HAISEVA KETTU VAI PYHÄ JUMALA?

Johdanto

”On kuin jollakin ihmisellä olisi edessään kaunis kuningasta esittävä mosaiikkikuva, jonka joku hyvä taiteilija on huolellisesti pannut kokoon arvokkaista kivistä. Ja sitten tulee joku toinen ja särkee kuvan ihmishahmon ääriviivat, muuttaa ja sekoittaa mosaiikkikivet ja tekee niistä koiran tai ketun kuvan ja senkin vielä huonosti. Sitten hän väittää, että ’siinä on nyt se kaunis kuninkaan kuva’ ja viittaa mosaiikkikiviin, jotka ensimmäinen taiteilija oli yhdistänyt kuninkaan kuvaksi, mutta jotka toinen on viskellyt surkeaksi koiran hahmoksi. Ja niin hän pettää mosaiikkikuvallaan ne kokemattomat, joilla ei ole mitään käsitystä kuninkaan muodosta ja saa heidät ylipuhuttua siihen käsitykseen, että haisevan ketun hahmo on kaunis kuninkaan kuva."[1]

Näin kirjoitti noin vuonna 180 jKr. Lyonin kaupungin piispana toiminut Irenaeus. Hän havaitsi seurakuntalaistensa parissa oudon tuntuisia käsityksiä uskon perustavista asioista. Tutkiessaan ilmiötä hän huomasi, että kirkossa vaikutti laajalle levinnyt tiedon (gnoosis) nimellä esiintyvä salainen oppisysteemi. Se poikkesi siitä, mitä Irenaeus oli tottunut kirkossa kuulemaan ja opettamaan.

Irenaeuksen tuntemat tiedon opettajat eli gnostikot toimivat seurakunnan sisällä. He sanoivat edustavansa Jeesuksen muutamille opetuslapsilleen jättämää uskonopin syvällisintä muotoa. Se oli tarkoitettu salassa pidettäväksi tavalliselta kristikansalta. Kun näille gnostikoille paljastettiin Kristuksen salainen oppi, he kokivat valaistumisen, tulivat tietoiseksi omasta jumalallisesta alkuperästään ja kykenivät tulkitsemaan Raamattua uudella, syvällisemmällä tavalla.

Gnostikot käyttivät samoja Uuden testamentin kirjoja kuin mitä seurakunnissa tavallisesti luettiin. Monet osallistuivat yleisiin jumalanpalveluksiinkin. Erona oli vain oppi, tapa tulkita Raamattua. He kyllä puhuivat armosta, uskosta, Kristuksesta ja Pyhästä Hengestä ja käsittelivät samoja teemoja kuin muutkin, kuten hyvyyden ja pahuuden välistä ristiriitaa. Sitä, että sanat tarkoittivat eräille seurakunnan opettajille ihan toista kuin toisille, ei siis heti huomannut.

Irenaeus ryhtyi vastahyökkäykseen. Hän tutustui gnostikoiden salaisiin oppeihin ja kirjoitti viisi paksua kirjaa käsittävän teoksen Harhaoppeja vastaan. Alussa lukemani katkelma oli tästä Irenaeuksen teoksesta.

Irenaeuksen mukaan raamatullisten sanojen tai Raamatun ajatuskulkujen käyttö ei ole sinänsä mikään tae opetuksen oikeudesta. Olennaista on se, millainen kokonaisuus sellaisista kristinuskon perusasioista kuin Jumalasta, ihmisestä, maailmasta ja ihmisen pääsystä Jumalan yhteyteen rakennetaan raamatullisten sanojen ja ajatuskulkujen avulla. Se, millaiseen järjestykseen yksittäiset Raamatun ajatusten mosaiikkipalat laitetaan, ratkaisee, ollaanko ihmisiä johdattamassa Kuninkaan vaiko "haisevan ketun" yhteyteen.

Mistä oikea järjestys saadaan? Irenaeuksen mielestä se on Raamatussa itsessään sellaisena kuin apostolit ovat sen opettaneet seuraajilleen ja sellaisena kuin se esiintyy uskontunnustuksessa.

Meidän aikamme ja Irenaeuksen välissä on tuhatkahdeksansataa vuotta. Kuitenkin näyttää siltä, että monella tavalla tilanteemme on samanlainen. Keskeisistä kristillisistä perusasioista on hyvin eri tavalla uskovia. Yksilöllisyys on tyypillistä myös hengellisille käsityksille. Jumalasta ajatellaan ja opetetaan hyvin eri tavoin.

