Jokin aika sitten luonani vieraili kirkon tulevaisuudesta huolestunut maallikko. Keskustelun kuluessa opin uuden käsitteen ”tyynyyn itkijät”. Tämä tarkoittaa niitä ihmisiä, jotka käyvät seurakunnan tilaisuuksissa, mutta eivät tule hengellisesti ravituiksi. He joutuvat palaamaan nälkäisinä takaisin kotiinsa. Illalla he murehtivat omaa tilannettaan sekä myös kirkkomme tilaa itsekseen ”tyynyyn itkemällä”. Maassamme oleva sanan nälkä ei saa riittävästi ravintoa. Yksinkertainen evankeliumin julistus, koskettava lain ja evankeliumin saarna on kadonnut. Puheet ovat kyllä usein hienoja ja sisältävät tärkeitä asioita. Hartaudet ja jumalanpalvelukset on huolellisesti suunniteltu ja toteutettu. Mutta ravintosisältö on heikko. Näin tuo luonani käynyt seurakuntalainen purki huoltaan. ”Tyynyyn itkijöitä” on kirkossamme liikaa.

 Kertomani vierailu on askarruttanut minua kuluneen syksyn aikana. Se on nostanut mieleeni kaksi asiaa, joita kirkkomme tarvitsee: Jumalan sana on löydettävä elämän voimana. Ihmisiä on etsittävä ja ruokittava Jumalan elävällä sanalla.

 Ensinnä ”tyynyyn itkijät” paljastavat sen, että meiltä on kadonnut ymmärrys Jumalan sanasta elävänä ja uutta luovana elämän voimana. Sekä kirjoitetussa Jumalan sanassa – Raamatussa – ja julistetussa Jumalan sanassa kohtaamme elävän Sanan, siis Kristuksen. Siksi Raamattu ei ole ihmisten puhetta Jumalasta, vaan Jumalan puhetta ihmisille. Se on elävää, uutta luovaa sanaa. Tämä ymmärrys näyttää hämärtyneen.

 Mistä edellä kuvaamani kehitys kertoo? Mieleeni on kolmen vuosisadan takaa kantautunut ajatus, jonka Filip Jakob Spener ”hurskaissa toiveissaan” (Pia Desideria) lausui omasta ajastaan: ”Kun näet kuihtuneen puun, jonka lehdet ovat käyneet kuiviksi, niin päättelet siitä, että sen juurissa on jotakin vikaa. Niin epäilemättä päätät, jos näet kurittoman kansan, että siltä puuttuu pyhää papistoa.” Tästäkö on kyse, jos julistuksemme on köyhää ja jättää nälkäiseksi? Samaan asiaan tarttui Helsingin yliopiston Euroopan historian professori Laura Kolbe. Hän kertoi viime viikon Kotimaa-lehdessä (16.10.2014) kaipaavansa kirkolta sitä, että usko kuuluisi enemmän. Pappien pitäisi hänen mukaansa rohkeasti uskoa omaan viestiinsä. ”Yhteiskunta arvostaa hengen paloa ja varmuutta. Papit saisivat olla ylpeitä siitä, mitä he edustavat. Ei muuta kuin enemmän rohkeutta ja itsensä likoon panemista”, Kolbe sanoo. Tällä viikolla (24.10.2014) hän toisti näkemyksensä Radio Dein ohjelmassa: ”Minua häiritsee kirkossa tunne, että papit jotka puhuvat, eivät oikeasti usko.”

 Yhtä hyvin joudun katsomaan peiliin piispana. Englannin piispoja arvosteltiin vuosikymmen sitten siitä, että he keskittyvät muuhun kuin ydintehtäväänsä. The Sunday Times-lehti kirjoitti pääkirjoituksessaan (28.11.1993): ”Me tiedämme, mitä piispat ajattelevat Etelä-Afrikasta, mutta emme tiedä, mitä he ajattelevat Jumalasta.” Tämä terävä kritiikki johtaa kysymään, pidänkö minä papiston kaitsijana huolta siitä, että papit jakavat ravitsevaa hengen ruokaa ihmisten hengelliseen nälkään? Millaista hengen ravintoa itse julistan ja opetan?

