Iltapäivällä Sonus-kuoro konsertoi Santa Maria di Miracoli –kirkossa. Kuoron konsertti keräsi runsaasi kuulijoita ja oli erittäin hieno ”käyntikortti” Suomesta ja luterilaisesta kirkosta. Illalla tutustuimme St. Egidio –yhteisön toimintaan ensin Pyhän Bartolomeoksen kirkossa. Paavi Johannes Paavali II oli pyytänyt St. Egidion yhteisöä muistamaan 1900- ja 2000-luvun marttyyreja. Kirkosta onkin tullut suuri muistomerkki. Alttaritauluna on suuri ikoni, johon on kuvattu viime vuosisadan marttyyreja. Kirkkoon on rakennettu vaikuttavat sivualttarit, jonne on koottu kertomuksia aikamme marttyyreista ja jokaisesta on jokin esine. Käynti kirkossa ja marttyyrien muistaminen oli koskettava kokemus. Kirkon esittelyn jälkeen kuoro lauloi. Pyhän Bartolomeoksen kirkosta siirryimme ehtoollisjumalanpalvelukseen Santa Maria in Trastevere –kirkkoon, joka on St. Egidion yhteisön nimikkokirkko. Merkillepantavaa oli yhtäältä messun vahva korkeakirkollisuus sekä toisaalta nuorten aikuisten runsas osallistuminen jumalanpalvelukseen. Messun jälkeen St. Egidion yhteisö tarjosi illallisen läheisessä juhlahuoneistossaan. Isäntänä toimi monille suomalaisille tuttu Leonardo Emberti Gialoretti, joka esitteli yhteisön toimintaa. Kiitospuheenvuorossani totesin St. Egidion yhteisöstä välittyvän uskon ja rakkauden yhteenkuuluvuuden. Yhteydestä Jumalaan kumpuaa rakkaus lähimmäiseen. Se tulee ilmi syvässä hengellisessä elämässä ja konkreettisessa ihmisten auttamisessa. Köyhät johtavat Kristuksen luo. Uskon ja rakkauden yhteenkuuluvuus tulee esille myös yhteisön rauhantyössä. Rauhan rakentaminen on alue, jonka tarve on maailmassa suuri. Siksi on arvokasta, että yhteisö on ottanut tämän tehtävän vastaan. Sunnuntai 22.1.2012Sunnuntaina osallistuimme Rooman evankelis-luterilaisen seurakunnan messuun Kristuskirkossa. Saksankielisen seurakunnan kirkkoherra tri Jens-Martin Kruse toimi liturgina ja minä saarnasin. Messu toimitettiin saksan, italian, suomen ja englannin kielillä. Osallistujia oli paikalla viitisenkymmentä, mukana joitakin italiansuomalaisia.Saarnani tekstinä oli kristittyjen ykseyden ekumeenisen rukousviikon raamatunkohta 1. Kor. 15:51-58. Totesin, kuinka ylösnousemususko yhdistää kristityt ja kirkot toisiinsa. Tämä tulee esille esimerkiksi kolmessa merkittävässä ekumeenisessa asiakirjassa (Yhteinen julistus vanhurskauttamisesta, Vanhurskauttaminen kirkon elämässä sekä Porvoon julkilausuma). Lähtökohta kristittyjen yhteyteen ja kirkon näkyvään ykseyteen on vahva. Siksi kristittyjen ykseyden rukousviikolla on syytä muistaa, mitä paavi Johannes XXIII lausui jo 50 vuotta sitten: ”Se mikä meitä yhdistää on paljon enemmän kuin se mikä meitä erottaa.” Tässä hengessä toimiessamme ekumenia voi edistyä.Toiseksi painotin, kuinka rukousviikon raamatunkohdasta avautuu vahva rohkaisun sanoma. Kristuksen ylösnousemus antaa motivaation ja rohkeuden jatkaa Kristuksen työtä maailmassa. Kristityt saavat olla toiveikkaita, vahvoja ja järkähtämättömiä. Me saamme tehdä luottavaisesti, iloisesti ja innokkaasti Herramme työtä niin, että usko Jumalaan ja rakkaus lähimmäiseen voi lisääntyä. Messun jälkeen oli kirkkokahvit seurakuntasalissa. Piispa Sippo kertoi matkastamme ja kiitti delegaation puolesta mahdollisuudesta vierailla seurakunnassa. Iltapäivällä vierailimme Jeesuksen Pyhän Sydämen (SCJ) sääntökunnan päämajassa ja lounastimme sen yhteydessä toimivassa Villa Aureliassa. Puolisoni Marian kanssa paluumatkamme Roomasta alkoi illalla. Kääriäinen ja Kruus olivat lähteneet jo sunnuntaiaamuna, Sippo ja Goyarrola lähtivät vasta maanantaina. Johtopäätöksiä Delegaation kannattaisi tavata Suomessa ennen matkaa ja sopia ohjelman yksityiskohdista ja käytännön asioista. Delegaation olisi hyvä matkustaa yhdessä, sillä silloin syntyy tunto yhteisestä pyhiinvaelluksesta. Ihanteena olisi, että myös kuoro voisi matkustaa yhdessä delegaation kanssa. Samoin majoitus olisi hyvä olla kaikilla samassa paikassa tai ainakin lähekkäin. Paavillisen uuden evankelioimisen edistämisen neuvostoon kannattaa rakentaa vahvat kontaktit ja seurata sen toimintaa. Kirkkojen haasteet ovat yhteiset, joten molemmin puolin on opittavaa. Parhaimmillaan uuden evankelioimisen neuvoston työskentely voisi antaa virikkeitä suomalaisessa kontekstissa rasitteisen evankelioimisen käsitteen uudelleentulkintaan. Paavillinen kristittyjen ykseyden edistämisen neuvosto on perinteisesti ollut vierailukohde Rooman matkalla. Tämä on nyt erityisen perusteltua, kun kirkkomme johdossa on tapahtunut paljon muutoksia. On huolehdittava siitä, että yhteys kirkkojemme välillä säilyy luottamuksellisena ja hyvänä sekä kirkkomme ekumeeninen linja uskottavana. Vuosittainen Pyhän Henrikin muistopäivän ekumeeninen messu Roomassa ja paavin tapaaminen Vatikaanissa ovat kansainvälisesti niin ainutlaatuinen tapahtuma, että tradition jatkuvuudesta on pidettävä huolta. Näin se voi auttaa ekumeniaa laajemminkin. Paavin vastauspuhetta olisi tarpeen analysoida ja pysähtyä pohtimaan yhtäältä eettisten kysymysten käsittelyä ekumeenisessa dialogissa, toisaalta kirkkojen yhteisten eettisten kannanottojen antamaa tukea yhteiskunnalliselle päätöksenteolle. Suurlähettilään vetoomukseen suomalaisten parissa Italiassa tehtävän kirkollisen työn tehostamiseen olisi toivottavaa pystyä vastaamaan. Kyse on ymmärrettävästi rajallisista resursseista. Pastori Antti Kruusin toiminta on jo tuonut tilanteeseen parannusta. St. Egidion yhteisön yhteydet Suomeen ovat vähitellen vahvistuneet, muun muassa edeltäjäni piispa Voitto Huotarin aktiivisen yhteydenpidon vuoksi. Hän kuuluu yhteisön ns. ystäväpiispojen joukkoon. St. Egidion yhteisön teologiassa ja toiminnassa olisi opittavaa myös Suomessa. Yhtenä mahdollisuutena olisi järjestää asiaan liittyvä seminaari. Vatikaanin tavasta hoitaa tiedotusta olisi opittavaa myös meidän kirkollisessa viestinnässä. Suomessa Henrikinpäivän messusta ja paavin tapaamisesta oli Kirkon tiedotuskeskuksen etukäteisuutinen ja Kotimaa24:n nettiuutinen paavin tapaamisesta ja hänen puheenvuorostaan. Sen sijaan oman luterilaisen piispan puheenvuoroista ei tehty tiedotetta lainkaan, Kotimaa24-sivustokin tyytyi siteeraamaan ainoastaan paavin puheenvuoroa. Suomessa ei ilmeisesti edes kirkossa ymmärretä tämän vierailun ekumeenista merkittävyyttä sekä mahdollisuutta pitää esillä maamme hyvää ekumeenista tilannetta ja asemaa.  Mikkelissä 26.1.2012  Seppo Häkkinen  [1] Huumorin pilke silmäkulmassa voi todeta, että kyseessä oli kahden formulamaailman tunnetun nimen kohtaaminen: Häkkinen ja Fisichella.

