SYRJÄYTYMISESTÄ TOIVOON

Puheenvuoro Nyt on henki päällä! –kiertueen tilaisuudessa 3.4.2013 Mikkelissä

Syrjäytymisen käsite

Syrjäytymisestä on helppo puhua. Jokaisella on siitä mielipide. Syrjäytymisen ehkäisyä on helppo kannattaa. Mutta toisaalta on mahdotonta löytää yhtenäistä määrittelyä siitä, mitä syrjäytymisellä oikein tarkoitetaan. Sille ei ole löydetty yhtä ja yleisesti hyväksyttyä määritelmää julkisissa, poliittisissa eikä akateemisissa keskusteluissa.

Kuukausi sitten julkaistiin valtioneuvoston kanslian katsausMitä tiedämme politiikkatoimien vaikuttavuudesta lasten ja nuorten syrjäytymisen sekä hyvinvointierojen vähentämisessä?Raportin mukaan ”Nuoren syrjäytymisessä on kyse huono-osaisuutta aiheuttavien haitallisten tilannetekijöiden kasautumisesta ja usein myös ketjuuntumisesta. Syrjäytymiseen liittyy monenlaisia elämänkulun ongelmia, jotka eivät yksinään tai erikseen olisi välttämättä riittävän vakavia, jotta voitaisiin puhua syrjäytymisestä. Syrjäytyminen hahmotetaankin tutkimuskirjallisuudessa usein asteittain syveneväksi prosessiksi, jossa erilaisia ongelmia nivoutuu yhteen (esim. Jyrkämä 1986; Takala 1992; Rintanen 2000; Järvinen & Jahnukainen 2001). Syrjäytyminen ilmenee tällöin moniulotteisena, pidemmän ajan kuluessa työttömyyden ja köyhyyden ympärille kehittyvänä ongelmien kasautumana.”

Valtioneuvoston kanslian katsauksen määritelmä on varsin yleinen. Syrjäytyminen on kasautunutta huono-osaisuutta, jossa yhdistyvät työttömyys, toimeentulovaikeudet, elämänhallintaan liittyvät ongelmat ja yhteiskunnan marginaaliin joutuminen.

Syrjäytymisen määrittelystä riippuu, keistä ja millaisesta määrästä lapsia ja nuoria puhutaan. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos on arvioinut eri syistä syrjäytymisvaarassa olevia nuoria olevan vähintään 65 000. Tilastokeskuksen mukaan 58 000 nuorta eli 15-24 –vuotiasta ei vuonna 2011 ollut koulutuksessa, kurssilla tai töissä. Syrjäytyneiden nuorten kovaan ytimeen kuuluviksi lasketaan ne yli 30 000 nuorta, joita ei mistään tilastoista löydy. Muutaman vuoden takaisten Kelan laskelmien mukaan mielenterveysongelmien vuoksi jäi eläkkeelle viisi alle 30-vuotiasta joka päivä eli yli 1900 henkilöä vuosittain. Lastensuojelun avohuollon piirissä on vuosittain yli 78 000 lasta, kodin ulkopuolelle sijoitettuja yli 17 000. Opetus- ja kulttuuriministeriön laskelmien mukaan yhdestä työelämän ulkopuolelle jäävästä nuoresta yhteiskunnalle aiheutuvat kulut ovat 1,2 miljoonaa euroa. Näitä lukuja ja tilastoja voisi jatkaa, mutta jo nämä tiedot kertovat syrjäytymisen olevan vakava yhteiskunnallinen ongelma, yksilöiden inhimillisestä kärsimyksestä puhumattakaan.

Syrjäytymiskäsite on saanut paljon kritiikkiä osakseen epämääräisyytensä ja laaja-alaisuutensa vuoksi. On todettu, että siitä on vaikea saada otetta ja käsitettä voidaan tulkita monin eri tavoin. Syrjäytynyt-sanaa on pidetty leimaavana. Valtiotieteen tohtori Tuula Helne toteaakin väitöskirjassaanSyrjäytymisen yhteiskunta(2002), että jo itse puhe syrjäytyneistä syrjäyttää. Huomio tulisikin kiinnittää siihen yhteiskuntaan, joka tuottaa puhetta syrjäytymisestä. Syrjäytyminen on ennen muuta yhteiskunnallisiin muutosprosesseihin liittyvä käsite. Tätä taustaa vasten on ymmärrettävissä myös se, miksi syrjäytymiskeskustelu käynnistyi uudelleen 1990-luvun alun taloudellisen laman jälkeisessä Suomessa ja miksi se on jälleen 2010-luvulla ajankohtainen.

