”Aivan varmaa on, että semmoiset pyhiinvaellukset eivät perustu Jumalan sanaan eivätkä käskyyn ja ovat siis hyödyttömiä, koska me syntiin ja vaaraan joutumatta voimme niiden asemesta tehdä jotakin parempaa. Miksi laiminlyödään omaa seurakuntaa, Jumalan sanaa sekä vaimoa ja lapsia, jotka ovat meille tarpeelliset ja joista meillä on Jumalan käsky? Miksi riennetään tarpeettomille, epävarmoille, turmiollisille Perkeleen virvatulille? Vain siksi, että Perkele on riivannut paavin sitä touhua kehumaan ja vahvistamaan, jotta ihmiset laumoittain luopuisivat Kristuksesta, ihastuisivat omiin tekoihinsa ja, mikä katkerinta, päätyisivät epäjumalanpalvelijoiksi. Paitsi että koko puuha on tarpeeton, vailla käskyä, ohjetta ja varmuutta, se on lisäksi turmiollinen. Tässäkään ei voida yhtään väistyä eikä antaa periksi. Huolehdittakoon siitä, että saarnoissa osoitetaan pyhiinvaellukset tarpeettomiksi ja vielä vaarallisiksikin; sittenpähän nähdään, kuinka pyhiinvaellusten käy.” (Schmalkaldenin opinkohdat, toinen opinkohta)

”Vielä kauemmas Jumalan käskyistä etääntyvät pyhiinvaellukset, joita on hyvin monenlaisia: yksi vaeltaa haarniskoituna, toinen avojaloin. Tällaista Kristus sanoo turhaksi palvelemiseksi, eikä siitä näin ollen ole mitään hyötyä Jumalan vihan lepyttämiseen, vaikka vastustajamme niin sanovat. Kaikesta huolimatta näitä tekoja kaunistetaan suurenmoisin nimityksin: niitä sanotaan ylimääräisiksi teoiksi ja niille annetaan se kunnia, että ne ovat hinta, joka kelpaa vapauttamaan iankaikkisesta kuolemasta. Näin ne asetetaan Jumalan käskyyn perustuvien tekojen edelle.” (Augsburgin tunnustuksen puolustus, XII uskonkohta)

”Vastustajamme uskottelevat, että iankaikkiset rangaistukset muunnetaan kiirastulessa rangaistuksiksi, joista taas osa annetaan anteeksi avainten vallan voimasta, mutta osasta on ihmisen lunastettava itsensä vapaaksi hyvitysteoilla. Vielä he lisäävät, että hyvitystekojen tulee olla ylimääräisiä suorituksia; nämä ovat sitten tyhjänpäiväisten menojen noudattamista, kuten pyhiinvaelluksia, rukousnauhan käyttöä ja sen semmoisia menoja, jotka eivät perustu Jumalan käskyyn.” (Augsburgin tunnustuksen puolustus, XII uskonkohta)

Näin voimakkain sanankääntein luterilaiset tunnustuskirjat vastustavat pyhiinvaelluksia. Miksi luterilaisetkin silti vaeltavat? Jotta tähän kysymykseen voi vastata, täytyy ensin löytää vastaus toiseen kysymykseen: Miksi luterilainen reformaatio torjui pyhiinvaellukset?

Pyhiinvaellus on yleinen uskonnollinen ja jopa kulttuurinen ilmiö, ei siis mitenkään kristillinen tapa. Ihmisellä on halu käydä paikoilla, joissa on tapahtunut jotakin merkittävää tai jotka liittyvät merkkihenkilöihin. Nykyään tämä näkyy esimerkiksi monien popmuusikoiden haudoilla, joista on tullut ”fanien” pyhiinvaelluspaikkoja.

Monissa uskonnoissa pyhiinvaellukset kuuluvat uskonnon määrättyyn harjoittamiseen, toisissa ne ovat hengellisen elämän rikastamisen tapoja. Edellisestä tunnetuin lienee muslimien vaellus Mekkaan. Islamissa se on uskonnollinen velvollisuus. Kristinusko sen sijaan kuuluu jälkimmäiseen ryhmään, jossa pyhiinvaellus on osa hengellisen elämän vaalimista ja rikastamista.