Tervehdyspuhe paavi Benedictus XVI:n tapaamisessa 19.1.2012 Vatikaanissa

Tervehdyspuhe paavi Benedictus XVI:n tapaamisessa 19.1.2012 Vatikaanissa Teidän Pyhyytenne! Tasan 570 vuotta sitten, 19. päivä tammikuuta 1442 Suomessa viisitoista miestä tapasi Turun piispa Maunu Tavastin. Tapaaminen päättyi kirjalliseen sopimukseen papin palkkauksesta ja seurakunnan perustamisesta silloisen Suomen rajamaille. Tuolloin perustettu Juvan seurakunta vietti viime sunnuntaina 570-vuotisjuhlaansa. Sain olla mukana hiippakuntaani kuuluvan seurakunnan juhlassa. Yhdessä kiitimme Jumalaa hänen vuosisatoja kestäneestä uskollisuudestaan ja hyvyydestään. Viisisataa vuotta myöhemmin, vuonna 1942 Teidän edeltäjänne Pius XII tapasi Vatikaanissa suomalaisen suurlähettilään Georg Achates Gripenbergin, joka luovutti valtuuskirjansa. Tänä vuonna vietetään siis Suomen ja Pyhän Istuimen diplomaattisuhteiden 70-vuotisjuhlaa. Puheessaan suurlähettiläälle Rooman piispa nimesi keskiajan suurimmaksi suomalaiseksi piispa Maunu Tavastin, joka toimi Turun piispana lähes 40 vuotta. Maunu Tavast kehitti voimakkaasti jumalanpalveluselämää, perusti Naantaliin birgittalaisluostarin ja toimi myös valtiomiehenä. Mainitsemani kaksi tapaamista kertovat roomalaiskatolisen kirkon ja Suomen evankelis-luterilaisen kirkon yhteisistä juurista. Myös luterilainen kirkko on apostolisen kirkon ja vanhan kirkon perinteen jatkaja Suomessa. Tämä tarjoaa luontevan perustan ykseyden edistämiselle. Siitä käytännön osoituksena on tämä vuotuinen katolisen ja luterilaisen piispan pyhiinvaellus Roomaan. Vietämme yhteistä ekumeenista messua tänään kansallispyhimyksemme Pyhän Henrikin muistopäivänä Santa Maria sopra Minervan basilikassa. Luterilaisina ja katolilaisina haluamme yhdessä kunnioittaa Suomen ensimmäisen piispan, Pyhän Henrikin muistoa. Hänen elämänsä kutsuu meitä työhön ja rukoukseen kirkon ykseyden puolesta. Kirkkojamme yhdistäviä tekijöitä on paljon enemmän kuin erottavia. Olemme viime vuosikymmeninä edistyneet toistemme ymmärtämisessä ja lähentyneet monella tavalla. Siitä voimme olla kiitollisia. Tähän tilanteeseen emme kuitenkaan saa jäädä. Ekumenian päämääränä on kirkon näkyvä ykseys ja yhteinen osallistuminen alttarin sakramenttiin. Tätä kohti meidän on yhä kilvoiteltava, jotta olisimme kuuliaisia Kristuksen rukoukselle (Joh.17:21). Me ihmiset emme kuitenkaan saa aikaan ykseyttä. Meidän tehtävämme on luoda sille edellytyksiä. Ykseys annetaan meille. Siksi tarvitsemme jatkuvaa rukousta ja Pyhän Hengen työtä. Arvoisa paavi Benedictus XVI. Mikkelin hiippakunta on saanut nimensä arkkienkeli Mikaelin mukaan. Hiippakunnan vaakunassa on kuvattuna kyyhkynen oliivipuun oksa suussaan. Nämä molemmat aiheet ovat Teille lahjaksi tuomassani lasilautasessa. Mikaelin tehtävänä oli Jumalalta saamansa kutsumuksen mukaisesti taistella pahaa vastaan ja puolustaa ihmisiä. Hän sopii esikuvaksi meille kaikille Kristuksen kirkon työntekijöille. Kyyhkynen Pyhän Hengen symbolina muistuttaa Jumalan toiminnasta keskellämme. Hän antaa rauhan ja siunauksen. Tämän lahjan myötä rukoilen Teille Jumalan siunausta.  Seppo Häkkinen