Vaikka valtaosa kansastamme katsoo olevansa kristittyjä ja luterilaisia, suomalaisten uskossa Jumalaan on tapahtunut muutoksia. Itseään kristittynä ja luterilaisena pitävien määrä on laskenut, samoin sitoutuminen kirkon opettamaan uskoon Jumalasta ja keskeisiin kristillisiin opinkappaleisiin vähentynyt. Usko persoonalliseen kristinuskon Jumalaan on muuttumassa uskoksi ihmistekoiseen, privatisoituneeseen Jumalaan tai hämärtymässä mitään merkitsemättömäksi agnostisismiksi.

Nykyisen postmodernin ajan jumalakuvalle on tyypillistä neljä tunnusomaista piirrettä. Ensinnäkin Jumala on persoonaton henki, jota ei voi kuvata eikä saavuttaa. Hänestä on helppo puhua pyhänä, joka jää hyvin epämääräiseksi, hahmottomaksi käsitteeksi. Toiseksi jumalallinen on oman olemukseni syvyydessä, voin löytää Jumalan itsestäni, sisimmästäni. Kolmanneksi Jumala on yksinomaan rakastava ja lempeä hyvän olon takaaja ja onnen takuumies, myötäilevä ja myhäilevä kaiken sallija, kaveri-Jumala. Neljänneksi Jumalaan ei sisälly jännitteitä. Hän ei saa eikä voi olla tuomitseva, vihainen Jumala ja laupias, anteeksiantava Jumala. Rankaisevan vanhurskauden ja rakkauden, tuomion ja armahduksen, lain ja evankeliumin, pelastuksen ja kadotuksen, kaikkivallan ja heikkouden välistä jännitettä ei hyväksytä.

Millainen on Raamatun ilmoittama, apostolien välittämä ja uskontunnustuksemme opettama Jumala? Otan seuraavaksi esille tässä raamattuluennossa kaksi kohtaa Vanhasta testamentista, jotka kertovat, millainen Jumala on. Ensimmäinen on Mooseksen, toinen profeetta Jesajan kokemus. Sen jälkeen tarkastelen vielä yhteenvedonomaisesti Raamatun ilmoittamaa opetusta pyhästä Jumalasta.

Taustana tällä raamattuluennolla on se, että kirkkomme vuosien 2010-2012 painopisteenä on pyhä. Se käsittää erityisesti kolme teemaa: Jumala, pyhä aika ja luomakunta. Siksi luento Pyhästä Jumalasta liittyy olennaisesti kirkkomme painopisteeseen.

Pyhän Jumalan kirkkaus ja kunnia

Pyhyys ei ole Raamatun yksinoikeus. Pyhyys on tuttu useimmissa uskonnoissa. Eräs ero on kuitenkin ratkaiseva. Muissa uskonnoissa pyhyydellä tarkoitetaan persoonatonta, eettisesti neutraalia, vaarallista voimaa, joka voi täyttää esineitä ja ihmisiä. Voidaan esimerkiksi sanoa, että tämä tai tuo on tabu. Se tarkoittaa, että tiettyyn esineeseen ei saa koskea tai tiettyä paikkaa ei saa lähestyä. Se on pyhä.[2]

Raamatullisessa ajattelussa kaikki pyhyys johtuu persoonallisesta Jumalasta. Hän tahtoo eettisesti ja uskonnollisesti hyvää ja oikeaa. Hän toimii ja on yhteydessä ihmisten kanssa. Pyhyyden olemus ei siis kuulu persoonattomalle tasolle, vaan persoonalliselle tasolle. Pyhyyden lähde on Jumalassa. Ainoastaan Jumala on pyhä (1 Sam. 2:2, Ilm. 15:4). Hän pystyttää ehdottomat rajat itsensä ja muiden olentojen välille ja vaatii välimatkan säilyttämistä. Hän on täysin itsenäinen ja riippumaton, salattu Jumala, jota emme voi täysin koskaan käsittää. Jumalan pyhyys näkyy pelastushistoriassa, joka toteutuu kenestäkään muusta riippumatta. Hän on maailmankaikkeuden ehdoton Herra sekä eettisesti ja uskonnollisesti rajoittamaton.

