Se sana seisoo vahvana - Raamattutunti 67. Orpokotijuhlilla 13.8.2011 Saaren kirkossa

Uskonpuhdistajan taisteluvirsi

Jumala ompi linnamme(virsi 170) on Martti Lutherin persoonallinen taisteluvirsi. Luther laati sen 1520-luvun lopussa tilanteessa, jossa Euroopassa myllersi niin henkisesti, hengellisesti kuin yhteiskunnallisesti. Kirkon tulevaisuus reformaation kourissa oli vielä täysin epäselvä. Reformaatiolla ei ollut mitään laillista asemaa, eikä vielä julkista tunnustustakaan. Mutta epäselvä ei ollut ainoastaan kirkon tulevaisuus. Myös yksittäisten ihmisen elämää varjosti syvä huoli. Wittenbergin kaupungissa raivosi ruttoepidemia, mistä syystä Luther otsikoi virtensä "lohdutusvirreksi".

Tällaisessa tilanteessa Luther kuvaa Jumalan linnaksi. Virren taustalla on löyhästi psalmi 46. Siinä puhutaan kaupungista, jonka keskellä Jumala on kansansa kuninkaana. Kirkkohistoriallinen tilanne heijastuu virressä. Kirkko elää väliaikaisessa ahdingossa, kirkon ympärillä käydään suurta taistelua. Taistelussa kirkko ja kristikansa on passiivinen. Herra Sebaot ja Herra Kristus taistelevat Saatanaa ja maailmaa vastaan, ja voittavat.

Meille suomalaisille Lutherin taisteluvirrestä on tullut kansallinen juhlavirsi. Se on rohkaissut kansaamme isänmaan kohtalonhetkinä. Niinpä talvisodan edellä syksyllä 1939, kun neuvottelijamme lähtivät vaikealle matkalleen Moskovaan, Helsingin asemalle kokoontunut väkijoukko viritti virrenJumala ompi linnamme. Sen juhlava sävelmä ja uskonvarmuutta huokuvat sanat loivat turvallisuutta tulevaisuuden edessä. Siksi se usein yhä juhlistaa siirtymistä uuteen vuoteen. Vuodesta 1903 se on kuulunut joulurauhan julistamisen ohjelmaan.

Ensimmäiset suomalaiset lähetyssaarnaajat saatettiin 1868 matkaan kohti nykyisen Namibian AmbomaataJumala ompi linnamme-virrellä. Kolme vuosikymmentä sitä ennen joukko pappeja ja maallikkoja oli Kalajoen käräjillä saanut tuomion laittomasta seurojen pidosta ja varojen keräämisestä pakanalähetykselle. Kun syytetyt astuivat ulos käräjätalosta, kajahti heitä vastaanJumala ompi linnamme(”Meidän linnam’ on Jumal’ taivaast’”). Kuin sen tapahtuman kaikuna tämä virsi soi herättäjäjuhlien juhlavirtenä. Vaikuttavimpia hetkiä onkin seuraväen seisaaltaan veisaama virsi ”Jumala ompi linnamme”. Se on väkevä pyyntö. Se on vahva avunhuuto. Se on luottavaista turvautumista Jumalaan.

Lutherin taisteluvirsi on tuonut apua ja lohdutusta sekä kansakunnan, kirkon että yksityisen ihmisen elämään, erityisesti elämän käännekohdissa. Sen keskeinen viesti sisältyy siihen, että Jumalan voima on hänen sanassaan:Se sana seisoo vahvana!

Tässä raamattutunnissa käsittelen tätä teemaa ensin siitä näkökulmasta, mitä Jumalan sana merkitsee. Sitten tarkastelen Jumalan sanaa kristityn voimana ja kirkon perustana. Lopuksi palaan siihen, kuinka sana kestää.

Sanassa Jumala itse on läsnä

Kristillinen kirkko on aina ilmaissut käsityksensä Raamatun erityislaatuisuudesta opettamalla, että Raamattu on Jumalan sanaa. Raamattu ei ainoastaan sisällä ihmisten sanoja Jumalasta. Se on Jumalan sanaa meille ihmisille. Kristittyinä emme löydä siitä vain ihmisten ajatuksia ja käsityksiä Jumalasta. Siinä on Jumalalta tuleva sanoma, joka on saanut hänen haluamansa muodon. Siksi jos haluamme päästä kosketuksiin Jumalan kanssa, on meidän etsittävä häntä sanasta.