Address at the meeting with Pope Benedictus XVI on January 19th 2012 in Vatican

Address at the meeting with Pope Benedict XVI on January 19th, 2012, in the Vatican  Your Holiness! Exactly 570 years ago, on January 19th in 1442 in Finland, 15 men met Maunu Tavast, the bishop of Turku. The meeting was concluded with a written agreement on hiring a pastor and founding a parish in the hinterland of Finland. The parish of Juva that was thus established celebrated its 570th anniversary last Sunday. Together we thanked God for his faithfulness and goodness that has lasted for centuries. Five hundred years later, in 1942, Your predecessor, Pius XII met in the Vatican Finland's Ambassador Georg Achates Gripenberg, who presented his credentials. Therefore, this year marks the 70th anniversary of the diplomatic relations between Finland and the Holy See. Addressing the ambassador, the bishop of Rome named Bishop Maunu Tavast as the greatest medieval Finnish bishop; he served as bishop of Turku for nearly 40 years. Maunu Tavast developed a vibrant life of divine services, founded the Brigettine Abbey in Naantali and also acted as statesman. These two meetings I have mentioned tell us about the common roots of the Roman Catholic Church and the Evangelical Lutheran Church of Finland. The Lutheran Church also continues the Apostolic Church and the old church tradition in Finland. This offers natural basis for furthering unity. A practical example of this is this annual pilgrimage to Rome of a Catholic and Lutheran bishop. Together we will celebrate common ecumenical mass today on the day commemorating our national patron Saint Henrik, in the Santa Maria sopra Minerva basilica. As Lutherans and Catholics we want to honour together the memory of Finland's first bishop, Saint Henrik. His life calls us to work and pray for the unity of the church. There are many more factors uniting our churches than there are those that separate them. In the last decades, we have progressed in understanding each other and have become closer in many ways. We can be grateful for that. However, we must not stay in this situation. The objective of ecumenism is the visible unity of the church and joint participation in the sacraments of the altar. We must continue to struggle toward this goal in order to be obedient to Christ's prayer (John 17:21, NIV). We people will not be able to create unity. Our task is to create the prerequisites for it. Unity is given to us. That is why we need incessant prayer and the work of the Holy Spirit. Holy Father. The diocese of Mikkeli has been named after Archangel Michael. The coat of arms of the diocese depicts a dove carrying an olive branch in its beak. Both of these themes are in the glass plate I present to You as a gift. According to the calling received from God, the mission of Michael was to fight against evil and to defend people. He is a befitting role model to all who work in the church of Christ. The dove as a symbol of the Holy Spirit reminds us of God's actions in our midst. He gives peace and blessing. With this gift I pray that God blesses You, Holy Father.  Seppo Häkkinen

