Miten niihin pitäisi suhtautua?

Johdanto

Miten niihin pitäisi suhtautua? Kysymys on hyvin inhimillinen. Vieras ja tuntematon herättää ennakkoluuloja ja epäilyjä. Torjunnan on sanottu olevan kaikkein arkaaisin tapa kohdata muukalaisuus. Vieras uhkasi alkukantaisissa oloissa reviiriä, elantoa ja jopa henkeä. Siksi rajan vetäminen ”meihin” ja ”niihin” syntyi luonnostaan. Maahanmuuttajista käytävä keskustelu ei siten ole uutta tai ihmeteltävää.

Miten niihin pitäisi suhtautua? Kysymys on hyvin ajankohtainen, kun maahanmuuttajien määrä on maassamme kasvanut. Suomi muuttui 1990-luvulla maastamuuttomaasta maahanmuuttomaaksi. Vaikka maamme on yhä etnisesti, kulttuurisesti ja uskonnollisesti hyvin homogeeninen, monikulttuurisuus ja –uskontoisuus on lisääntynyt, paljolti juuri maahanmuuttajien vuoksi. Tilanne ei kuitenkaan ole uusi. Muuttajia ja muukalaisia on aina ollut liikkeellä. Myös syyt maahanmuuttoon ovat olleet kautta ihmiskunnan historian varsin samankaltaisia.

Miten maahanmuuttajiin oikein pitäisi suhtautua? Lähestyn seuraavassa tätä kysymystä kolmen Raamatusta avautuvan näkökulman avulla.

Vieraanvaraisuus

Raamatun keskeisiä eettisiä perusarvoja ja –velvollisuuksia on vieraanvaraisuus. Sekä Vanhan että Uuden testamentin suuria, läpikäyviä teemoja on muukalaisen ja vieraan kohtelu.

Heprealaiskirjeen 13. luvussa kuvataan Jumalan tahdon mukaista elämää. Luvun alussa on ensinnä kehotus veljesrakkauteen ja sitten heti perään kehotus vieraanvaraisuudesta: ”Älkää unohtako osoittaa vieraanvaraisuutta, sillä jotkut ovat yösijan antaessaan tulleet majoittaneeksi enkeleitä.” (Hepr. 13:2) Kohta viittaa 1. Mooseksen kirjan lukuihin 18-19, joissa ensin Abraham ja sitten Loot kohtaavat kummallisia vieraita. Professori Risto Saarinen on selostanut seikkaperäisesti tätä raamatunkohtaa juuri vieraanvaraisuuden näkökulmasta artikkelissaan Minä olin outo – muukalaisuus ja vieraanvaraisuus kristinuskossa (teoksessa Vieraanvaraisuus ja muukalaisuus. Suomalaisen Teologisen Kirjallisuusseuran julkaisuja 269. Toim. Joona Salminen. Vantaa 2011). Nojaudun seuraavassa Saarisen tekstiin.

Luvussa 1. Moos. 18 Herra ilmestyy Abrahamille Mamren tammistossa. Abraham osoittaa vieraanvaraisuutta kolmelle miehelle, syöttää ja juottaa heidät. Pois lähtiessään miehet ilmoittavat, että Abrahamin iäkäs vaimo Saara saa ensi vuonna pojan. Saara naurahtaa tämän kuullessaan, ja Herra nuhtelee tämän johdosta Abrahamia. Miehet lähtevät Sodomaan, mutta Herra ja Abraham jäävät vielä tinkimään syntisen Sodoman kohtalosta.

Mamren tammisto on tullut taiteessa vieraanvaraisuuden kenties tunnetuimmaksi ilmentymäksi. Ortodoksinen ikonimaalaus samastaa kolme miestä ja Herran tulkiten kohtausta siten, että Pyhä Kolminaisuus ilmestyy Abrahamille ruokapöydässä. Kohtaus ei lainkaan puhu enkeleistä eivätkä miehet taikka Herra yövy Abrahamin luona. Mainittu Heprealaiskirjeen viittaus ei siksi liitykään tähän vieraanvaraisuuskohtaan, vaan sen jatkoon, lukuun 19.