Kasvatustieteen tohtori Anna-Liisa Lämsä on väitöskirjassaanTuhat tarinaa lasten ja nuorten syrjäytymisestä(2009) jaotellut syrjäytymisen eri ulottuvuuksia ja pelkistänyt ne viiteen ulottuvuuteen, jotka ovat koulutuksellinen, työmarkkinallinen, sosiaalinen, vallankäytöllinen ja normatiivinen. Näistä koulutuksellinen ulottuvuus käsittää koulutusinstituutioiden alueen, työmarkkinallinen alue työmarkkinat ja työelämän, sosiaalinen perheen ja lähiyhteisöt, vallankäytöllinen yhteiskunnan vaikutuskanavat ja normatiivinen alue julkisuuden ja kansalaismielipiteet. Yhteiskunnan ilmapiirin koveneminen on näkynyt erityisesti normatiivisella ulottuvuudella tuottaen leimautumista poikkeavaksi ja norminrikkojaksi. Tämä puolestaan johtaa pahimmillaan itseleimaamiseen ja identiteettiongelmiin. Syrjäytymisen yksi varhaismääritelmä olikin ”utslagning” eli ”uloslyöminen”, siis syrjäyttäminen.

Lämsän mukaan syrjäytyminen on muutosprosessi, jonka syytä voidaan hakea yksilöstä, häntä ympäröivästä yhteiskunnasta ja kulttuurista tai näiden keskinäisestä suhteesta. Näkökulmista ensimmäinen sysää vastuun kokonaan yksilölle. Yksilö syrjäytyy, koska hän on poikkeava eikä kykene esimerkiksi sopeutumaan elämänmuutoksiin tai kilpailemaan koulutus- ja työpaikoista. Toinen näkökulma painottaa yhteiskunnassa ja kulttuurissa tapahtuvien muutosten merkitystä. Ne näyttävät vahvistavan yhteiskunnallista polarisaatiota, jakoa hyvä- ja huono-osaisiin. Tämä selitys jättää kuitenkin avoimeksi kysymyksen siitä, ketkä hyväosaistuvat ja ketkä huono-osaistuvat. Siksi kattavimmalta selitykseltä näyttäisikin kolmas vaihtoehto: yksilön sekä häntä ympäröivän yhteiskunnan ja kulttuurin suhteessa tapahtuvien muutosten painottaminen.

Seuraavassa tuon esille kolme syrjäytymiseen liittyvää näkökulmaa, joita itse olen viime aikoina paljon pohtinut.

Yhteinen tehtävä

Syrjäytymisen ehkäiseminen on yhteinen tehtävä. Tasavallan presidentti Sauli Niinistö totesi viime elokuussa nuorten syrjäytymisen ehkäisemistä käsitelleessä seminaarissa: ”Syrjäytyminen ei ole mikään luonnonilmiö, jolle emme mitään mahtaisi. Yksin meistä kukaan ei voi sitä poistaa, yhdessä se on mahdollista.” Samaa toteaa Suomen nuorisoyhteistyö – Allianssi: ”Nuoret voivat hyvin, jos teemme sen yhdessä mahdolliseksi.” Myös nuorisolaki (2010) edellyttää yhteistyötä eri toimijoiden välillä.

Julkisella vallalla on Suomen kaltaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa merkittävä vastuu. Valtiovallan ja kuntien toimenpiteillä voidaan ehkäistä syrjäytymistä. Viime aikojen esimerkkejä ovat nuoriso- ja koulutustakuu sekä nuorten aikuisten osaamisohjelma. Samoin monet muut perhe-, koulutus-, talous-, työllisyys- ja perhepoliittiset ratkaisut vaikuttavat syrjäytymiseen ja sen ehkäisyyn. Tosin alussa mainitsemani valtioneuvoston tuore raportti paljastaa, että syrjäytymisriskien ennaltaehkäisyyn kohdistettujen toimenpiteiden vaikuttavuudesta on vähän tutkimustietoa.