Jumalan pyhyys ja kunnia kuuluvat sisällöltään läheisesti yhteen. Herran kunnia tarkoittaa ”säteilevää kirkkautta, joka ympäröi Jumalan majesteettiuden voimaa ja yli maailman kohoavaa korkeutta”. Tuli ja valoilmiöt ovat Raamatussa Jumalan pyhyyden merkkinä, ikään kuin pyhän ulkokuorena. Jumala puhui Moosekselle palavassa pensaassa (2 Moos. 3:2-6). Herra laskeutui Siinain vuorelle tulessa (2 Moos. 19:18, 5 Moos. 4:12). Jumalaa verrataan kuluttavaan tuleen (5 Moos. 4:24, 2 Moos. 24:17, Jes. 10:17). Jumalan kirkkaus kuluttaa kuin tuli. Ihminen häikäistyy, hän menehtyy, hän palaa poroksi. Ihminenhän on kadottanut kirkkautensa ja on epäpuhdas.

Tähän liittyy Mooseksen merkillinen kohtaaminen pyhän Jumalan kanssa. Mooses oli saanut Herralta tehtävän lähteä viemään kansaa Egyptistä luvattuun maahan. Mooses kuitenkin kärttää Herralta lupausta, että tämä itse kulkisi kansan kanssa. Ja Herra suostuu Mooseksen pyyntöön. Sitten tapahtuu jotain merkillistä: ”Silloin Mooses sanoi: ’Anna siis minun nähdä kunniasi.’ Herra sanoi: ’Minä annan kirkkauteni kulkea sinun ohitsesi ja lausun sinun edessäsi nimen Jahve. Minä annan anteeksi kenelle tahdon ja armahdan kenet tahdon.’ Herra sanoi vielä: ’Sinä et voi nähdä minun kasvojani, sillä yksikään ihminen, joka näkee minut, ei jää eloon.’ Sitten Herra sanoi: ’Näetkö tämän paikan vieressäni? Asetu tämän kallion luo. Kun minun kirkkauteni kulkee ohi, minä asetan sinut kallionkoloon ja suojaan sinua kämmenelläni, kunnes olen kulkenut ohi. Sitten otan käteni pois ja saat nähdä minut takaapäin, mutta minun kasvojani ei kukaan saa nähdä.” (2 Moos. 33:18-23)

Mooses sai nähdä Jumalan vain selkäpuolelta. Sekin valonhohde, sekin kirkkaus riitti valtaamaan hänet. Israelin kansa ei kyennyt senkään vertaa kestämään Jumalan valoa. Jumalan kirkkauden täytyi kätkeytyä pilvenpatsaaseen päivällä ja tulenpatsaaseen yöllä (2 Moos. 33:9, 4 Moos. 9:15). Israelin kansa ei kestänyt katsella edes Mooseksen kasvoista loistavaa säteilyä hänen palatessaan keskustelemasta Jumalan kanssa (2 Moos. 34:29-35). Sen tähden Mooses ripusti arkioloissa peitteen kasvoilleen. Hän otti peitteen pois vain mennessään kohtaamaan Jumalaa ja julistaessaan sitten Jumalan tahdon kansalle.

Tästä muuten johtuu se, että joissakin vanhoissa maalauksissa on Moosekselle piirretty otsaan sarvi. Nimittäin heprean sana ”säteillä” voidaan kääntää myös sanalla ”sarvi”. Hieronymus piti tätä sanaa parempana latinalaisessa raamatunkäännöksessään Versio vulgata. Siitä johtuu, että muun muassa Michelangelo maalasi Mooseksen otsaan sarven.

Pyhä, pyhä, pyhä on Herra Sebaot

Vanhan testamentin suurin profeetta Jesaja vastaa lyhyesti, mutta sisältörikkaasti kysymykseen, millainen Jumala on: ”Pyhä, pyhä, pyhä on Herra Sebaot.” (Jes. 6:3) Profeetta Jesajan eteen piirtyi huikea kuva. Hän näki Herran istuvan ylhäisellä istuimellaan. Herran vaatteiden liepeet täyttivät temppelin. Ovenpielet vapisivat, ja temppeli tuli täyteen savua. Hän näki Jumalaa ylistävät enkeliolennot, serafit, jotka huusivat toisilleen: ”Pyhä, pyhä, pyhä on Herra Sebaot.”