Luku 19 alkaa sillä, että enkelit saapuvat illan suussa Sodomaan. Lukijalle tarjoillaan näin ajatus siitä, että edellisen luvun kolme miestä ovat nuo enkelit. Tässä vaiheessa enkeleitä lienee jäljellä kaksi (19:17). Kun enkelit saapuvat Sodomaan, Loot tapaa heidät ja tarjoaa heille ruokaa ja yösijan. Sitten tapahtui jotain odottamatonta, jonka Risto Saarinen sanoo muodostavan vieraanvaraisuuden teologian klassisen ydinkohdan:

Sodoman kaupungin kaikki miehet tulivat illalla Lootin talon eteen. He vaativat Lootia luovuttamaan vieraat heille. He aikoivat häpäistä muukalaiset seksuaalisesti. Loot suojeli vieraitaan: ”..näihin miehiin älkää koskeko, sillä he ovat hakeneet suojaa minun kattoni alta”. Loot oli sulkenut talonsa oven takanaan ja keskusteli miesten kanssa ulkona. Sodoman asukkaat vastasivat: "Pois tieltä! Tuo yksi on tullut muukalaisena tänne asumaan, ja hän pyrkii jo määräilemään meitä. Nyt sinun käy vielä pahemmin kuin noiden miesten!" Ja he kävivät Lootin kimppuun ja ryhtyivät murtamaan ovea. Mutta miehet, jotka olivat talossa, ojensivat kätensä, vetivät Lootin sisälle ja sulkivat oven.” (1. Moos. 19:4-10)

Kertomuksen jatkossa enkelit sokaisevat vainoajien silmät ja johdattavat Lootin perheineen ulos Sodomasta varhain aamulla ennen kuin Herra tuhoaa kaupungin.

Kertomus Lootin vieraanvaraisuudesta sisältää erittäin vahvan viestin. Vieraanvaraisuutta pidetään niin tärkeänä, että se menee jopa oman väen edun ohi. Se paljastaa myös sen, kuinka muukalaiselle vieraanvaraisuutta tarjoava voi joutua itse kohtaamaan vihaa. Kun heprealaiskirje kehottaa harjoittamaan vieraanvaraisuutta, koska silloin saattaa tulla majoittaneeksi enkeleitä, kyseessä on oikeastaan riskinotto: vieraanvaraisuutta harjoittaessa voi omalle väelle käydä huonosti, ja sittenkin vieraanvaraisuutta tulee harjoittaa. Tämä tulee vielä vahvemmin esille toisessa Vanhan testamentin kertomuksessa Tuomarien kirjan 19. luvussa. En käy sitä nyt tässä läpi, viittaan vain edellä mainitsemaani Risto Saarisen artikkeliin. Molempiin raamatunkohtiin sisältyy suuria, vaikeita eettisiä kysymyksiä, joita ei tässä ole mahdollista käsitellä.

Raamatun maailmassa vieraanvaraisuus on tapa kohdata vieras ja muukalainen, myös maahanmuuttaja. Itse asiassa Uuden testamentin aikana vieraanvaraisuus oli keskeinen yhteiskunnallinen instituutio ja käytäntö, jonka avulla rahattomat ihmiset voivat säilyä hengissä, matkustaa ja tulla autetuiksi niin erilaisissa hätätilanteissa kuin arkipäivän monimuotoisissa tilanteissa. Siksi meidänkin on syytä muistaa Jeesuksen sanat Matteuksen evankeliumin 25. luvussa. Jeesus sanoo olevansa se outo ja koditon (kreikan kielen ksenos eli muukalainen, vieras), jonka vanhurskaat ihmiset ottivat luokseen, mutta kadotukseen joutuvat eivät ottaneet luokseen. (Matt. 25: 35, 43).

Vieraanvaraisuus ei merkitse sinisilmäisyyttä tai antautumista hyväksikäytetyksi. Mutta se tarkoittaa perusasennoitumista vieraita, muukalaisia ja maahanmuuttajia kohtaan. Jeesus antoi ohjeen rakastaa lähimmäistään niin kuin itseään. Tässä hän itse asiassa siteerasi Vanhaa testamenttia, jossa käsky esiintyy muodossa: ”Älä kosta omaan kansaasi kuuluvalle äläkä pidä yllä riitaa hänen kanssaan, vaan rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Minä olen Herra.” (3. Moos. 19:18) Myöhemmin tämä käsky laajennettiin muotoon: ”Kun maahanne tulee muukalaisia asumaan keskuudessanne, älkää sortako heitä. Kohdelkaa joukossanne asuvia siirtolaisia ikään kuin he olisivat heimolaisianne ja rakastakaa heitä kuin itseänne, sillä te olette itsekin olleet muukalaisina Egyptissä. Minä olen Herra, teidän Jumalanne.” (3. Moos. 19:33-34) Rakkauden käskyn ensimmäinen sovellus koskee siis muukalaisten rakastamista.

