Vuoden 1680 alkupuolella 21-vuotias italialainen Luigi Ferdinando Marsigli ankkuroi laivansa keskelle Bosporinsalmea Istanbulin ulkopuolelle. Jo kauan oli tiedetty, että Mustameri virtaa ulos Bosporinsalmen kautta kohti länttä Marmarameren ja Dardanellien läpi saavuttaakseen vähitellen Välimeren. Marsigli oli kauan aavistellut, että meren uumenissa piili jotain salaperäistä. Hän halusi selvittää, miten meri todella käyttäytyi. Siksi hän heitti luotiliinan laivan reelingin yli. Katsoessaan mereen hän näki, miten virta sai ankkuriköyden kiristymään, kun se kiskoi laivaa mukanaan lännen suuntaan. Marsigli antoi luotiliinan upota yhä syvemmälle. Hän oli kiinnittänyt liinaan tasaisin välein valkeiksi maalattuja korkkeja. Kun hän kelasi luotiliinaa ulos, hän näki miten Mustastamerestä tuleva virtaus painoi merkkejä länteen päin. Täsmälleen niin hän oli odottanut.

Mutta kun Marsigli odotti tähystäen innokkaasti reelingin yli, hän näki äkkiä sen, mitä oli aavistellut. Merkit, jotka hän oli kiinnittänyt kauimmaksi luotiliinaan ja jotka nyt välkkyivät meressä kaikkein syvimmällä, alkoivatkin liikkua päinvastaiseen suuntaan. Luotiliina muodosti kaaren: pinnalla se taipui länteen, kohti Välimerta, mutta syvemmällä alhaalla se kääntyi kohti itää, Mustallemerelle päin.

Bosporinsalmessa kulki kaksi virtaa. Ylempi virtaus oli kaikkien näkyvissä, sen saattoi havaita paljain silmin. Sen alla oli kuitenkin syvyydessä vastavirta, joka kulki Välimerestä Mustaanmereen. Mutta Marsigli ei tyytynyt pelkkään kokeeseen luotiliinalla. Kun hän oli päässyt perille asiasta, hän otti vesinäytteitä merestä eri syvyyksiltä. Silloin hän teki vielä uuden löydön: alemman virtauksen vesi oli sakeampaa ja suolaisempaa kuin pintavirtauksen. Kokeensa kautta Marsigli sai selville enemmän kuin oli aavistanutkaan. Merivirtoja ei aiheuttanutkaan painovoima, niin kuin maalla virtaavissa joissa, vaan paine-ero. Raskaamman Välimerestä tulevan veden liike veti pinnalla olevan kevyemmän veden liikkeelle päinvastaiseen suuntaan.[1]

Miksi olen näin pitkään kertonut tässä juhlassa vuosisatoja vanhasta tapahtumasta? Siksi, että Marsiglin löytämä alavirtaus on jotakin, millä usein on vastineensa inhimillisessä elämässä. Näin näyttää olevan sekä yksilön että yhteisön tasolla, niin politiikan, kulttuurin kuin uskonnonkin alueilla.

Aikamme minäkeskeisyyden, pinnallisen mediakulttuurin, markkinoiden, kuluttamisen, kiireen ja kilpailun valtava ylävirta johtaa meidät kovin helposti harhaan, yksilöinä ja kirkkona. Valinnan vaihtoehtoja ei näytä juurikaan olevan. Näin meille ainakin uskotellaan: jos emme halua jäädä avuttomina jälkeen, on paras sopeutua, hypätä mukaan pintavirran vietäväksi. Monesti meidän kirkollinen elämämme ja vastauksemme ajan kysymyksiin näyttävät jäävän nykyajan pintavirran mukaisiksi.

Kuluneella viikolla olin tilaisuudessa, jossa pohdittiin viime vuosikymmenen laman opetuksia. Alustaja totesi, että laman syvimpinä hetkinä, paniikkitilanteessa, ajattelun ja päätöksenteon aikahorisontti tuli hyvin lähelle ja tilanteessa toimittiin historiattomasti. Kun katsotaan liian lähelle, näköalattomuus iskee. Silloin katoaa päämäärä. Tätä voi kysyä tämän hetken yhteiskunnallisesta elämästä. Kun on vuosi lilluttu vaalirahakeskusteluissa, suuremmat ja tärkeämmät kysymykset ovat jääneet syrjään. Horisontti katoaa ja näköalattomuus uhkaa.

Samaa voi kysyä kirkollisesta elämästämme. Tuijotamme pintavirtauksiin ja samalla kadotamme horisontin ja päämäärän. Alamme toimia tämän ajan pelisääntöjen mukaan. Minäkeskeisyyden, pinnallisen mediakulttuurin, markkinoiden, kuluttamisen, kiireen ja kilpailun ylävirta tunkeutuu kirkkoomme ja seurakuntiemme elämään. Kuvittelemme, että ratkaisu löytyy niiden antamista neuvoista. Toimitaan markkinalogiikan mukaa. Kun myynti on huonoa, laitetaan Jeesus alennusmyyntiin. Tehdään kuluttajatutkimuksia ja muokataan uskoa sen mukaan. Jokaiselle jotakin ja kaikki käy.