Kirkolla osana julkista sektoria on myös oma vastuunsa kansalaisten hyvinvoinnista. Kirkon sanoma luo perustan hyvälle elämälle. Se rohkaisee rakentamaan kestäviä ihmissuhteita ja tuo armon näkökulman elämän ristiriitoihin. Se vakuuttaa Jumalan anteeksiantoa ja tarjoaa mahdollisuuden uuteen alkuun. Seurakuntien perustyö lasten, nuorten ja perheiden parissa on sinänsä syrjäytymistä ennaltaehkäisevää toimintaa. Sen lisäksi on syytä muistaa erityisnuorisotyö ja diakoniatyö. Kun viime aikoina on kunnallisessa nuorisotyössä painotettu uuden nuorisolain mukaisesti etsivää nuorisotyötä, seurakunnissa se on ollut käytössä jo kauan. Kirkon merkitystä arvokasvattajana ja heikkojen puolustajana ei pidä aliarvioida. Kirkko puolustaa heikoimmankin ihmisen arvoa loukkaamattomana Jumalan kuvana ja kehottaa rakastamaan lähimmäistä kuin omaa itseä.

Myös elinkeinoelämä ja ammattijärjestöt ovat havainneet syrjäytymisen ongelmat. Suomalaisella yhteiskunnalla ei ole varaa syrjäytymisen kustannuksiin, mutta työmarkkinoille tarvitaan kuitenkin työvoimaa. Siksi kaikki ponnistelut nuorten saamiseksi työelämään ovat tarpeen syrjäytymisen ehkäisemiseksi. Perinteisesti lapsi- ja nuorisotyössä järjestöillä on ollut erittäin suuri merkitys. Kolmannen sektorin painoarvo on yhä kasvanut. Siten ne ovat vahvoja toimijoita syrjäytymisen ennaltaehkäisemisessä.

Yksi rohkaiseva esimerkki vapaaehtoisesta vastuunkantamisesta on Tukikummit-säätiö. Se on hyvä malli eri aloilla toimivien suomalaisten vaikuttajien yhteistyöstä. Tukikummit-säätiö on jakanut vuosien 2008–2012 aikana yli miljoona euroa noin 900 lapselle ja nuorelle. Lahjoitukset on kanavoitu lyhentämättömänä Kirkon diakoniarahaston kautta kaikkialle Suomeen. 

Vastuu nuorten syrjäytymisen ehkäisemisestä ei kuulu ainoastaan viranomaisille, kirkolle, elinkeinoelämälle ja järjestöille. Se kuuluu jokaiselle. Siksi jokaisen kysymyksenä tulee olla: Mitä minä voin tehdä? Me aikuiset olemme lasten ja nuorten kasvuympäristö. Meidän valintamme, käytöksemme, puhetapamme ja antamamme esimerkit vaikuttavat jatkuvasti lapsiin ja nuoriin, myönteisesti tai kielteisesti. Arjen tavalliset asiat, aikuisen läsnäolo ja kohtaaminen ovat merkityksellisempiä kuin arvaammekaan.

Yksikin hyvä ihmissuhde tai kohtaaminen voi olla ratkaiseva. Helsingin diakonissalaitoksen etsivässä Vamos-työssä on tehty hätkähdyttävä havainto. Syrjäytynyt parikymppinen nuori on saattanut kohdata 150–200 auttajaa ja kertonut elämäntarinansa yhtä monta kertaa. Mitään ei ole kuitenkaan tapahtunut. Ihmistä ei ole kohdattu. Diakonissalaitoksen tutkija Olli Alanen kysyykin, nähdäänkö yksilö ongelmanuorena vai nuorena, jolla on ongelmia? Ratkaisevaa on siis se, että ihminen kohtaa ihmisen eikä ongelmaa tai ilmiötä.

Ulkopuolisuus ja yksinäisyys

Suomi24-palstalla käytiin 2.3.2013 keskustelua syrjäytymisen määrittelystä. Eräs osallistujista kirjoitti:

”Yhteiskunnallista keskustelua syrjäytymisestä seuratessa tulee väistämättäkin huomattua, että ainoa kriteeri syrjäytymistä mitattaessa on työttömyys ja opiskelemattomuus. Jos et ole töissä tai opiskele, olet syrjäytynyt.