Puhe benediktiiniläismunkkien vesperissä 18.1.2012

Puhe benediktiiniläismunkkien vesperissä 18.1.2012 Roomassa Sen armon perusteella, joka minulle on annettu, sanon teille jokaiselle: älkää ajatelko itsestänne liikoja, enempää kuin on aihetta ajatella, vaan pitäkää ajatuksenne kohtuuden rajoissa, kukin sen uskon määrän mukaan, jonka Jumala on hänelle antanut.Niin kuin meillä jokaisella on yksi ruumis ja siinä monta jäsentä, joilla on eri tehtävänsä, samoin me kaikki olemme Kristuksessa yksi ruumis mutta olemme kukin toistemme jäseniä.Meillä on saamamme armon mukaan erilaisia armolahjoja. Se, jolla on profetoimisen lahja, käyttäköön sitä sen mukaan kuin hänellä on uskoa. Palvelutehtävän saanut palvelkoon, opetustehtävän saanut opettakoon, rohkaisemisen lahjan saanut rohkaiskoon. Joka antaa omastaan, antakoon pyyteettömästi; joka johtaa, johtakoon tarmokkaasti; joka auttaa köyhiä, auttakoon iloisin mielin.(Room. 12:3-8) Kristittyjen ykseyden rukousviikon ensimmäisenä päivänä eteemme nostetaan kuva kirkosta Kristuksen ruumiina. Yhdessä ruumiissa on monta jäsentä. Kullakin jäsenellä on eri tehtävä. Kristittyjen ykseyteen avautuu Roomalaiskirjeen kohdasta kaksi tärkeää näköalaa. Ensinnä Jumalan armon mukaan jokaiselle on annettu lahjoja tehtävän täyttämistä varten. Kenenkään ei pidä väheksyä omaa lahjaansa, vaan päinvastoin rohkaistua käyttämään sitä. Kristuksen ruumiin jäsenten hyödyllisyys ei ole samanlaisuudessa, vaan samaa päämäärää palvelevassa moninaisuudessa. Yhdessä saamme enemmän aikaan kuin yksin puurtaessa. Yhdessä pääsemme pidemmälle kuin yksin matkatessa. Kenialaisen sananlaskun mukaan "Jos haluat mennä nopeasti, mene yksin. Jos haluat mennä pitkälle, menkää yhdessä." Jos menisimme yksin, etenisimme toki nopeasti ja varmaan helpommin jonkin matkaa. Mutta jossain vaiheessa itse kunkin omat keinot ja kyvyt loppuvat. Pidempi matka jäisi haaveeksi. Yhdessä erilaisina kristittyinä matkan tekeminen on työläämpää ja hitaampaa kuin yksin. Mutta yhdessä pääsemme perille, vaikka matka on pitempi. Yhdessä toimiessamme voimme hyödyntää niitä erilaisia lahjoja, jotka Jumala on meille antanut. Toiseksi apostoli Paavali muistuttaa, että meille annetut moninaiset lahjat ovat palvelemista varten. Profetoimisen, julistamisen, opettamisen, kehottamisen, antamisen, johtamisen ja auttamisen tarkoitus on palvella. Moninaisten lahjojemme hyödyntäminen ihmisten ja koko luomakunnan hyväksi tekee näkyväksi ykseytemme Kristuksessa. Kristittyjen toiminta köyhyyden voittamiseksi ja sorrettujen puolustamiseksi, rauhan tavoittelemiseksi sekä elämän ja luomakunnan varjelemiseksi on käytännön ekumeniaa. Palveleminen on vakuuttavin todistus Kristuksesta ja hänen evankeliuminsa voimasta. Tällainen todistus koskettaa aina paitsi mieltä myös sydäntä. Tällaista todistusta tämä maailma tarvitsee. Se on meidän tehtävämme ja kutsumuksemme. Seppo Häkkinen

Alustus teologipäivillä Valkealassa 9.1.2012

Kirkko ajallisen ja ikuisen ristipaineessa – luovuttamattoman ja kehällisen jännite

Alustus Valkealan opiston teologikokouksessa 9.1.2012

Johdanto

Kristinusko on historiallinen uskonto. Sanalla historiallinen on tällöin kaksi merkitystä.

Ensinnäkin historiallisuus tarkoittaa, että kristinuskon synty on aivan tiettyyn historian aikaan, paikkaan ja henkilöihin sitoutunutta. Kristillinen usko on Kristukseen eli 2000 vuotta sitten elä-neeseen Jeesus Nasaretilaiseen perustuva uskonto. Klassinen kristillinen traditio on ilmaissut tämän puhumalla ns. päättyneestä ilmoituksesta. Sen mukaan Jumalan pelastava toiminta on tul-lut definitiivisesti ilmaistuksi Uuden testamentin aikana. Kristinusko ei siis tämän tulkinnan mu-kaan ole sopimuksenvarainen uskonto, jonka sisällöstä voitaisiin päättää kunakin aikana erik-seen. Kristinusko ei ole ajaton idea tai ideologia. Se on historiaan kytkeytynyt uskonto, joka kan-taa perustajansa ja perustamisajankohtansa perintöä. Tästä historiallisesta lähtökohdastaan kris-tinusko ei voi vapautua muuttumatta uudeksi, toiseksi uskonnoksi.1

1 Huovinen 1988, 143.

2 Huovinen 1988, 144.

3 Kirkkojärjestys 1:1. Kirkkolaissa tämä tunnustuspykälä on hieman suppeammassa muodossa. Katso kirkkolaki 1:1.

Kristinusko on myös toisessa merkityksessä historiallinen uskonto. Se ei ole vain syntyaikaansa sidottu, vaan sen universaalina tavoitteena on ollut vaikuttaa ja toteutua kaikissa erilaisissa histo-riallisissa tilanteissa. Kristillinen traditio on aina edellyttänyt sellaista ajanmukaisuutta, joka so-veltaa uskoa erilaisiin historiallisiin oloihin. Kyse on siitä, millaisilla kriteereillä kristinuskon pysyvät ja vaihtuvat piirteet voitaisiin erottaa. Mikä kristinuskossa on historiallisesti muuttuma-tonta, mikä taas historiallisten tilanteiden mukaan muuttuvaa?

Kyse Raamatun tulkinnasta

Luterilaista kirkkoa on juuristaan käsin luonnehdittu sanan kirkoksi, joka nostaa ensisijaiseksi auktoriteetikseen Raamatun. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkkolaissa ja sitä tulkitse-vassa kirkkojärjestyksessä tämä ilmaistaan seuraavasti:

2 Kirkko joutuu elämään ajallisen ja ikuisen ristipaineessa. Sen jatkuvana tehtävänä on pohtia luovuttamattoman ja kehällisen jän-nitettä. Tällöin sen pitää alati palata juurilleen.
Suomen evankelis-luterilainen kirkko tunnustaa sitä kristillistä uskoa, joka perustuu Jumalan pyhään sanaan, Vanhan ja Uuden testamentin profeetallisiin ja apostolisiin kirjoihin, ja joka on ilmaistu kolmessa vanhan kirkon uskontunnustuksessa sekä muuttamattomassa Augsburgin tun-nustuksessa ja muissa luterilaisen kirkon Yksimielisyyden kirjaan otetuissa tunnustuskirjoissa. Kirkko pitää korkeimpana ohjeenaan sitä tunnustuskirjojen periaatetta, että kaikkea oppia kir-kossa on tutkittava ja arvioitava Jumalan pyhän sanan mukaan.3

Luovuttamattoman ja kehällisen jännitteessä on kyse ennen kaikkea Raamatun tulkinnasta. Vii-me vuosien kirkollista keskustelua seurannut on huomannut, kuinka keskustelu tiivistyy useim-miten kysymykseen siitä, mikä Raamatussa on omaan aikaansa sidottua ja mikä taas ajatonta sanomaa. Mikä toisille on luovuttamatonta, on toisille kehällistä, ja päinvastoin.