Jumalan kaikki ominaisuudet sisältyvät pyhyyteen. Pyhyys voidaan määritellä kaiken sen säteilyksi, mitä Jumala on. Aivan samoin kuin auringon säteet koostuvat spektrin kaikista väreistä ja yhtyvät auringonpaisteen huikaisevaksi valoksi, samoin Jumalan kaikki ominaisuudet liittyvät yhteen hänen ilmoituksessaan ja sulautuvat pyhyydeksi.

Meillä on tapana erottaa toisistaan tosi, hyvä ja kaunis. Niistä kukin erikseen merkitsee todellisuuden kolmea ulottuvuutta: teoreettista, eettistä ja esteettistä ulottuvuutta. Pyhyys on todellisuuden neljäs ulottuvuus, joka toisaalta edustaa aivan omaa kokemuskenttäänsä ja toisaalta sisällyttää itseensä kolme edellä mainittua ulottuvuutta. Pyhyys on Jumalalle ominainen tapa olla olemassa ja toimia.

Raamattu korostaa nimenomaan pyhyyttä Jumalan ominaisuutena. Hänestä sanotaan, että hän on ”pyhä, pyhä, pyhä”. Toisto oli juutalaisille tehokeino, jota käytettiin korostamaan tiettyä asiaa, samoin kuin me käytämme alleviivausta tai huutomerkkiä. Jumalasta ei sanota, että hän on rakkaus, rakkaus, rakkaus tai että hän on oikeudenmukainen, oikeudenmukainen, oikeudenmukainen. Jumalaan ei sovi mikään muu sana paremmin kuin pyhä.

Heprean kielen pyhä-sanalla (qadosh) on kaksi merkitystä: 1. Olla kirkas, kimmeltää, säteillä epäpuhtaan, kurjan arkiharmauden vastakohtana. 2. Erottaa, leikata irti, irrallaan olevan, joutilaan, profaanin vastakohtana.

Kun Jumalaa sanotaan pyhäksi, sillä tarkoitetaan, että hän on täysin toisenlainen kuin mikään luotu. Hän on luomakunnan yläpuolella. Hänellä on kaikki valta koko luotuun maailmaan. Luodulla ei ole mitään valtaa häneen. Päinvastoin ihminen kokee suurta arvottomuutta pyhän Jumalan edessä. Jesajan kokemus oli juuri tällainen. Pyhän edessä hän ei voinut muuta kuin sanoa: ”Voi minua! Minä hukun, sillä minulla on saastaiset huulet, ja minä asun kansan keskellä, jolla on saastaiset huulet: sillä minun silmäni ovat nähneet kuninkaan, Herran Sebaotin. (Jes. 6:5). Tässä mitättömyyden kokemuksessa on jotain samaa, kun esimerkiksi Abraham sanoo Herralle olevansa vain ”tomua ja tuhkaa”. Tai Ilmestyskirjan sanoin ”Kuka ei pelkäisi, Herra, ja ylistäisi sinun nimeäsi? Sillä Sinä yksin olet Pyhä!” (Ilm.15:4).

Kyse on hyvin syvästä arvottomuuden kokemuksesta. Koskettavimpia kuvauksia evankeliumeissa tästä pyhyyden edessä nöyrtymisestä on kertomus Kapernaumin sadanpäälliköstä (Luuk. 7:1-10), joka viestitti Jeesukselle: ”Herra, älä vaivaa itseäsi. Minä en ole sen arvoinen, että tulisit kattoni alle. En pitänyt itseäni senkään arvoisena, että olisin tullut sinun luoksesi.”

Majesteettisen, pyhän Jumalan edessä arvoton ihminen kokee itsensä esimerkiksi saastaisena ja vastaavasti pelastuksen puhdistamisena. Jesajan kokemus oli juuri tällainen. Hän tajusi olevansa täysin saastainen. Sellaisena hän ei voisi säilyä hengissä pyhän ja puhtaan Jumalan edessä. Silloin yksi serafeista lensi Jesajan luokse käsissään hehkuva hiili, kosketti sillä hänen huuliaan ja totesi: ”Katso, tämä on koskettanut huuliasi, sinun syyllisyytesi on poissa ja sinun syntisi on sovitettu.” (Jes. 6:6-7) Juuri sillä hetkellä, kun Jesaja tiesi olevansa tuhon oma, hän sai saastaisuuteensa puhdistuksen ja syntiinsä sovituksen. Tällainen on Raamatun Jumala. Hänen läsnäolonsa paljastaa ihmiselle tämän syntisyyden ja arvottomuuden. Hän ei kuitenkaan tee sitä tuhotakseen, vaan armahtaakseen ihmisen.