Raamattu on sekä jumalallinen että myös inhimillinen kirja. Se on kokonaan Jumalan pyhää sanaa, mutta myös kokonaan ihmisten kirjoittama. Jumala tuli keskellemme myös siinä tavassa, jolla hän ilmaisi tahtonsa. Raamattu ei ole virheetön ja ristiriidaton, taivasta pudonnut tai sanasta sanaan saneltu ilmoitus. Silti se on sellainen kuin Jumala on tahtonut sen olevan. Pyhä Henki on johdattanut koko sitä tapahtumasarjaa, jonka kuluessa Raamatun kirjat ovat muodostuneet. Näin Raamattu on saanut sillä olevan muodon, jotta se kokonaisuutena voi todistaa Jumalasta ja hänen valmistamastaan pelastuksesta.

Jeesus sanoo Johanneksen evankeliumissa: ”Se, mitä minä opetan, ei ole minun oppiani, vaan hänen, joka on minut lähettänyt. Joka tahtoo noudattaa hänen tahtoaan, pääsee kyllä selville siitä, onko opetukseni lähtöisin Jumalasta vai puhunko omiani.” (Joh. 7:16-17) Pyhä Henki avaa ymmärryksemme sanalle. Katekismuksemme opettaa: ”Pyhä Henki tuo Jumalan hyvyyden ja Kristuksen rakkauden meidän keskellemme. Ilman eläväksi tekevää Henkeä emme voi uskoa emmekä lähestyä Kristusta. Pakenemme Jumalaa ja käännymme hänestä pois. Pyhä Henki kutsuu meitä ja synnyttää meissä uskon ja uuden elämän. Hän antaa meille Kristuksen kaikkine lahjoineen ja varjelee meidät oikeassa uskossa. … Hän avaa sydämemme kuulemaan Jumalan sanan, tuntemaan Kristuksen ja turvautumaan Jumalan lupauksiin. Pyhän Hengen vaikutuksesta ihminen tulee Jumalan armolahjoista osalliseksi, alkaa rakastaa Jumalaa ja lähimmäisiään.” (Katekismus, kohta 19)

Jos sulkeudumme sanalta, niin sen voima on silti havaittavissa, mutta siten, että kovetumme ja paadumme. Sanan vastaanottaminen käy entistä vaikeammaksi. Tämä on yksi nykyajan pahimpia vitsauksia, niin kirkossamme kuin koko yhteiskunnassamme. Jumalan sanaa ei kunnioiteta, sitä ei arvosteta, sille ei avauduta eikä sen anneta vaikuttaa. Raamattu itse sanoo, että sana ei palaa tyhjänä saamatta aikaan sitä, mitä varten se on lähetetty (Jes. 55:11). Jos se otetaan vastaan, se saa aikaan uskoa, pelastusta ja armoa. Jos se torjutaan, se saa aikaan uhmaa, paatumusta ja tuomiota. Jumalan sana vaikuttaa aina. Tämän vuoksi suhde Jumalan sanaan on niin tärkeä.

Heprealaiskirjeen mukaan ”Jumalan sana on elävä ja väkevä” (Hepr. 4:12) Aiempi raamatunkäännös sanoi saman asian: ”Jumalan sana on elävä ja voimallinen.” Se tarkoittaa, että Jumalan sana on aina ajankohtainen huolimatta ajan kulumisesta. Se merkitsee myös sitä, että sana on luova. Siellä, missä se saa vaikuttaa, se on väkevä ja voimallinen luomaan elämää. Ja vieläkin enemmän. Sana ei jätä koskemattomaksi ketään, joka tulee sen kuuloetäisyydelle. Sanan elävyys ja voima tarkoittaa kuitenkin ennen kaikkea sitä, että Kristus on asettunut siihen. Hän on itse läsnä sanassa, niin kirjoitetussa kuin julistetussa sanassa.