 Kristillisen julistuksen ensimmäisen edellytys on, että saarnaaja ja puhuja itse uskoo siihen, mitä julistaa. Hän on Jumalan sanansaattaja. Siksi ensimmäisten kristittyjen ohje on käyttökelpoinen ja välttämätön myös nykyajan julistukselle: ”Minä uskon, ja siksi puhun” (2. Kor. 4:13). Toinen edellytys on, että julistuksen sisältö on kirkas ja selkeä. Uusi testamentti ilmaisee tiivistetysti kristillisen saarnan sisällön: ”Me sen sijaan julistamme ristinnaulittua Kristusta.” (1. Kor. 1:23).

 Joulukuussa tulee 34 vuotta siitä, kun valmistuin teologian kandidaatiksi (maisteriksi). Silloinen Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan dekaani, professori Martti Parvio totesi puheessaan meille valmistuville teologeille, että teologiakin voi olla ihastunut kaikenlaisista aatteellisista uutuuksista samaan tapaan kuin kerran Paavalin aikaan Ateenassa, jossa ”ei kenelläkään ollut aikaa muuhun kuin uutta puhumaan ja uutta kuulemaan” (Apt. 17:21).

 Parvion mukaan teologin tulee kohdata aikansa kysymykset ja ilmiöt, jotka ajankohtaisuudessaan vaativat selvittämistä. Hän ei kuitenkaan toimi asiallisesti, jos kaikki tuulet alkavat riepotella hänen aatteellista purttaan. Uutuuksien kohtaaminen edellyttää, että teologian purrella on siinä määrin pohjapainoa, että pursi ei tempoile sinne tänne eikä kovassa myrskyssä kaadu. Tämä on tärkeää siksi, että teologia heijastuu kirkkoon, jossa yksipuolisuudet tai suorastaan teologiset vääristymät voivat saada aikaan paljon vahinkoa.

 ”Kirkon ja teologian vuosituhantisella kehityksellä on niin pitkä perspektiivi, että siitä täytyy käydä ilmi eräät perusselvyydet ja johtavat näkökohdat. Voisimme niitä myös kutsua teologian ja kirkkolaivan pohjapainoiksi. Raamatun rinnalla on tällöin ennen kaikkea kysymys vanhan kirkon uskontunnustuksista ja siitä yksinkertaisesta hengellisestä sanomasta, jonka löydämme katekismuksen maailmasta. Kun pohdimme teologian uutuuksia ja hienouksia, olisi kysyttävä itseltä, kuinka hurskaat vanhempamme nämä asiat näkivät. Heillä oli kenties enemmän vakaasti pystyssä pitävää hengellistä ominaispainoa, jota itse tarvitsisimme enemmän.” (Usko tässä ajassa, s 100).

 Tähän arvostamani professorin publiikkipuheeseen kiteytyy olennaisin siitä, miten julistuksesta tulee ravitsevaa, hengellistä nälkää ruokkivaa ravintoa, sellaista joka johtaa Kristuksen tuntemiseen ja uskon syvenemiseen. Sen edellytys on uskollisuus Raamatulle, tunnustukselle ja katekismuksen yksinkertaiselle ristin sanomalle. Tällaisesta työstä Suomen Raamattuopisto on kantanut omalta osaltaan vastuuta kirkossamme nyt 75 vuoden ajan. Tässä on sille tehtävää yhä edelleen. Kirkkomme tarvitsee paluuta juurilleen Raamattuun ja yksinkertaiseen ristin evankeliumiin.

 Toiseksi ”tyynyyn itkijät” paljastavat ajassamme olevan hengellisen nälän. Tunnistammeko ajassamme elävän kaipuun Jumalan puoleen? Kykenemmekö vastaamaan hengelliseen nälkään? Onko meiltä kadonnut tehtävä kutsua ihmisiä elävän Jumalan luo, hänen luokseen, joka lupaa: ”Minä olen elämän leipä. Joka tulee minun luokseni, ei koskaan ole nälissään, ja joka uskoo minuun, ei enää koskaan ole janoissaan.” (Joh. 6:17).

 Urho Muroma kirjoitti keväällä 1939 Herää Valvomaan –lehdessä: ”Olisi saatava Raamattuopisto, josta pitäisi ennen kaikkea tulla herätystyön lietsomisahjo. Ei mikään sellainen, jossa taas ihmiset tuovat väärää tulta Herran alttarille, vaan sellainen, jota hallitsee mieli voittaa sieluja Jeesukselle Kristukselle Sanan ja elävän Pyhän Hengen voimalla ja johtamina.” (Herää Valvomaan 1939, s 88).