Minä olen töissä. Olen myös korkeasti kouluttautunut. Listaan muutamia syitä, miksi koen olevani syrjäytynyt:

– ei ole kavereita

– ei parisuhdetta (koskaan ollut)

– kukaan ei kaipaa

– jos lopettaisin työt tänään, otettaisiin jonosta seuraava korvaamaan minut

Elämässäni ei ole minkäänlaista sisältöä. Muutama harrastus on. Kummassakaan en tapaa ihmisiä. Koko olemiseni on täysin yhdentekevää yhteiskunnalle. Olen mielestäni syrjäytynyt. Ikä 27.”

Tämä nettikeskustelun puheenvuoro kertoo, miten nuoret ja nuoret aikuiset itse määrittelevät syrjäytymisen: Syrjäytyminen on yksinäisyyttä. Se on kokemus ulkopuolisuudesta. On traagista lukea: ”Koko olemiseni on täysin yhdentekevää yhteiskunnalle.” Syrjäytyminen ei siis välttämättä liity tulojen, tavaroiden, koulutuksen, aseman tai arvovallan vähäisyyteen eikä sairauteen vaan ulkopuolisuuteen ja yksinäisyyteen. Nuorten syrjäytymisessä ne ovat tutkimusten mukaan päällimmäisin syy. Joko ulospäin näkyvä yksinäisyys – tai vain tunne yksin jäämisestä ongelmiensa kanssa.

Hyvinvointia tutkinut professori Juho Saari toteaa teoksessaanYksinäisten yhteiskunta(2010), että negatiivisesti ihmisten hyvinvointiin ja terveyteen vaikuttaa todennäköisesti yksinäisyys enemmän kuin mikään muu yksittäinen tekijä. Muuan nuori määrittelikin helvetin tilaksi, jossa kukaan ei kuule, kun huudat, kukaan ei lohduta, kun itket. Näitä helvettejä meillä tuntuu olevan liikaa.

Syrjäytymisen ehkäisyssä yksinäisyyden vähentämiseen on kiinnitettävä huomiota. Meidän on luotava tähän maahan välittämisen kulttuuri. Tällä tarkoitan sellaista olemisen tapaa, jossa ihminen on osallinen toisen ihmisen ymmärtävästä, hyväksyvästä ja ystävällisestä katseesta ja jossa välitetään myös täysin ventovieraasta ihmisestä. Yksikin toimiva ihmissuhde estää syrjäytymistä.

Kollegani Turun piispa Kaarlo Kalliala on ehdottanut, että syrjäytymisen sijaan puhuisimme enemmän osallisuudesta. ”Huono-osaisuutta peratessamme meidän kannattaisi käyttää energiamme pikemminkin osallisuuden tukemiseen kuin syrjäytymisen vastustamiseen – samaan tapaan kuin Raamattu olennaisesti enemmän yllyttää edistämään hyvää kuin vastustamaan pahaa. Kannattaa etsiä aktiivisesti keinoja ja tapoja, jotka tukevat jokaisen osallisuutta yhteiskunnassa. Hyväksytyksi tulemista, arvostusta, nähdyksi ja tunnistetuksi tulemista, sitä että on jollekulle kallis ja tärkeä. Sitä, että maailma ei näyttäydykään uhkana ja vaatimuksena vaan lupauksena ja kädenojennuksena.”

Merkitys ja toivo

Äsken lainaamani Suomi24-palstan keskustelija totesi, että ”elämässäni ei ole minkäänlaista sisältöä”. Tämä kuvaa myös tutkimuksissa esiintyvää tulosta siitä, että syrjäytymiseen vaikuttaa toivottomuuden, merkityksettömyyden ja avuttomuuden kokemus. Elämä ei tunnu olevan omissa käsissä eikä hallinnassa.

Syrjäytymisessä, ulkopuolelle jäämisessä tai joutumisessa ja ongelmien kasautumisessa on aina kyse muutoksista. Muutokset voivat koskea yksilön elämänhallintaa tai sen riittävyyttä uusissa tilanteissa. Yksilöllisiä muutosvaiheita ovat esimerkiksi työttömäksi jääminen ja siihen liittyvä tulojen pieneneminen sekä avioero. Yhteiskunnassa tapahtuvia muutoksia ovat puolestaan esimerkiksi työmarkkinoiden muutokset.