Efesolaiskirjeessä puolestaan kehotetaan: ”Ottakaa Hengen miekka, Jumalan sana” (Ef. 6:17) Ilman Jumalan sanaa Pyhä Henki on aseeton. Hän on sitoutunut Sanaan ja toimii sen välityksellä. Ihmisestä ei kulje mitään suoraa tietä Jumalan luo. ”Minä olen tie”, sanoo Jeesus (Joh. 14:6). Jeesuksen me tunnemme vain sanan välityksellä ja kohtaamme hänet armonvälineiden kautta.

Jumalaa emme opi tuntemaan yliluonnollisten ilmestysten välityksellä, emme sisäisen äänemme kautta, emme luonnonmystiikan avulla tai hurmautumalla elämän ihmeellisyyden ja mahtavuuden edessä. Toki niidenkin kautta Jumalan läsnäolon voi aavistaa ja hänet kohdata. Vanhastaan on puhuttu yleisestä ilmoituksesta. Tällä on tarkoitettu Jumalan kohtaamista luonnossa, elämän kohtaloissa, kansojen vaiheissa ja omassatunnossa. Tällainen luonnollinen jumalantuntemus ei ole väärää, mutta se on epätäydellistä. Se ei tunne sitä, mikä on kristinuskossa oleellista. Sen Jumala on ilmoittanut erityisellä tavalla, siksi puhutaankin erityisestä ilmoituksesta. Jumalan opimme tuntemaan sanan välityksellä. Siinä kohtaamme Jeesuksen Kristuksen.

Edellinen Kristinoppimme (1948) sanoi tämän ytimekkäästi: ”Jumala kohtaa meidät luonnossa, elämämme kohtaloissa ja kansojen vaiheissa. Hän puhuu meille omassatunnossamme. Mutta erityisesti Jumala ilmaisee itsensä meille Pyhässä Raamatussa ja Vapahtajassamme Jeesuksessa Kristuksessa.” (KO 4)

Sana ja sakramentit ovat kirkkomme opin mukaan armonvälineitä. Raamattu on väline, jonka avulla ja jossa Jumala tulee myös meidän aikaamme ja tekee työtään meidän keskellämme ja meissä. Se merkitsee sitä, että Raamattu on ulkonainen, näkyvä väline. Se on kappale aineellista maailmaa. Se on monella tavalla inhimillinen ja rosoinen, virheitä ja ristiriitoja sisältävä, kuten ihmiselämäkin on. Samalla siinä on Jumalan voima. Jumala itse on siinä läsnä. Tämän vuoksi niin Raamatun sana kuin siihen pohjautuva julistettu sana ovat elävä, voimallinen ja vaikuttava sana. Siksi sen perustalle on turvallista rakentaa uskonsa ja elämänsä. Se sana seisoo vahvana.

Sana kristityn voimana

Raamatulla on meille kristityille kolmenlainen merkitys. Ensinnäkin se kertoo meille menneistä tapahtumista. Se kertoo, millaisia vaiheita Jumalan pelastussuunnitelman toteuttamisessa on ollut. Saamme kuulla, mitä Jumala teki Israelille. Saamme kuulla hänen sanansaattajiaan. Opimme tuntemaan Herramme Jeesuksen ja kuulemme hänen apostoliensa selittävän hänen työnsä merkitystä.

Toiseksi siinä on sanomaa meille. Siinä on sanoma meille myös silloin, kun on kysymys historiallisista kertomuksista, itämaisesta runoudesta, vanhoista juutalaisista sananlaskuista, runoista, joissa ihmiset purkavat tuntojaan, valittavat hätäänsä ja tuovat julki epäilyksiään, kuten Psalmeissa usein tapahtuu. Olemme tekemisissä kirjan kanssa, joka ei kerro vain menneisyyteen kuuluvista tärkeistä tapahtumista tai merkittävistä ajatuksista. Sen välityksellä Jumala tahtoo sanoa meille jotakin, ja se puhuu meistä.

Kolmanneksi tässä sanassa on myös voima, koska se on Jumalan sana. Siinä kohdataan itse Jumala. Se voi saada aikaan katumusta ja parannusta. Se voi antaa meidän nähdä ja tajuta sekä itsestämme että Jumalasta totuuksia, jotka olivat meille aikaisemmin tuntemattomia tai vain tyhjiä sanoja.