Tyypillistä raamattukeskustelulle on vastakkainasettelu konservatiivien ja liberaalien ajatusvirta-usten välillä. Yksinkertaistettuna konservatiivit puolustavat eri tavoin pitäytymistä Raamatun kirjaimelliseen tulkintaan. Liberaalit puolestaan haluaisivat vapauttaa Raamatun sanoman men-neen maailman kahleista ja etsiä siitä nykyajalle sopivaa merkitystä. äärikorostusten lisäksi kes-kustelussa purkautuu ajoittain esille kyllästyneisyys vastakkainasetteluun ja sen sijaan etsitään uutta näkökulmaa Raamatun merkityksen ymmärtämiselle. Uuden tien etsijöillä on halu sekä tunnustaa Raamatun tulkinnan ongelmallisuus että pitäytyä kiinni sen merkityksellisyydessä ny-kyihmiselle. Tällaiselle raamatuntulkinnalle on pyrkimys väistää sekä fundamentalistinen kirjai-mellisuus että liberaali irrottautuminen Raamatun sanomasta. Pyrkimyksenä on rakentaa positii-vinen raamattunäkemys, jossa on tilaa sekä kriittiselle ajattelulle että uskon luottamukselle.4

4 Leppänen 2010, 8.

5 Leppänen 2010, 8-9.

6 Leppänen 2010, 9.

Kirkkomme pappien suhteesta Raamattuun väitellyt teologian tohtori Risto Leppänen toteaa, että uuden tien etsintää selittää olennaisesti postmodernin ajattelumuodon murtautuminen esiin. Postmodernin tunnusmerkkejä ovat muun muassa moniarvoisuus, yksilökeskeisyys ja perinteis-ten traditioiden sekä auktoriteettien kyseenalaistaminen. Raamatun asema erityisenä uskonnolli-sena auktoriteettina asetetaan entistä enemmän kyseenalaiseksi, sillä postmodernissa ajattelussa halutaan ylläpitää useita eri auktoriteettilähteitä ja monenlaisia tapoja hahmottaa totuuksia. Tämä monenlaisten totuuksien ja tulkintojen konteksti on haastanut kirkon ja sen raamatuntulkinnan periaatteet. Leppäsen mukaan "näyttää siltä, että postmoderni ajattelutapa on muodostunut uhak-si yhden totuuden varaan rakentuville dogmaattisille järjestelmille."

5
Postmoderni ajattelutapa on ulottanut vaikutuksensa myös raamatuntutkimuksen metodiikan alueelle. Viime vuosikymmenien aikana raamatuntutkimuksen metodikirjo on laajentunut histo-riallis-kriittistä tarkastelutapaa moni-ilmeisemmäksi ja painopiste on siirtynyt yhä enemmän raamattulähtöisyydestä kontekstilähtöisiin tulkintoihin. Sellainen luterilainen tulkintatraditio, jossa Raamatun luonnetta ja sisältöä on arvioitu kriittisesti ainoastaan Raamatun sisäisillä kritee-reillä, kuten esimerkiksi armonopilla, näyttää postmodernin ajattelun myötä saaneen rinnalleen yhä enemmän Raamatun ulkopuolisia ja yksilön omasta elämänkokemuksesta nousevia auktori-teetteja.6

Monenlaisten totuuksien ja tulkintojen sekä metodien kirjo on pakottanut kysymään, riittääkö perinteisesti korostettu luterilainen

Sola scriptura -periaate

Käsitteellä

sola scriptura –periaate? Onko se käypä mittatikku erotta-maan luovuttamattoman kehällisestä? sola scriptura (yksin kirjoituksista) tarkoitetaan periaatetta, jonka mukaan Raamattu on kirkolle opin ylin ja ainoa normi. Edellä olen jo viitannut kirkkolainsäädäntöön, jossa tämä periaate tuodaan esille. Se on kirjattu myös tunnustuskirjoihin. Yksimielisyyden ohjeen esipu-heessa todetaan: 3
Me uskomme, opetamme ja tunnustamme, että Vanhan ja Uuden testamentin profeetalliset ja apostoliset kirjoitukset ovat ainoa sääntö ja ohje, jonka mukaan kaikki opit ja opettajat on koe-teltava ja arvioitava.7

7 Tunnustuskirjat 1990, 427.

8 Pihkala 2009, 95-96.

9 Pihkala 2009, 96; Juntunen 2009, 253.

10 Parisuhdelain seuraukset kirkossa 2010.

11 Parisuhdelain seuraukset kirkossa 2010, 39-40.

Sola scriptura

–periaate on sanan kirkolle tärkeä. Se käsitetään kuitenkin usein liian ahtaasti, absoluuttisesti ja yksilökeskeisesti. Sillä ei ole koskaan tarkoitettu sitä, ettei voisi tai saisi olla Raamatun käyttöä myös sitovasti ohjaavaa kirkollista traditiota ja sitä tulkitsevaa opetusvirkaa. Korostaessaan Raamatun ehdotonta arvovaltaa Luther ei hylännyt vanhan kirkon ekumeenisia uskontunnustuksia, jotka selvästi sanovat, miten Raamattua on tulkittava, jotta sitä tulkittaisiin oikein. Hän ei myöskään hylännyt monia muita vuosisatojen kuluessa Uuden testamentin tilan-teesta edelleen kehittyneitä kirkollisia järjestyksiä tai käytäntöjä, kuten esimerkiksi kirkon vir-kaa.8
Sola scriptura