Osallisuus

Maahanmuuttajista kolme neljästä on kristillistaustaisia. Lähes kaikki kirkot ovat saaneet uusia jäseniä, vaikka vain pieni osa maahanmuuttajista on liittynyt kirkkoon tai uskonnolliseen yhteisöön. Miten kohtaamme nämä kristityt sisaremme ja veljemme?

Apostoli Paavalin vastaus kysymykseen tulee ilmi hänen kirjeessään efesolaisille: ”Te ette siis enää ole vieraita ja muukalaisia, vaan kuulutte Jumalan perheeseen, samaan kansaan kuin pyhät. Te olette kiviä siinä rakennuksessa, jonka perustuksena ovat apostolit ja profeetat ja jonka kulmakivenä on itse Kristus Jeesus. Hän liittää koko rakennuksen yhteen niin että se kasvaa Herran pyhäksi temppeliksi, ja hän liittää teidätkin Hengellään rakennuskivinä Jumalan asumukseen.” (Ef. 2:19-22)

Efesolaiskirjeestä avautuu ensinnäkin näköala Kristuksen kirkon universaalisuuteen. Kirkko on olemukseltaan globaali, maailmanlaaja yhteisö. Itse asiassa se on vielä tätäkin laajempi, ajan ja paikan rajat ylittävä yhteisö. Se on ”yksi, pyhä, yhteinen (katolinen) ja apostolinen” kirkko. Sen kulmakivenä on Jeesus ja perustuksena apostolit ja profeetat. Suomen evankelis-luterilainen kirkko on osa tätä Kristuksen kirkkoa. Tämä kirkon universaalisuus haastaa perinteisen kansankirkkoajattelun.

Universaalisuus muistuttaa meitä siitä, että kirkko on perusominaisuudeltaan avoin kulttuurista riippumatta. Siksi lähtökohtana maahanmuuttajien kohtaamisessa ja heihin suhtautumisessa on Paavalin ajatus Jumalan perheestä, jossa ei ole vieraita tai muukalaisia. Seurakunta on koti, johon Jumalan perheväki kokoontuu. Parhaimmillaan maahanmuuttajat eivät ainoastaan muuta maahan, vaan muuttavat myös kirkkoamme ymmärtämään paremmin identiteettinsä. Kansankirkolla on tulevaisuus myös monikulttuurisessa yhteiskunnassa, mutta ei sellaisena kuin sen nyt tunnemme. Seurauksena on muutos ”kansan kirkosta kansojen kirkoksi”, kuten toistakymmentä vuotta sitten ilmestynyt Kirkkohallituksen monikulttuurisuustyöryhmän mietintö oli osuvasti otsikoitu (Kansan kirkosta kansojen kirkoksi. Suomen ev.-lut. kirkon kirkkohallituksen julkaisuja 1999:2, uudistettu laitos Suomen ev.-lut. kirkon kirkkohallituksen julkaisuja 2005:7).

Toiseksi efesolaiskirjeestä avautuu inklusiivinen eli avoin, vastaanottava ja sisäänsä sulkeva kirkkonäkemys. Paavali ei edellyttänyt, että seurakuntaan liittyvät olisivat kaikessa ryhtyneet noudattamaan juutalaisen alkuseurakunnan tapoja ympärileikkaamisineen sekä ruoka- ja puhtaussäännöksineen. Sen sijaan hän korosti, että Kristus yhdistää erilaiset ja eri taustoista tulevat: ”Jumala on ilmaissut meille tahtonsa salaisuuden, sen Kristusta koskevan suunnitelman, jonka hän oli nähnyt hyväksi tehdä ja joka oli määräajan tullessa toteutuva: hän oli yhdistävä Kristuksessa yhdeksi kaikki, mitä on taivaassa ja maan päällä.” (Ef. 1:9-10)

Samoin Paavali painotti Jumalan ehdotonta armoa, joka tulee kaikkien osaksi: ”Armosta Jumala on teidät pelastanut antamalla teille uskon. Pelastus ei ole lähtöisin teistä, vaan se on Jumalan lahja. Se ei perustu ihmisen tekoihin, jottei kukaan voisi ylpeillä. Mekin olemme Jumalan tekoa, luotuja Kristuksen Jeesuksen yhteyteen toteuttamaan niitä hyviä tekoja, joita tekemään Jumala on meidät tarkoittanut.” (Ef. 2:8-10)