Kauhistava ja kiehtova Pyhä

Edellä olen kuvannut kahden Vanhan testamentin henkilön kokemusta Jumalan pyhyydestä. Mooseksen ja Jesajan kokemukset ovat paljastaneet salatun, majesteettisen Jumalan. Häntä ei kukaan voi katsoa tai nähdä. Pyhän Jumalan kunnian ja kirkkauden edessä ei ihminen kestä. Jumala pyhyyden säteily on niin kirkas, ettei ihminen voi sitä katsoa. Mooses joutui peittämään kasvonsa kohdatessaan Jumalan palavassa orjantappurapensaassa. Siinailla hän sai kallionkolosta nähdä Jumalan vain takaapäin. Jesaja sai kutsumuksensa yhteydessä nähdä Jumalan kirkkauden, mutta hän huusi silloin: ”Voi minua, minä hukun!”

Tällaisin rinnastuksin Vanha testamentti yrittää sanoa jotakin Jumalan suuruudesta, kunniasta ja pyhyydestä. Siitä huolimatta Jumala pysyy käsittämättömänä. Uusi testamentti todistaa kuitenkin, että pyhästä Jumalasta on olemassa kuva: Jeesus Kristus. Hänessä näemme, millaista Jumalan pyhyys ja suuruus on. Filippiläiskirjeen kuvaus on tästä ehkä parhain ilmaus: ”Hänellä oli Jumalan muoto, mutta hän ei pitänyt kiinni oikeudestaan olla Jumalan vertainen vaan luopui omastaan. Hän otti orjan muodon ja tuli ihmisten kaltaiseksi. Hän eli ihmisenä ihmisten joukossa, hän alensi itsensä ja oli kuuliainen kuolemaan asti, ristinkuolemaan asti.” (Fil. 2:6-8)

Pyhyys erottaa Jumalan ja ihmisen toisistaan, sillä ihminen on syntinen. Jumalan pyhä tahto on kuitenkin se, että syntinen ihminen tulee osalliseksi Luojansa pyhyydestä. Siksi rakkaudessaan Jumala lähetti poikansa Jeesuksen tähän maailmaan. Hänen edessään ei kukaan ole liian kurja, heikko tai huono. Päinvastoin: juuri heitä – tai parempi olisi sanoa: meitä – Hän on tullut auttamaan ja pelastamaan. Tämä tapahtuu evankeliumin ja sakramenttien välityksellä. Mielenkiintoista on, että uskonnollisessa puheessa kaikkien näiden – Jumalan, hänen tahtonsa, evankeliumin, kasteen ja ehtoollisen – eteen liitetään määre pyhä. Käytäntö kertoo niiden erityislaadusta. Näiden välineiden kautta ihminen tulee osalliseksi Jumalan pyhyydestä ja voi alkaa noudattaa elämässään hänen pyhää tahtoaan, rakkauden lakia.

Luterilaisen uskomme mukaan kristitty kohtaa pyhän ja Jumalan uskoessaan Kristukseen. Eikä oikeastaan vain kohtaa pyhää, vaan tulee Kristuksesta ja tämän pyhyydestä osalliseksi. Se toteutuu evankeliumin ja sakramenttien voimasta. Jumalan sana nimittäin ”säilyttää ja tuo mukanaan kaiken sen, mihin se viittaa, nimittäin Kristuksen, hänen ruumiinsa ja verensä ja kaiken, mitä hän on ja mitä hänellä on.” Uskoessaan kristitty saa lahjaksi vanhurskauden, pyhyyden ja kaikki Jumalassa olevat pelastuksen hyvyydet.

Edellä kuvattu pyhyys on yhtä aikaa vapisuttava ja kiehtova salaisuus, mysterium tremendum et fascinosum. Tämän käsitteen on tunnettu uskontotieteilijä Rudolf Otto kehittänyt vuosisata sitten. Hänen määritelmänsä pyhälle on seuraava: Pyhä on mysteeri, joka on samalla aikaa kauhistava ja kiehtova. Pyhä on jotain todella pelottavaa, joka kuitenkin vetää puoleensa ja kiehtoo.