Tunnettu norjalainen sananjulistaja Fredrik Wislöff on sanonut osuvasti: ”.. Raamatussa kohtaan Jumalan. Siitä saan tietää, kuka ja millainen Jumala on. Siitä opin tuntemaan itseäni. Siinä avataan autuuden tie eteeni. Siitä saan tietää, mikä on oikein ja mikä väärin, ja ennen kaikkea saan kohdata Jeesuksen Kristuksen Herranani ja Vapahtajanani.”

Sana paljastaa sen, minkä me tiedämme itsestämme – myönnämme sen tai emme – ja jonka voimme kuulla ja nähdä tiedotusvälineistä päivittäin: ”Kaikki ovat syntiä tehneet ja ovat vailla Jumalan kirkkautta.” (Room. 3:23) Synti ja paha ovat todellisuutta tässä maailmassa ja meissä ihmisissä. Sana kertoo, mitä siitä seuraa: ”Synnin palkka on kuolema.” (Room. 6:23) Synti erottaa Jumalasta jo nyt ja vie lopulta kadotukseen, ikuiseen eroon Jumalasta.

Sanan totuus ei onneksemme jää tähän. Se ei ainoastaan paljasta, millaisia me olemme. Se kertoo, millainen Jumala on. Se kertoo, että synnin voi saada anteeksi. Siksi molemmat äsken kuulemamme raamatunkohdat jatkuvat. ”Kaikki ovat syntiä tehneet ja ovat vailla Jumalan kirkkautta, mutta saavat hänen armostaan lahjaksi vanhurskauden, koska Kristus on lunastanut heidät vapaiksi.” (Room. 3:23-24) ”Synnin palkka on kuolema, mutta Jumalan armolahja on iankaikkinen elämä Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme.” (Room. 6:23)

Tämä sana seisoo vahvana silloin, kun synti ja syyllisyys ahdistavat meitä. Silloin saamme muistaa, mitä apostoli Paavali totesi omasta elämästään: ”Minä kiitän Herraamme Kristusta Jeesusta, joka on antanut minulle voimaa. Kiitän häntä siitä, että hän katsoi minut luotettavaksi ja otti minut palvelukseensa, vaikka olin ollut herjaaja, vainooja ja väkivallantekijä. Hän armahti minut, koska epäuskoni tähden en tiennyt, mitä tein. Meidän Herramme armo on ollut yltäkylläinen, samoin se usko ja rakkaus, jonka Kristus Jeesus saa aikaan. Tämä sana on varma ja vastaanottamisen arvoinen: Kristus Jeesus on tullut maailmaan pelastamaan syntisiä, joista minä olen suurin.” (1 Tim. 1:12-15)

Apostolin kokemus ja vakuutus ovat myös meitä varten. Tämä sana seisoo vahvana, sitä ei voi mitkään pahan vallat, ei synti, ei kuolema, ei mikään tehdä tyhjäksi. Kristus Jeesus on tullut maailmaan pelastamaan syntisiä. Siksi saamme olla turvallisella mielellä. Kristuksen tähden Jumala antaa meille syntimme anteeksi. Tämä sana on varma ja vastaanottamisen arvoinen. Se sana seisoo vahvana.

Sana kirkon perustana

Jumalan sanassa on myös kirkon voima ja perusta. Martti Luther on sanonut, että kirkko on rakennettu Jumalan sanalla ja Jumalan sanalla on kirkon viatkin korjattava.

”Ajallemme ominainen pyrkimys saada nopeasti uutta vanhan tilalle vaikuttaa myös kirkon piirissä ja levoton, etten sanoisi jollain lailla hermostunut mieliala siellä täällä sävyttää kristillistä yhteiselämäämme. Esitetään protesteja, laaditaan ohjelmia, kootaan joukkoja, arvostellaan milloin suomalaista kristillisyyttä, milloin mitäkin.” Tämä on kuin ajankuva 2010-luvun kirkostamme, vaikka lainaus on arkkipiispa Martti Simojoen puheesta 15.3.1966, siis 45 vuoden takaa. Hänen mukaansa toisinaan vaikuttaa siltä, että kirkon piirissä luotetaan enemmän johonkin muuhun kuin Jumalaan. ”Mutta uutta luova voima ei kasva kritiikistä eikä ole kätketty ohjelmiin.”