–periaate oli Lutherilla ennen kaikkea kriittinen periaate. Hän torjui sen avulla myöhäiskeskiajan kirkon väärinkäytöksiä. Mitään sellaista kirkossa hyväksyttyä oppia tai järjes-tystä, joka ei noussut Raamatusta, ei saanut esittää kristittyjen omaatuntoa sitovassa muodossa. Näin sola scriptura –ajatus oli oikeansuuntainen korjausliike myöhäiskeskiajan kirkon, sen tradi-tion ja paavin vallan korostamiselle.9
Yksin Raamattu ei ole koskaan yksin

Raamatun sitovaa arvovaltaa on korostettu

Tuorein, joskin suppea ja tiettyä tarkoitusta varten laadittu kirkkomme virallinen Raamatun tul-kinnan periaatteita esittelevä selostus on piispainkokouksen selvityksessä

sola scriptura –periaatteella. Raamatun tulkinta on kuitenkin toisinaan vaikeaa ja voi johtaa eri suuntiin. Tulkinta tapahtuu aina lukijan kokemuk-sen, koulutuksen ja ympäristön antaman esiymmärryksen pohjalta. Siksi periaate "Raamattu yk-sin" ei ole koskaan yksin. Raamattua luetaan kirkon perinteen ja nykymaailman tulkintaympäris-tön valossa. Parisuhdelain seura-ukset kirkossa.10 Sen mukaan luterilaisessa kirkossa on pidetty tärkeänä neljää hermeneuttista periaatetta.11
1. Raamattua tulkitaan sen keskeisestä pelastussanomasta käsin. Pyhän kirjan pääasia on sanoma Kristuksesta, jonka kautta Jumala kutsuu ihmisiä yhteyteensä. Kun puhumme Raamatun sano-man keskuksesta, sanomme samalla, että jotkut muut teemat sijoittuvat sen reuna-alueille. Teemme eron kehällisten ja keskeisten asioiden välillä. Mitä keskeisemmästä asiasta on kyse, sitä tärkeämpää on, että kristityt voisivat olla siitä mahdollisimman yksimielisiä. Kehällisissä asioissa taas on mahdollisuus suurempaan tulkintojen kirjoon.

2. Raamattua selitetään Raamatulla. Raamatun keskuksen avulla hahmotetaan kokonaiskuva raamatullisesta ilmoitushistoriasta ja ymmärretään Pyhän kirjan teologinen ja hengellinen "juo-ni" alusta loppuun. Näin Raamatun yksittäiset kohdat ja teemat yhdistyvät yhtenäiseksi teologi-seksi kokonaisuudeksi. 4

3. Raamattu on pohjimmiltaan hengellinen kirja, jonka oikea ymmärtäminen vaatii uskon asen-netta. Pelkkä historiallinen analyysi ei vielä johda uskon sanoman avautumiseen henkilökohtai-sella tasolla.

4. Raamattu on erityisesti kristittyjen ja kristittyjen yhteisön, kirkon, kirja. Vaikka se puhuttelee, lohduttaa ja nuhtelee yksittäistä kristittyä, se on ennen kaikkea kristittyjen yhteinen kirja. Tällä tarkoitetaan sitä, että kristityt yhdessä tutkivat, lukevat ja keskustelevat Raamatun tulkinnasta päästäkseen parhaimpaan selvyyteen sen sanomasta. Tämän selvyyden etsimisestä ja löytämises-tä kertoo erityisesti uskontunnustusten historia ja laajemmin kristillinen oppihistoria.

Edellisten näkökulmien lisäksi Raamattu on syytä hahmottaa osana kirkon liturgiaa. Raamatun kirjoitukset ja kaanon ovat muotoutuneet uskonyhteisön sisällä.

12 Siksi Raamatun tulkinnan olennainen konteksti määrittyy kirkon uskonyhteisöön ja erityisesti osaksi jumalanpalveluselä-mää. Raamattu niveltyy osaksi rukoilevaa uskonyhteisöä, jossa antaudutaan Raamatun tekstien ja saarnan kautta kuulemaan "Jumalan ääntä". Jumalanpalveluksessa korostuu myös kaanonin yh-tenäisyys, Vanha testamentti tulee ymmärrettäväksi Uuden testamentin kautta. Jumalanpalvelus sisältää läheisesti pelastushistorialliseen raamattunäkemykseen liittyvän kristologisen korostuk-sen, sillä sanaosa huipentuu evankeliumin lukemiseen eli Kristuksen äänen kuulemiseen.
12 Juntunen 2004, 41.

13 Juntunen 2009, 255-256.

Kaanon, dogma ja opetusvirka

Raamattu ei siis ole ainoa kriteeri sille, että kirkko erottaa ajallisen ja ikuisen, luovuttamattoman ja kehällisen. Ensimmäinen kristillinen dogmaatikko, kirkkoisä Irenaeus, tajusi tämän jo 200-luvulla. Hänen vastustajansa, gnostilaiset, käyttivät hekin opetuksessaan Raamattua. Irenaeuksen mukaan he käyttivät sitä väärin. Irenaeus esitti teoksessaan

Harhaoppeja vastaan kolme kriteeriä tämän havaitsemiseksi:13
1. Uskon sääntö (regula fidei). Sillä hän tarkoitti kasteessa lausuttua uskontunnustusta ja muita kirkon keskeisessä traditiossa olevia uskon kiteytymiä. Se joka tarkkasi uskontunnustusta, saattoi helposti havaita, että gnostilaiset puhuivat omiaan, vaikka vetosivatkin Raamattuun.

2. Piispojen seuranto. Irenauksen mukaan Raamattua oli luettava siten kuin sitä "luetaan kirkon vanhinten luona". Tämä johtui siitä, että vanhimmat eli piispat olivat saaneet oppinsa ja raama-tuntulkintansa perusteet edeltäjiensä ketjulta, joka ulottui katkeamattomana aina Jeesuksen apos-toleihin saakka. Kukaan näistä ei ollut opettanut sellaisia "sepustuksia" kuin mitä gnostilaiset olivat "keittäneet kasaan" Raamatusta.