Ekumeenisessa liikkeessä on jouduttu paljon pohtimaan ykseyden ja erilaisuuden rajoja. Luonnollisesti kristinuskolla on rajansa ja niistä on pidettävä kiinni, jos aiomme olla kristillinen kirkko. Mutta peruslähtökohtana ei ole rajojen varjeleminen ja vartiointi, vaan avoin, tervetuloa-asennoituminen. Tässä on paljon oppimista myös maahanmuuttajien kirkollemme asettamaan haasteeseen. Hyvin rohkaiseva on osallisuuden (koinonia) näkökulma. Faith and Order –komission maailmankonferenssissa Santiago de Compostelassa 1993 todettiin seuraavaa:

”Uskon koinonia ei siis merkitse yhdenmukaisuutta, joka sulkisi pois uskon ilmenemismuotojen moninaisuuden. Jumala on ilmoittanut itsensä Kristuksessa, ja hänen ilmoituksensa on osoitettu kaikille ihmisille, elivätpä he minä aikakautena ja missä paikassa tahansa. Tämä tosiasia vaatii, että Jumalan ilmoituksen on voitava tulla ilmaistuksi mitä erilaisimmilla kielillä, mitä erilaisimpien kulttuurien keskellä ja mitä erilaisimpien teologisten muotojen avulla. Tätä ilmenemismuotojen moninaisuutta tulisi pitää rikkautena ja siunauksena, jonka Pyhä Henki on lahjoittanut kirkolle. Hän johtaa meidät tuntemaan koko totuuden (Joh. 16:13).”

Efesolaiskirjeestä avautuu vahva inklusiivinen ekklesiologia. Suhtautumistamme maahanmuuttajiin tulisi leimata avoimuus ja kutsu yhteyteen, on kyse sitten kirkkomme sisällä toimivista maahanmuuttajista ja maahanmuuttajayhteisöistä tai sitten kirkkomme ulkopuolella toimivista erilaisista maahanmuuttajien kristillisistä kirkoista ja yhteisöistä. Tämä tavoite näkyy kirkkomme ekumeenisessa strategiassa: ”Yhteys paikalliseen seurakuntaan auttaa maahanmuuttajia kotiutumisessa uuteen elämänympäristöön. Kiinnitämme erityistä huomiota maahanmuuttajien vastaanottamiseen paikallisseurakunnissa. Ohjaamme kristittyjä maahanmuuttajia mahdollisuuksien mukaan oman tunnustuksensa mukaiseen seurakuntaan. Tuemme maassamme toimivia ulkomaalaisten kansalliselta ja kielelliseltä pohjalta toimivia seurakuntia ja erikielisiä jumalanpalvelusyhteisöjä. Yhteistyön käytännön muodoissa noudatamme kirkkomme tekemiä ekumeenisia sopimuksia.” ”Kutsumme maahanmuuttajia seurakuntien toimintaan, vastuunkantajiksi ja kannustamme heitä hakeutumaan kirkon virkaan valmistaviin koulutuksiin. Erityistä huomiota kiinnitämme siihen, että kristittyjen maahanmuuttajaperheiden lapset ja nuoret pääsevät osallisiksi seurakuntien toiminnasta.” (Meidän kirkko, ykseyttä etsivä yhteisö. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ekumeeninen strategia vuoteen 2015)

Teidän työntekijöiden vastuulla on pitkälti se, miten tällainen inklusiivinen asennoituminen näkyy konkreettisesti seurakunnissa. Miten seurakunnassa on tilaa kielten, kansallisuuksien ja kulttuurien moninaisuudelle? Miten seurakunnassa näkyy, että se on Jumalan perhe? Miten siellä toteutuu tavoite meidän kirkosta osallisuuden yhteisönä?

Todistus

Lähetys kuuluu kirkon olemukseen. Kirkon elämä on lähetettynä olemista: ”Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä. Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni: kastakaa heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettakaa heitä noudattamaan kaikkea, mitä minä olen käskenyt teidän noudattaa. Ja katso, minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti.” (Matt. 28:18–20)

On tärkeää huomata, että lähetyskäsky on käsky. Käskyn täyttämiseksi tänne maailmaan syntyi helluntaina yhteisö, seurakunta. Evankeliumin julistaminen uskottiin tälle yhteisölle, ei ainoastaan joillekin sen jäsenille. Lähetys ei ole ensisijassa joidenkin siitä innostuneiden seurakuntalaisten toimintaa. Se on koko seurakunnalle annettu tehtävä. Siksi evankeliumin julistamisen ja kristillisen todistuksen tulee läpäistä koko seurakunta. Se on lähtökohta suhtautumisessamme maahanmuuttajiin samalla tavalla kuin kaikkiin muihinkin ihmisiin.