 Tämän näyn seurauksena syntyi Suomen Raamattuopisto 75 vuotta sitten. Yhä edelleen tarvitsemme niitä, jotka toimivat ”herätystyön lietsomisahjoina”. Tarvitsemme kirkossamme niitä, jotka jatkuvasti muistuttavat, kouluttavat, rohkaisevat, varustavat ihmisiä todistamaan Kristuksesta, sanoin ja teoin. Kirkossamme tehdään paljon hyvää työtä. Tämän syksyn seurakuntavaaleissa halutaan tuoda esille kirkon tekemään hyvää. Liian usein seurakuntien hyvä toiminta jääkin vaille sitä huomiota, jonka se ansaitsisi. Mutta samalla joudun kysymään, jääkö olennaisin kaiken hyvän varjoon? Vanhan kristinopin ensimmäinen kohta kuuluu: ”Jumala on luonut ihmisen elämään hänen yhteydessään. Sentähden ihmissydän saa rauhan vain Jumalassa. Jumalan ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen tunteminen ja Jumalan lapseksi pääseminen on elämämme kallein asia.” (KO 1).

 Vanhan kristinopin viisaus ei ole vanhentunut. Se ei saa kirkossamme ja sen työssä hämärtyä. Siksi olen iloinen niistä kirkossamme toimivista järjestöistä ja liikkeistä, jotka pitävät uskon näköalaa esillä; jotka muistavat, mikä on olennaisinta: Jeesuksen tunteminen ja Jumalan lapseksi pääseminen on elämämme kallein asia. Siksi ihmisiä on etsittävä ja ruokittava elävällä Jumalan sanalla. Siitä syntyy se usko, joka vie kerran iankaikkiseen elämään. Siitä kumpuaa se rakkaus, joka johtaa lähellä ja kaukana elävän lähimmäisen rinnalle avuksi ja tueksi.

 Kirkkomme nykytilannetta ajatellen mieleeni muistui parin vuoden takaa kertomus, jonka kuulin piispa Dezsö Zoltán Adorjánilta Romanian evankelis-luterilaisesta kirkosta.

 ”Olipa kerran muutamia ihmisiä, jotka kutsuivat itseään kalastajiksi. Lähistöllä olevissa vesissä, joissa ja järvissä parveili paljon hyvin nälkäisiä kaloja. Ne, jotka kutsuivat itseään kalastajiksi, istuivat neuvottelemassa viikkoja, kuukausia, jopa vuosikausia. He keskustelivat ammatistaan, kalastuksesta, vesien runsaasta ja nälkäisestä kalakannasta. He puhuivat siitä, miten he voisivat kalastaa. Vuosi vuodelta he määrittelivät kalastuksen merkitystä uudestaan ja uudestaan, puhuivat kalastuksesta ammattinaan. He etsivät jatkuvasti uusia ja parempia kalastusmetodeja. Yhtä asiaa he eivät kuitenkaan tehneet koskaan. He eivät kalastaneet.

 Sitten he perustivat huolellisesti suunniteltuja yhteisöjä ja koulutuskeskuksia. Näiden tavoitteena oli kalastuksen teorian opettaminen. Monet opettajat saivat myös tohtorin arvon. Kalastajan tutkintotodistuksia jaettiin monille ihmisille. Yhtä asiaa he eivät kuitenkaan tehneet. He eivät pyydystäneet kaloja.

 Kerran yhden loistavan ja tuloksekkaan neuvottelukokouksen jälkeen nuori, lupaava oppilas lähti kuitenkin kalastamaan. Seuraavana päivänä hän ilmoitti, että oli onkinut kaksi ihmeellisen kaunista kalaa. Ilo oli suuri. Hän sai palkinnon hienosta saaliistaan ja hänet kutsuttiin osallistumaan kaikkiin kokouksiin, jopa opettamaan, tekemään tutkimustyötä ja kehittelemään teorioita. Niinpä hänen oli pakko lopettaa kalastus, jotta ehtisi opettaa muita kalastajia. Ainoana ongelmana oli, että yhtä asiaa he eivät vieläkään tehneet. He eivät kalastaneet.

 Ainoa kysymys on, onko sellainen ihminen kalastaja, joka ei kalasta?

 Herramme Jeesus Kristus on tehnyt meistä ihmisten kalastajia. Nouskaamme siis veneeseen ja heittäkäämme verkkomme syviin vesiin.”