Jumalan pyhyydessä on sisäinen jännite. Yksi värikkäimpiä kuvauksia tästä on professori Osmo Tiililän puheessa ”Jumalan pyhästä maailmansuunnitelmasta” Kirkkokansan herätyspäivillä Helsingin Messuhallissa loppiaisena 1967.[3]Puheensa Tiililä aloitti varoituksen sanalla: ”Jumalan pyhyys sisältää…enemmän, valtavampaa kuin aavistammekaan, …majesteettiutta, jonka edessä meidän on pantava käsi suumme eteen ja jota voimme vain palvoa.” Puheessaan hän sanoi:

”Jumalassa on – puhukoon hänestä vaikka muhammedilainen, hindu tai salaperäisiin voimiin uskova Afrikan neekeri – toisaalla kauhistavuuden, toisaalla ihastuttavuuden piirteitä. Jumala on pelottava, teoissaan ja tuomioissaan hirmuinen, hän on kuin tuli jota ei voi lähestyä, tai kirkkaus joka sokaisee. Hän tekee mitä tahtoo, tuhoaa, murskaa, hävittää, lähettää katastrofeja ja luonnonmullistuksia. Ihmiset parkuvat hänen edessään ja yrittävät kätkeytyä hänen pyhältä vihaltaan. Toisaalta hän kuitenkin on rukouksin lähestyttävissä, armollinen, ihmisiä varjeleva, pelastava, rakastava. Hän hoitaa varpusta oksalla ja lukee hiuskarvatkin omiensa päästä. Ei ole mitään ihanampaa kuin saada olla hänen yhteydessään. Hänen suomansa sydämen rauha käy yli ymmärryksen. Molemmat nämä näennäisesti vastakkaiset piirteet löydämme me kristityt hänen sanastaan, siitä puhumattakaan, että koemme ne kohtaloissamme.”

Tällainen on pyhä Jumala. Tuomitsevassa pyhyydessä Jumalan täytyy ottaa huomioon paha pimeytemme ja tuomita meidät. Mutta laupiaassa pyhyydessään Jumala haluaa ottaa meidät syliinsä ja ympäröidä meidät kaikella hyvyydellään. Jumalan pyhyys ja rakkaus ovat yksi. Jeesuksen kärsimyksessä ja kuolemassa Jumala vie pelastustyön päätökseen. Risti on selvin merkki Jumalan tinkimättömästä reaktiosta kaikkea sitä kohtaan, mikä sotii hänen pyhää ja rakastavaa olemustaan vastaan. Samalla risti on vahvin todistus Jumalan rajattomasta, pelastavasta ja elämää luovasta voimasta. Siksi Ilmestyskirjan ensimmäinen kiitoslaulu osoitetaan kolmiyhteiselle Pyhälle: Pyhä, pyhä, pyhä on Herra Jumala, Kaikkivaltias (Ilm. 4:8).

Ruotsalainen Peter Halldorf kirjoittaa osuvasti siitä, miten ihminen kohtaa pyhän:”Hän vapisee, säikkyy ja verhoaa itseään kuin Laulujen laulun morsian: ’Rakkaani työnsi kätensä ovenraosta, ja sydämeni hypähti.’ Ihminen ikävoi, janoaa ja huutaa pyhyyttä, sillä ’kaikki hänessä houkuttaa’. Ihmisen huuto on jollekin kuulumisen huutoa. Jotta saisi olla ainoa Ainoalle. Ihmisen vapina on värähdys Toisen edessä, joka suutelee hänen huuliaan alttariltaan tulevalla hehkulla. Jumalanpelko ja Jumalan ikävä ovat toisilleen läheisiä sävyeroja. Ilman pelkoa Jumalaa kohtaan uskonnosta tulee pelkkä leikkijuna lastenhuoneen lattialla. Ilman ikävöintiä siitä tulee pilaantunutta viiniä.”[4]

Näin juuri Katekismuksemme opettaa ensimmäisen käskyn selityksessä:

”Jumalan tunteminen on elämämme tärkein ja perustavin asia.

Jumala lähestyy meitä keskellä elämää, vaikka emme sitä aina ymmärräkään. Kohdatessaan hänet ihminen sekä pelkää että rakastaa häntä. Jumalan pyhyys herättää pelkoa, mutta Jumalan rakkaus vetää puoleensa.”