Hollantilais-amerikkalainen pappi Henri J.M. Nouwen on todennut, että jaksaakseen suunnitella ja asennoitua tulevaisuuteen, ihmisellä on oltava tieto elämän jatkuvuudesta, elämän merkityksestä ja tulevaisuuden toivosta.

Ensinnä on siis oltava tieto elämän jatkuvuudesta. Tällöin on kyse työstä ja toimeentulosta. Se on hyvinvoinnin ja osallisuuden lähtökohta. Siksi ponnistelut erityisesti nuorten koulutus- ja työpaikkojen turvaamiseksi ovat syrjäytymisen ehkäisemisessä keskeisiä. Lisäksi on korostettava jokaisen nuoren omaa vastuuta itsestään, elämästään ja tulevaisuudestaan. Nuorille on annettava tilaa ja vastuuta.

Toiseksi elämällä on oltava merkitys. Juuri tämä näyttää olevan monella ihmisellä hukassa. Yhä enemmän on heitä, joiden luottamus elämään on kadonnut. Kun ihminen on itseltään ja elämästään hukassa, häneen kasautuu häpeää, vihaa, katkeruutta ja kyynisyyttä. Nämä kaikki nakertavat hänen sisimmässään elämän merkitystä ja mielekkyyttä, sitä jota tarvittaisiin toivon kasvualustaksi.

Kannustuspolitiikasta ja sen tavoitteista väitöskirjansa tehneen teologian tohtorin Liisa Björklundin mukaan mikään kannustin ei toimi, ellei ihmisellä ole kokemusta omasta ihmisarvostaan. Ihmistä, jolla ei enää ole käsitystä omasta hyvästään, ei pysty kannustamaan mitenkään. Jokaisen ihmisen arvokkuuden korostaminen on osallisuuden tukemista ja syrjäytymisen ehkäisemistä parhaimmillaan.

Kolmanneksi on oltava tulevaisuuden toivo. Kolmesta Nouwenin mainitsemasta peruslähtökohdasta keskeisin on juuri toivo. Ilman toivoa ei elämällä ole merkitystä eikä jatkuvuutta. Hyvinvointia ei ole siellä, mistä toivo puuttuu.

Toivo syntyy monesti arkisista tilanteista; toisen ihmisen kohtaamisesta, yhteisten asioiden, huolien ja unelmien jakamisesta, kenties konkreettisesta avusta ja henkisestä tuesta. Ihmisen hyvä toteutuu yhteydessä toisiin ihmisiin. Merkillisellä tavalla siinä myös Jumala on läsnä ja tulee luoksemme synnyttäen toivoa tulevaisuuteen.

Usko Jumalaan tuo elämään perusturvallisuuden. Siihen sisältyy armon näköala. Armo tarkoittaa sitä, ettei kenenkään tarvitse olla oman toivonsa tuottaja tai elämänsä merkityksen rakentaja. Se merkitsee, ettei olemassaoloa tarvitse ansaita opinnoilla, työllä, perheellä, omaisuudella tai millään muullakaan. Ihminen riittää sellaisena kuin on, epätäydellisenä ja rikkinäisenäkin. Jokainen on arvokas ja tärkeä, ei siksi, mitä on tehnyt tai saavuttanut. Jokainen on arvokas ja tärkeä siksi, että hän on ihminen, jota Jumala rakastaa.

Hyvinvoinnin vahvistamisessa on työskenneltävä elämän jatkuvuuden hyväksi, työn ja toimeentulon parhaaksi. On tehtävä työtä elämän merkityksen ja tarkoituksen puolesta. Se merkitsee ihmisarvon, oikeudenmukaisuuden ja muiden elämää suojelevien arvojen vaalimista ja edistämistä. On toimittava tulevaisuuden toivon hyväksi. Se tarkoittaa lähimmäisenrakkautta, yhteisvastuuta ja heikoimman puolelle asettumista. Kaikessa tässä Luoja on salatulla tavalla läsnä synnyttäen luottamusta ja toivoa.

Seppo Häkkinen