3. Raamattu itse, sen kokonaisuus eli kaanon. Irenaeuksen mukaan gnostilaisten raamatuntulkin-ta oli sellaista, että se ensin hajotti Raamatun pieniin osasiin. Sitten se järjesteli Raamatusta pe-räisin olevat ajatuksen palaset aivan erilaiseen järjestykseen kuin missä ne Raamatussa itsessään olivat.

Arvioidessaan luovuttamatonta ja kehällistä kirkolla on siis kolme kriteeriä 1) Raamatun koko-naisuus, 2) uskontunnustus ja keskeinen dogma ja 3) apostolinen traditio, jonka palvelijana kir-kon opetusvirka toimii. 5

Kirkossamme tätä kolmen kriteerin periaatetta ovat viime vuosikymmeninä pitäneet esillä esi-merkiksi professori Tuomo Mannermaa

14, piispat Kalevi Toiviainen15 ja Juha Pihkala16 sekä do-sentti Sammeli Juntunen17.
14 Mannermaa 1985.

15 Toiviainen 1992a; Toiviainen 1992b.

16 Pihkala 1992; Pihkala 2009.

17 Juntunen 2004; Juntunen 2009.

18 Mannermaa 1985; Juntunen 2009, 259.

19 Toiviainen 1992a, 280-282.

20 Pihkala 2009, 96.

21 Juntunen 2009, 274-275.

Mannermaan mukaan kirkon opin perusta on Raamattu ymmärrettynä sen hermeneuttisen avai-men avulla, jonka muodostavat vanhan kirkon symbolit ja näitä laajempina kehinä selittävät muut tunnustukset. Kirkon dogman ja kirkossa vaikuttavien erilaisten teologisten virtausten vä-lillä on tehtävä ero. Dogma on kirkon virallinen ja "lukkoon lyöty" oppi. Teologiset virtaukset ovat moninaisia ja muuttuvia, mutta eivät virallisesti kaikkia kirkon jäseniä sitovia. Silti kirkko tarvitsee niitä ja keskustelua niistä, sillä niiden tarkoituksena on tulkita ja uudistaa kirkon viral-lista oppia siten, että se voisi ottaa kantaa kristillistä uskoa koskeviin uusiin haasteisiin.

18
Toiviainen korostaakin, että traditio ei merkitse samaa kuin traditionalismi. Sen kannattajien mukaan uskollisuus traditiolle merkitsee paluuta repristinaatioteologiaan. Se tarkoittaa tulevai-suuden haasteisiin vastaamista toistamalla isien lauseita sellaisinaan. Jatkuvuuden (kontinuiteet-ti) nähdään katkeavan, kun uskoa ryhdytään tulkitsemaan uudessa tilanteessa. Toiviainen painot-taa, että traditio ei merkitse tätä. "Paradoksaalista kyllä kontinuiteetti voidaan säilyttää vain muu-toksen tietä." Esimerkkejä tämän osoittamiseksi voidaan löytää jo varhaiskirkosta. Traditio on käynnissä oleva prosessi.

Pihkala muistuttaa, kuinka yhä laajemmin kirkot tunnustavat yhdessä, että Raamattu on kirkon tradition keskus ja kärki. Se on vanhan kirkon tunnustusten kanssa apostolisen uskon ja opin perimmäisin ja ratkaisevin arviointiperuste. Yhä laajemmin tunnustetaan myös se, että kirkossa on erityinen pappisvirka, jonka on pidettävä huolta oikeasta raamatuntulkinnasta ja traditiosta.20

Juntunen puolestaan painottaa, kuinka mikään kolmesta kriteeristä ei toimi yksin, vaan tarvitsee kahta muuta. Vain näiden kolmen elävässä, käytännön vuorovaikutuksessa voi toteutua kaksi olennaisen tärkeää asiaa: a) Kirkko ja sen saarnaajat eivät puhu omiaan, vaan pysyvät opetukses-saan uskollisina Jumalalle ja hänen alkuperäiselle evankeliumilleen Kristuksesta. b) Kirkon ja sen saarnaajien opetus pysyy relevanttina nykypäivän kysymyksille, ongelmille ja ihmiskunnan yhä lisääntyvälle tiedolle. Raamatullista sanomaa on aktuaalistettava. On tehtävä jatkuvasti kon-tekstuaalista teologiaa. Sellainen on mahdollista vain, jos kirkossa on traditionsa ja sitä valvovan ja edustavan johtonsa kautta jatkuva yhteys apostoliseen evankeliumiin. Jos jokin kolmesta toi-mii huonosti, kirkko kärsii ja sen saarnaajat puhuvat joko omiaan tai sitten sellaisella tavalla, joka ei enää kohtaa todellisuutta.21

Kontekstuaalisuuden haaste

Luovuttamattoman ja kehällisen jännite johtaa kysymykseen kontekstuaalisuudesta. Sen lähtö-kohtana on, ettei "puhdasta" kristinuskoa ole olemassakaan, vaan usko on aina kulttuurisidon-naista, tavalla tai toisella johonkin kulttuuriin maastoutunutta. Kristillinen kirkko on joutunut 6

alusta lähtien kamppailemaan sen selvittämiseksi, mikä on uskon suhde ympäröivään aikaan, yhteiskuntaan ja kansojen elämään. Evankeliumin soveltaminen kulloiseenkin ympäristöön on ollut kirkon elinehto. Ilman sitä usko olisi jäänyt vaille kosketusta ihmisten arkeen.22

19 Katekismukset, kirkkokäsikirjat ja ekumeeniset sopimukset ovat elä-vää tradition tulkintaa ja soveltamista nykyaikana.
22 Ahonen 1996, 81.