Simojoki korosti, että kirkon voimana ja lähteenä ovat uskonnolliset näkökohdat. ”Kirkolla on jotakin sanottavaa ja annettavaa ihmisille vain mikäli puhtaasti uskonnolliset näkökohdat sen piirissä pääsevät vaikuttamaan.” Se ei hänen mukaansa merkitse vetäytymistä pois maailmasta ja sen kysymyksistä. ”Mutta ellei kirkossamme kuulu puhtaana ja selvänä Jumalan kirkas sana ja ellei yksinäisissä rukouspaikoissa käydä taisteluita, ellei keskuudessamme elä Jumalan evankeliumin vapaaksi tekemiä ja Jumalan sanaan sidottuja ihmisiä, emme oikein osaa kohdata omaa aikaamme.”

Simojoen tarjoamat lääkkeet kirkollemme ovat yhä ajankohtaisia, itse asiassa vieläkin ajankohtaisempia kuin reilut neljä vuosikymmentä sitten.

Luterilaisen käsityksen mukaan kirkon olemus, tehtävä ja hengellinen elämä nousevat Jumalan sanasta. Kirkon uudistuminen onkin aina merkinnyt palaamista Jumalan sanaan, joka on tullut eläväksi. Uudistuminen on saanut voimansa todellisesti läsnä olevan Kristuksen kohtaamisesta sanassa ja sakramenteissa.

Kirkossa on tehtävä jatkuvasti työtä sen hyväksi, että Jumalan sana saa sille kuuluvan paikan ja arvon. Tämä on tärkeää varsinkin nykyaikana, kun Raamattuun Jumalan sanana ja kirkon perustana kohdistuu erittäin suurta kriittisyyttä. Raamatusta näyttää tulleen kirkkopoliittisen kiistelyn ja kirkon sisäisen taistelun väline sen sijaan, että korostettaisiin sen merkitystä hengellisen elämän lähteenä ja kirkon olemassaolon perustana.

Kirkossa on jatkuvasti palattava Raamattuun ja etsittävä sieltä Jumalan elävä sana omalle ajallemme. Sanassa kohdataan elävä, todellinen Kristus, joka on voittanut maailman. Siksi se sana seisoo vahvana. Se yksin riittää ja kelpaa kirkon perustaksi.

Sana kestää

Hyvin hurskas vanha nainen oli tyytymätön kaikkiin olemassa oleviin uskontoihin. Niissä kaikissa tuntui olevan niin paljon väärää ja harhaa. Totuus tuntui olevan enemmän tai vähemmän niistä kaukana. Niinpä hän päätti perustaa oman uskonnon. Eräänä päivänä saapui toimittaja naisen luokse tekemään hänestä lehtijuttua. Toimittaja yritti ymmärtää naisen totuuden julistusta ja hänen näkökantojaan ja kysyi: ”Ihmiset sanovat teidän uskovan, että kukaan ei pääse taivaaseen teitä itseänne ja kotiapulaistanne lukuun ottamatta. Uskotteko todella näin?” Vanhus pohti kysymystä hetkisen ja vastasi sitten: ”Totta puhuakseni en ole ihan varma Maijasta.”

Tarina paljastaa meidän ihmisten tavan arvioida totuutta ja harhaa. Raamatun mukaan arviointikriteerinä eivät ole inhimilliset mittapuut ja kriteerit, eivät ihmisten arviot tai ihmisten käsitykset. Raamatun ilmoituksen mukaan Jumalan sanat ovat totuuden sanoja (2 Kor. 6:7, Ef. 1:13). Niiden pohjalta meidän on arvioitava uskoamme ja elämäämme, niin yksityisinä kristittyinä kuin kirkkona.