Suhteessamme Jumalaan meitä uhkaa koko ajan kaksi vääristymää. Ensinnäkin meidän aikanamme on vaarana unohtaa Jumalan pyhyys. Olen monta kertaa kohdannut kysymyksen, miksi Jumalaa pitäisi pelätä. Kristillisestä julistuksesta on paljolti kadonnut Jumalan pyhyys, hänen majesteettisuutensa. Jumalasta on tehty aikaamme sopiva kaveri-Jumala, alussa mainitsemani lempeä hyvän olon takaaja ja onnen takuumies, myötäilevä ja myhäilevä kaiken sallija. Silloin käy kuten Irenaeuksen aikana, kuvitellaan, että haisevan ketun hahmo on kaunis kuninkaan kuva.

Toiseksi olen kohdannut heitä, joiden Jumalasta on rakkaus haihtunut kokonaan pois. Taustalla voi olla lapsuuden traumaattisia kokemuksia tai vääristynyttä uskonnollisuutta. Jumala näyttäytyy vain ankarana, tuomitsevana ja pelottavana tuomarina. Näyttää siltä, että joissakin kristillisissä piireissä tämä on vallitseva käsitys Jumalasta. Myös silloin käy kuten Irenaeuksen aikana, kuvitellaan, että haisevan ketun hahmo on kaunis kuninkaan kuva.

Aika puhua Pyhästä Jumalasta

Jumalakuvan vääristymiä voi välttää pysymällä jatkuvasti Katekismuksen oppilaana. Siinä on kuvattu uskomme ydinasiat. Katekismuksen opetus Jumalasta ensimmäisen käskyn selityksessä on erityisen tärkeä nykyisenä aikana:

”Ensimmäinen käsky kysyy, minkä varaan me elämämme rakennamme. Kuka tai mikä on meidän jumalamme?

Jokainen etsii jotakin, johon voi kiinnittää toivonsa. Luulemme, että raha, valta ja kunnia suojaavat meitä. Rakennamme elämämme itsemme ja omien tekojemme varaan. Se, mihin ennen muuta turvaudumme, on meidän jumalamme. Omat jumalamme ovat kuitenkin toiveidemme ja unelmiemme heijastuksia. Ne eivät voi antaa, mitä lupaavat.

Ainoa todellinen turva on Jumala, joka on luonut kaiken ja ilmoittanut olevansa kaiken Herra. Hänen lahjaansa on elämä ja kaikki hyvä, mitä meillä on.

Jos turvaudumme omatekoisiin epäjumaliin, käännymme pois Jumalasta ja hänen rakkaudestaan. Koska Jumala on kaiken hyvän antaja, rakkautemme kuuluu hänelle. Hän tahtoo olla ainoa Jumalamme.”

Omatekoisia epäjumalia on aikamme täynnä. Siksi nyt tarvitaan Katekismuksesta avautuvaa tervettä, raamatullista ja yksinkertaista opetusta Jumalasta. Professori Owe Wikström toteaa, että kirkkojen pitäisi tarjota vähemmän viihtymistä, vähemmän hauskuutta, vähemmän siloisuutta, vähemmän kahvia ja pullaa ja enemmän sitä hulluutta tai salattua todellisuutta, jonka nimi on ihmiseksi tullut Jumala.[5]Juuri tästä on kysymys. Tässä on kirkon varsinainen tehtävä.

Nyt on aika puhua Pyhästä Jumalasta, hänestä joka on salattu majesteetti, mutta joka on Jeesuksessa Kristuksessa ihmiseksi tullut rakastava Jumala. Hän yksin voi täyttää sen kaipauksen, joka ihmisen sisimmässä on.

Seppo Häkkinen

[1]Irenaeuksen lainaus sekä häntä koskevan tekstin lähteenä Sammeli Juntunen: Horjuuko kirkon kivijalka? (Kirjapaja 2002), s 20-30.

[2]Tämän ja seuraavan alaluvun lähteenä Agne Nordlander: Pyhyyden paluu (SLEY-kirjat 1991), s 12-25.

[3]Puhe on julkaistu kirjasessa, jonka nimi onJumala on pyhä(Evankelisluterilainen Sisälähetyssäätiö 1967).

[4]Peter Halldorf, Sielun juuri (Kirjapaja 2006), s 116.

[5]Owe Wikström: Pyhyyden kaipuu (Kirjapaja 2003), s 91.