23 Toiviainen 1990, 60; Ahonen 1996, 82, 86.

24 Ahonen 2996, 94.

25 Juntunen 2009, 275.

Raamatun sanoma, evankeliumi on itsessään kulttuurin yläpuolella, mutta aito usko pukeutuu aina johonkin kieleen ja kulttuuriin. Evankeliumin maastouttaminen kuulijoiden maailmaan eli kontekstualisoituminen on välttämätöntä sen perille menoksi, koska kirkko ei toimi historiatto-massa todellisuudessa. Evankeliumia ei julisteta missään ilmattomassa tyhjiössä eikä vailla konkreettisia vastaanottajia. Mutta toisaalta kontekstin eli ympäristön mukana siihen tulee "asti-an maku", paikallis- tai muu väri, joka sekä avaa siihen uusia ulottuvuuksia että myös sulkee joitakin näköaloja. Tämä on esimerkiksi lähetystyön, eurooppalaisen tai afrikkalaisen teologian, vapautuksen teologian, feministiteologian, ekoteologian ja muun sellaisen ongelma, mutta myös niiden mahdollisuus. Samoin voidaan ajatella kirkon sisällä vaikuttavista eri herätysliikkeistä ja järjestöistä sekä erilaisista hengellisistä näkemyksistä. Piispa Kalevi Toiviaisen mukaan "ei ole olemassa evankeliumia yleensä, vaan tietyille ihmisille ja heidän elämäntilanteeseensa liittyvänä, niin kuin ei minua auta se, että syntejä annetaan anteeksi, vaan minun pitää saada anteeksi omat syntini."23

Kontekstuaalisuus merkitsee sitä, että historiassa toimiva kirkko elää jatkuvasti ajallisen ja ikui-seen ristipaineessa ja joutuu selvittämään luovuttamattoman ja kehällisen jännitettä. Tässä tilan-teessa kristillinen kirkko on aina ollut. Kontekstuaalisuus jää ihmiskeskeiseksi puuhailuksi, ellei siihen sisälly vahvaa pneumatologista ulottuvuutta.

24 Siksi kirkkoon on kehittynyt kolme asiaa, joilla Jumalan Henki itse ohjaa kirkkoaan: 1) Raamattu, jonka Pyhä Henki on kirjoituttanut kaa-nonin muotoutumisprosessissa. 2) Uskontunnustukset, jotka Pyhä Henki on laadituttanut kirkos-sa ohjaamaan raamatuntulkintaa oikein. 3) Apostolinen traditio ja sitä valvova opetusvirka (piis-puus), jotka Pyhä Henki on lahjoittanut kirkolle käytännön työkaluiksi ja joita hän elävöittää läsnäolollaan.25
Luovuttamattoman ja kehällisen jännitteessä kirkon uskon pitäminen sekä apostolisena että ajan-kohtaisena on vaativaa. Se merkitsee sellaista teologiaa, joka on Raamatun, dogman ja opetusvi-ran johtaman tuoreen, mutta apostoleille uskollisen sovellutuksen yhteispeliä. Siihen tehtävään meidät pappeina ja teologeina on kutsuttu.

Kirjallisuus

Ahonen, Risto A.

1996 Lähetetty kirkko. Näkökohtia keskusteluun kirkon uudistuksesta. Kirkon tutkimus-keskus Sarja A Nro 69. Jyväskylä.

Huovinen, Eero

1988 Elävä dogma. Teologisia tutkielmia ja sovellutuksia. Suomalaisen teologisen

kirjallisuusseuran julkaisuja 155. Vammala. 7

Juntunen, Sammeli

2004 Mitä on sola scriptura –periaate tänään? – Raamattu ja kirkon usko tänään. Toim.

Maarit Hytönen. Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisuja 87. Jyväskylä.

2010 Kirkon raamattuteologiasta ja sen puutteesta. Helsinki.

Kirkkojärjestys

1993 Kirkkojärjestys (8.11.1991/1055/1993).

Kirkkolaki

1993 Kirkkolaki (26.11.1993/1054).

Leppänen, Risto

2010 Pappi ja Raamattu. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon pappien suhde

Raamattuun. Diss. (http://ethesis.helsinki.fi).

Mannermaa, Tuomo

1985 Eksegetiikka, teologia ja kirkon oppi. – Teologinen Aikakauskirja 90, 277-279.

Parisuhdelain seuraukset kirkossa

2010 Piispainkokouksen selvitys kirkolliskokoukselle 2010. Suomen ev.-lut. kirkon

keskushallinto. Sarja B 2010:1. S.l.

Pihkala, Juha

1992 Raamattu, tunnustus – sola scriptura. – Tulkinnan kehällä. Puheenvuoroja

Raamatusta ja kirkon tunnustuksesta. Toim. Kari Latvus ja Kai Peltonen. Jyväsky-lä.

2009 Uskoa tiedosta ja tietoa uskosta. Johdatus dogmatiikkaan. Porvoo.

Toiviainen, Kalevi

1990 Kansankirkon historialliset ja teologiset perusteet. – Päästä viesti valloilleen.

Tampereen hiippakunnan vuosikirja XLII. S.l.

1992a Eksegetiikan haaste kirkossa. – Tulkinnan kehällä. Puheenvuoroja Raamatusta ja

kirkon tunnustuksesta. Toim. Kari Latvus ja Kai Peltonen. Jyväskylä.

1992b Traditio raamatuntulkinnassa. – Tulkinnan kehällä. Puheenvuoroja Raamatusta

ja kirkon tunnustuksesta. Toim. Kari Latvus ja Kai Peltonen. Jyväskylä.

Tunnustuskirjat

1990 Evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuskirjat. Jyväskylä.