Kirkon missioon kuuluvat sekä tien avaaminen iankaikkiseen elämään, pelastukseen, (Matt. 24:14) että lähimmäisten palveleminen kaikkialla Jumalan maailmassa (Matt. 25:35–40). Lähetys on kokonaisvaltaista todistusta: Kolmiyhteinen Jumala kutsuu kirkkonsa jäsenet palvelemaan sanoin ja teoin. ”Lähetys ja diakonia ovat uskon ja rakkauden ilmaisemista, jota sanotaan kristilliseksi todistukseksi.” (Kansan kirkosta kansojen kirkoksi. Suomen ev.-lut. kirkon kirkkohallituksen julkaisuja 1999:2, uudistettu laitos Suomen ev.-lut. kirkon kirkkohallituksen julkaisuja 2005:7).

Monesti vahvin ja aidoin todistus on oma elämä ja teot. Erityisen tärkeää tämä on, jos yhteinen kieli puuttuu sekä tavat ja kulttuuri ovat erilaisia. Silti toivon, että me olisimme nykyistä rohkeampia kertomaan uskostamme ja julistamaan evankeliumia myös sanoin. Lähetyskäsky on voimassa myös maahanmuuttajia kohdattaessa. Emme saa pimittää heiltä evankeliumia. Nimittäin evankeliumi ei ole puhetta Jeesuksesta, vaan itse Jeesus, ei sanoma pelastuksesta, vaan pelastus itse. Hyvä uutinen, sanoma Kristuksesta ei ole vain viesti, vaan siihen sisältyy elämää muuttava ja ihmistä vapauttava voima. "Minä en häpeä evankeliumia, sillä se on Jumalan voima ja se tuo pelastuksen kaikille, jotka sen uskovat" (Room. 1:16). Siksi Uusi testamentti niin vahvasti korostaa Jeesusta ainoana tienä pelastukseen: ”Ei kukaan muu voi pelastaa kuin hän. Mitään muuta nimeä, joka meidät pelastaisi, ei ole ihmisille annettu koko taivaankannen alla.” (Apt. 4:12)

Kristillinen todistus ja uskontojen välinen dialogi eivät ole toistensa vastakohtia tai toisensa poissulkevia toimintatapoja. Maahanmuuton lisääntyessä ovat myös eri uskonnot edustajineen aiempaa enemmän läsnä suomalaisessa yhteiskunnassa. Uskontodialogille on kasvavaa tarvetta. Dialogissa pyritään avoimesti kohtaamaan toiset ja perehtymään toisen traditioon. Entistä parempi toisen ymmärtäminen voi johtaa keskinäiseen kunnioitukseen, suvaitsevaisuuteen ja yhteistyöhön. Uusi testamentti kehottaa kristittyjä elämään rauhassa kaikkien ihmisten kanssa: ”Jos on mahdollista ja jos teistä riippuu, eläkää rauhassa kaikkien kanssa.” (Room. 12:18)

Toiminta yhteiskunnan rauhan, hyvinvoinnin ja oikeudenmukaisuuden edistämiseksi eri uskontojen kesken ei ole ristiriidassa kirkon tehtävän tai kristityn uskon todistuksen kanssa. Me julistamme kaikille ihmisille evankeliumin sanomaa Jeesuksesta Kristuksesta. Jumalan rakkaudesta seuraa velvoite pyrkiä kaikkien ihmisten yhteiseen hyvään. Jumalan käskyjä kunnioittavat ihmiset edistävät kaikin tavoin yleisiä ihmisoikeuksia, kaikkien ihmisten yhtäläistä arvoa ja vapautta.

Kirkkomme on lähetysstrategiassaan linjannut: ”Uskontojen edustajien kohtaamisessa on monia ulottuvuuksia. Yhteiskunnille ja sen yhteisöille on tärkeätä, että eri uskontojen edustajat ja uskonnottomat elävät keskinäisessä rauhassa ja yhteisten pelisääntöjen mukaan. Kristityt pitävät kiinni Kristuksen ainutlaatuisuudesta Vapahtajana ja ainoana tienä pelastukseen. He pyrkivät elämään sovussa toisinuskovien kanssa.” (Kirkon lähetysstrategia. Kirkon lähetystyön toimikunnan esitys. 4.12.2008)

Miten suhtautua?

Miten niihin pitäisi suhtautua? Miten maahanmuuttajiin tulisi asennoitua? Miten heidät tulisi kohdata? Tätä olen edellä pohtinut muutamasta näkökulmasta. Voisiko vastaus olla: osoittaen vieraanvaraisuutta, kutsuen Jumalan perheen osallisuuteen ja todistaen kokonaisvaltaisesti Kristuksesta?

Seppo Häkkinen