Vuorisaarnan päätteeksi Jeesus kertoi vertauksen kahdesta miehestä, joista toinen rakensi talonsa kalliolle ja toinen hiekalle. Jeesuksen sanat kuuleva ja niitä noudattava rakentaa kestävälle kalliolle, Jeesuksen sanat kyllä kuuleva, mutta niistä vähät välittävä rakentaa pettävälle hiekalle.

”Jokainen, joka kuulee nämä sanani ja tekee niiden mukaan, on kuin järkevä mies, joka rakensi talonsa kalliolle. Alkoi sataa, tulvavesi virtasi ja myrskytuuli pieksi taloa, mutta se ei sortunut, sillä se oli rakennettu kallioperustalle. Jokainen, joka kuulee nämä sanani mutta ei tee niiden mukaan, on kuin tyhmä mies, joka rakensi talonsa hiekalle. Alkoi sataa, tulvavesi virtasi ja myrskytuuli pieksi taloa, ja se sortui, maan tasalle saakka.” (Matt. 7:24-27)

Kirkkomme mieltää itsensä sanan kirkoksi. Tämä tulee esille esimerkiksi kirkkojärjestyksen ensimmäisestä pykälästä: ”Suomen evankelis-luterilainen kirkko tunnustaa sitä kristillistä uskoa, joka perustuu Jumalan pyhään sanaan, Vanhan ja Uuden testamentin profeetallisiin ja apostolisiin kirjoihin, ja joka on ilmaistu kolmessa vanhan kirkon uskontunnustuksessa sekä muuttamattomassa Augsburgin tunnustuksessa ja muissa luterilaisen kirkon Yksimielisyyden kirjaan otetuissa tunnustuskirjoissa. Kirkko pitää korkeimpana ohjeenaan sitä tunnustuskirjojen periaatetta, että kaikkea oppia kirkossa on tutkittava ja arvioitava Jumalan pyhän sanan mukaan.” (KJ 1:1)

Jumalan sana on siis uskomme ylin ohje ja auktoriteetti. Jumalan sanan käsite ilmaisee jo itsessään sen, että ihmisen yläpuolella on toinen todellisuus, jonka sisältöä ihminen ei voi määrätä. Jumalan sanaan kytkeytyy ylivertaisuuden ajatus. Jumala on se, joka puhuu, ja me olemme niitä, jotka kuuntelevat. Jumalaan ja hänen sanaansa kätkeytyy kristinuskon erityislaatu. Usko perustuu siihen, että Jumala ensin puhuu ja me kuuntelemme. Yhtä hyvin itse kunkin meidän yksittäisen kristityn kuin koko kirkkomme elämä tulee perustua siihen, että kuulemme Jumalan sanaa ja noudatamme sitä. Se on tärkeintä.

Jeesuksen vertauksen opetus on, että hänen sanansa kuuleminen ja sen mukaan tekeminen on järkevän rakentajan tapa toimia. Se on elämän rakentamista kallioperustalle. Sen sijaan kaikki muunlainen uskonnollisuus tai uskonnottomuus on mieletöntä "hiekalle rakentamista".

Jeesuksen vertaus kahdesta rakentajasta korostaa tasapainoista ja tervettä hengellisyyttä. Uskonnollisuuden eläessä nousukauttaan on Jeesuksen opetus hyvin tarpeellinen.

Raitis usko perustuu Jumalan sanaan. Se ei mestaroi sanaa, ei asetu sanan yläpuolelle, ei kuvittele hallitsevansa sitä. Terve hengellisyys pitäytyy Kristinopin (1948) opetukseen: "Raamattu on kristillisen uskon ja elämän ylin ohje. Kirkon historian tärkeinä aikoina on syntynyt tunnustuksia tarkemmin selittämään ja suojaamaan kristillistä uskoa." (KO 6) Tämä asenne on säilyttänyt kristinuskon ja kirkon läpi kulloistenkin murrosaikojen ja ideologioiden vyörytyksessä.

Nykyisen uskonnollisen ja hengellisen elämän pirstoutumisen keskellä tarvitsemme entistä enemmän yksinkertaista luottamusta Jumalan sanaan ja uskontunnustusten terveeseen oppiin. Tämä on kallioperustalle rakentamista. Se sana seisoo vahvana.

Seppo Häkkinen