Kristillinen pyhiinvaellusperinne alkoi jo 100-luvulla, kun kristityt vierailivat marttyyrien haudoilla. 300-luvulla kirkkoisä Hieronymus rohkaisi kristittyjä pyhiinvaelluksiin. Pyhiinvaellukset suuntautuivat etupäässä Palestiinaan, Jeesuksen syntymään ja ristiinnaulitsemiseen liittyviin paikkoihin eli Betlehemiin ja Jerusalemiin. Kun Pyhään maahan alkoi olla liian vaikeaa päästä, etsittiin pyhiinvaelluskohteita apostolien, pyhimysten ja marttyyrien elämään tai kuolemaan liittyvistä paikoista. Näistä merkittävimmäksi tuli pyhien apostolien, Pietarin ja Paavalin marttyyrikuoleman kärsimyspaikkana pidetty Rooma. Pyhän maan ja Rooman lisäksi kolmanneksi merkittäväksi pyhiinvaelluskohteeksi kasvoi lännessä Luoteis-Espanjassa sijaitseva Santiago de Compostela.

Kukoistukseensa pyhiinvaellukset nousivat sydän- ja myöhäiskeskiajalla. Pyhiinvaellusinto oli huipussaan 1400-luvulla. Reformaation kirkoissa niistä luovuttiin – tai oikeammin ne kiellettiin, kuten alussa lukemistani tunnustuskirjojen katkelmista voi hyvin päätellä. Reformaattorit vastustivat pyhiinvaelluksia ennen kaikkea kahdesta syystä. Ensinnäkin he pitivät niitä yrityksinä ansioitua Jumalan edessä omin toimin. He halusivat selkeästi torjua sen käsityksen, että pyhiinvaellusten kautta voitaisiin ansaita Jumalan armoa. Toiseksi reformaattorit näkivät pyhiinvaelluksiin liittyvät lieveilmiöt. Pyhiinvaelluksethan olivat myöhäiskeskiajan ”massaturismia” ja siten niihin liittyi monenlaista epärehellistä ja epämääräistä toimintaa. Tunnustuskirjojen ”madonluvut” pyhiinvaelluksille on nähtävä ja tulkittava tätä taustaa vasten.

Viime vuosikymmeninä pyhiinvaellukset ovat jälleen eläneet nousukautta. Katolinen ja ortodoksinen perinne on säilynyt läpi vuosisatojen, mutta viime vuosikymmeninä se on kasvanut. Niiden lisäksi on protestanttinen pyhiinvaellusperinne elpynyt, useimmiten ekumeenisesti värittyneenä. Näin on käynyt myös meillä Suomessa.

Miksi luterilaisetkin vaeltavat? Mitä pyhiinvaelluksista pitäisi nyt ajatella luterilaisessa kirkossamme? Miksi niiden suosio on kasvanut ja mikä saa nykyihmisen lähtemään ”pyhille poluille”? Syitä on varmasti monia. Teologian tohtori Kalle Elonheimo kuvaa kirjassaan Pieni pyhiinvaelluskirja (Kirjapaja 2003, s 25-26) tilannetta seuraavasti:

”Hän haluaa irtautua arkielämästä, hän haluaa etsiä pyhää ja antaa pyhälle aikaa ja tilaa tulla elämäänsä. Tietyllä tavalla pyhiinvaellukset ovat läheistä sukua suosituiksi tulleille retriiteille, hiljentymistilaisuuksille. Tärkeää on myös yhteys, jota koetaan toisten samaan aikaan vaeltavien kanssa. Yhteyttä voi tuntea perinteisellä pyhiinvaellusreitillä myös yksin vaeltaessaan. Päiväkausia itsekseen Jaakontietä Santiago de Compostelaan vaeltava voi aistia väkevästi muiden pyhiinvaeltajien läsnäolon. Tunto nousee tietoisuudesta, että samaa polkua ovat kulkeneet lukuisat pyhiinvaeltajasukupolvet ainakin tuhannen vuoden ajan.

Vaikka ekumeenisten pyhiinvaellusten lähtökohtana on usein ollut muistelu ja pyhällä paikalla käynti sekä yhteyden etsiminen, pyhiinvaellusteologian helmeksi ovat kirkastuneet itse pyhiinvaelluksen, taivaltamisen ja kulkemisen avaamat näkymät. Jalkapatikka irrottaa ihmisen arjesta ja sen vaatimuksista sekä antaa hänen havaita ihmisen todellisen mittakaavan. Jalkaisin kulkee päivässä matkan, johon autolla kuluu puolisen tuntia. Pyhiinvaeltaja voi siis tarjota itselleen kiireettömyyden ja hitauden ylellisyyden. Hän voi keskittyä rinnallaan vaeltaviin ihmisiin, ympäröivään luontoon ja Kristukseen, joka kulkee hänen kanssaan. Hän elää vaelluksella yksinkertaista ja huoletonta elämää, jossa on aikaa hiljaisuudelle. Hänen päiväohjelmaansa eivät määrää kellonajat, vaan hän tuntee ajan ja matkan etenemisen jaloissaan ja mahassaan. Pyhiinvaeltajalla on aikaa hengelliselle elämälle: joka askeleella, joka hengenvedolla voi rukoilla.

Nykyihmiselle hidasvauhtinen pyhiinvaellus on myös keino vastustaa nykymaailman vaatimuksia. Jos pyhiinvaeltajan päivämatkan hurauttaa autolla puolessa tunnissa, paljon jää kokematta ja tuntematta. Pyhiinvaellukseen sisältyy terve ajatus irtautua maailman antamasta varmuudesta. Se korostaa hitautta, hiljaisuutta, yksinkertaisuutta, vapautta, jakamista, huolettomuutta ja hengellisyyttä. Se asettaa siten elämän huolet oikeaan perspektiiviin, auttaa ottamaan tosissaan oman elämän mielekkyyden ja kohtaamaan elämän uskonnolliset peruskysymykset.”

Elonheimon kuvauksessa nousee esille muutama pyhiinvaelluksiin liittyvä tärkeä painotus. Ensinnäkin kaipaus pyhän kohtaamiseen. Luomisen perusteella jokaisessa elää kaipaus Luojansa yhteyteen. Tämä tulee esille siinä, että pyhän kokeminen ei ole mikään kristinuskon yksinoikeus. Eri uskonnot ovat ilmauksia tästä ihmisen kaipuusta pyhän kohtaamiseen. Suomalaisille erityisesti luonto on tärkeä hiljentymisen paikka, jossa moni kokee pyhän läsnäolon. Kristittyinä tiedämme, mistä löytyy täyttymys pyhyyden kaipaukseen. Vuoden 1948 Kristinoppimme mukaan ”Jumala kohtaa meidät luonnossa, elämämme kohtaloissa ja kansojen vaiheissa. Hän puhuu meille omassatunnossamme. Mutta erityisesti Jumala ilmaisee itsensä meille Pyhässä Raamatussa ja Vapahtajassamme Jeesuksessa Kristuksessa.” (KO 4)

Voimmeko hyvinvointiyhteiskunnassa huonosti, koska elämästä puuttuu pyhyyden kosketus? Eikö pyhiinvaellusten suosio kerro pyhän kaipauksesta? Juuri tämän vuoksi pidän tärkeänä, että pyhiinvaellukseen liittyy aina hengellinen osuus. Vanhastaan pyhiinvaellusreitit ovat kulkeneet kirkosta kirkkoon. Ilman hengellistä elämää pyhiinvaellus typistyy pelkäksi vaellukseksi.

Toiseksi yhteyden etsintä ja kokemus. Ruotsalainen pappi ja kirjailija Peter Halldorf on todennut, että juurettomuus on aikamme pahin sairaus. Se kalvaa kulttuuriamme ja riistää olemassaololta henkisen ryhdin. Ihminen saa juuret, kun hän on osa yhteisöä, joka kurottaa ajassa taaksepäin. Sitä kautta vaalitaan aarteita, jotka auttavat suunnistautumaan kohti tulevaa. Halldorf sanoo: ”On vaikea löytää perille ilman edeltä kulkeneiden johdatusta ja ankkuroitumista yhteisöön, jonka kautta arvomme juurtuvat omaa minäämme syvempään multaan. Luonnollisesti ihminen tarvitsee monia juuria omassa moraalisessa, älyllisessä ja hengellisessä elämässään. Hänen syvimmälle ulottuva juurensa on kuitenkin elämä Jumalassa.” (Sielun juuri.Kirjapaja 2006, s 5-6)

Yksilöllisyyttään korostava aikamme ihminen kaipaa samalla yhteyteen niin toisten ihmisten kuin Jumalan kanssa. Pyhiinvaellus parhaimmillaan auttaa meitä löytämään juuremme, yhteyden toisiin kristittyihin ja Jumalaan.

Hiljaisuuden ystävien johtajana toiminut Paavo Rissanen on sanonut: ”Kristillinen elämä on hengellistä matkaa, jota kuljetaan samanaikaisesti eteenpäin, sisäänpäin ja ylöspäin.” Pyhiinvaellus ilmentää tällaista kristityn elämää. Matkanteko voi tapahtua monin eri tavoin, olemmehan me ihmisetkin erilaisia. Samalla saamme olla tietoisia siitä, että emme ole omassa varassamme. Meitä kantavat ikuiset käsivarret. (5. Moos. 33:27)

Kolmanneksi hengellisen elämän kokonaisvaltaisuus. Hengellisyys halutaan nähdä koko elämää kannattavana ulottuvuutena, joka kietoutuu erottamattomasti maalliseen ja antaa sille sisällön ja arvon. Koko elämä hahmotetaan jumalallisen ja inhimillisen vuorovaikutuksena, kohtaamisena, jossa Jumalan Pyhä Henki saattaa nämä kaksi osallisiksi toisistaan.

Nykyajan ihmiselle elämyksellisyys on tärkeää, myös uskonnollisuudessa. Tämä liittyy kokonaisvaltaiseen hengellisyyteen, josta pyhiinvaellus on hyvä esimerkki. Sitä voisi kutsua ”jaloilla rukoilemiseksi”.

Arkkipiispa Mikko Juva kirjoittikin tervehdyksessään Pyhän Henrikin pyhiinvaellustien historiikissa reilut kolme vuosikymmentä sitten: ”Ehkä pyhiinvaellus ennen muuta antaa kulkijalleen mahdollisuuden kokea uudelleen se elämän yhteys, joka keskiaikaisille esivanhemmille oli koko olemassaoloa kannattava selviö, mutta joka meille, heidän kolmannelle vuosituhannelle kurottuville jälkeläisilleen on tullut ongelmaksi, että ruumiin ponnistus ja sielun odotus, aineellinen viljely ja kristillinen usko kuuluvat yhteen. Tuskin missään muualla tämä yhteys on niin koettavissa kuin vaelluksella kirkosta kirkkoon Suomen luonnon keskitse, kotoisten ja outojen kanssavaeltajien seurassa.” (Pyhän Henrikin tie. Historiaa ja perimätietoa vanhan valtatien, Suomen ainoan keksiaikaisen pyhiinvaellustien vaiheilta. Pyhän Henrikin tien toimikunta 1979)

Luterilaisen kirkon näkökulmasta pyhiinvaellukset ovat Perkeleen virvatulia, tarpeettomia ja turmiollisia silloin, kun ne muuttuvat ihmisen ansioksi ja syrjäyttävät Kristuksen kertakaikkisen ja ainutlaatuisen pelastusteon. Mutta pyhiinvaellus on tarpeellinen ja hyödyllinen hengellisen elämän muoto silloin, kun se auttaa pyhän Jumalan kohtaamiseen, juurtumaan Kristukseen ja kristilliseen kirkkoon sekä näkemään koko elämän Jumalan arvokkaana lahjana. Tätä varten luterilaisetkin vaeltavat ja suuntaavat askeleensa pyhille poluille.

Seppo Häkkinen