Tämä Suomen Raamattuopiston 70-vuotisjuhla on otsikoitu Rakennamme tulevaisuutta. Siksi on tarpeen muistuttaa, että kirkkona meidän ei pidä langeta pintavirtausten vietäväksi, sillä se johtaa harhaan. Vasta kun pääsemme kosketuksiin syvän alavirtauksen kanssa, käy ilmeiseksi, että kaikki onkin jotakin aivan muuta kuin se pinnalta katsoen näyttää olevan. Kenties alussa kertomani Marsiglin löytö ei ole missään niin paikkansa pitävä kuin uskonnon maailmassa. Kirkon on olennaista tunnistaa ja muistaa syvien pohjavirtausten olemassaolo pinnallisen ajan keskellä. Silloin tulemme kristinuskon ytimeen, niihin painotuksiin, joita Suomen Raamattuopisto on perustamisestaan lähtien pitänyt tärkeinä. Tahdon tässä puheenvuorossani nostaa niistä esille erityisesti kaksi asiaa. Ne ovat ratkaisevia silloin, kun kirkossamme yhtä hyvin kuin kirkollisessa järjestössä rakennetaan tulevaisuutta.

Ensinnä keskeisintä on luottamus Jumalan sanaan. Se on tulevaisuuden rakentamisen perusta. Suhteestamme Jumalan sanaan riippuu, onko kirkolla tai Suomen Raamattuopistolla tulevaisuutta.

Reformaation aika lähes viisisataa vuotta sitten on tästä hyvä esimerkki. Se näytti kirkon uudistumiseen tärkeimmän lähtökohdan, paluun kristillisen uskomme perusteisiin, Raamattuun ja sen julistamaan uskonvanhurskauteen. Kirkon identiteetti ja tehtävä nousevat Jumalan sanasta. Reformaatiossa kirkon uudistuminen merkitsi palaamista Jumalan sanaan. Siitä avautui ydin, Kristuksen pelastustekoon pohjautuva uskonvanhurskaus. Yhä edelleen Sana luo uutta elämää ja voi uudistaa kirkon. Tätä korostusta Suomen Raamattuopisto on pitänyt esillä ja siten palvellut kirkkoa.

Jatkuva tehtävämme on kysyä, mitä Jeesuksen ja apostolien opetus merkitsee tässä meidän ajassamme. Tämä tehtävä ei ole yksinkertainen ja helppo. Kirkon tulee elää tässä ajassa ja muuttua, mutta samalla pitää kiinni siitä, että Jeesuksen opettama ja apostolien välittämä kristinuskon ydinsanoma ja tehtävä eivät muutu. Pintavirtaukset täytyy tuntea, mutta ammentaa elävää vettä syvistä pohjavirtauksista.

Toiseksi on keskeistä luottamus Jumalan läsnäoloon ja toimintaan. Kun kuuluisa Intian lähetyssaarnaaja Stanley Jones tuli takaisin Amerikkaan ensimmäiseltä lähetyskaudeltaan, häneltä kysyttiin, mikä on kipein tarve lähetyskentällä. Stanley vastasi: ”Nyt on otollinen aika lähetystyölle, me tarvitsemme enemmän lähetyssaarnaajia.” Toiselta lähetyskaudelta palatessaan hänelle tehtiin sama kysymys. Tällä kertaa Stanley vastasi: ”Me tarvitsemme enemmän paikallisia johtajia, enemmän kristittyjä intialaisia johtotehtäviin.” Kun Stanley Jones tuli kotiin kolmannelta työkaudeltaan ja jälleen kysyttiin, mikä nyt on kipein tarve lähetyskentällä, hän vastasi: ”Me tarvitsemme vain yhtä: enemmän Pyhää Henkeä.”

Tätä mekin tarvitsemme, sillä se on tulevaisuuden rakentamisen edellytys. Tarvitsemme luottamusta siihen, että Jumala itse toimii keskellämme Pyhän Henkensä kautta. Inhimilliset suunnitelmat helposti pettävät. Ihmisten konsteilla ei rakenneta tulevaisuutta. Pahin vaikeus ja haaste kirkollemme eivät ole kirkosta eroaminen, osallistumisaktiivisuuden lasku tai talouden heikkeneminen. Nekin ovat suuria ja tärkeitä tulevaisuuden kysymyksiä. Pahinta on kansan luopumus Jumalasta, sen välinpitämättömyys Jumalan sanasta, sen käskyistä ja opetuksista. Tätä Vanhan testamentit profeetat joutuivat toistamaan yhä uudelleen. Heidän tuomiopuheensa kansan luopumuksen ja Jumalan hylkäämisen tähden ovat kovaa tekstiä. Synti ei ainoastaan vääristä suhdetta Jumalaan. Se rikkoo ja vääristää myös yhteyden lähimmäiseen ja luomakuntaan. Seuraukset voimme nähdä ympärillämme, lukea lehdistä ja kuunnella uutisista. Tällaista profeetallista ja kriittistä ääntä myös Suomen Raamattuopisto on käyttänyt. Se on ollut ja on yhä tarpeen.

Tarvitsemme Pyhää Henkeä. Tarvitsemme Pyhän Hengen uudistavaa voimaa ja hänen työtään meissä, Suomen Raamattuopistossa ja koko kirkossamme. Kyse on syvistä pohjavirtauksista.

Hyvät juhlavieraat. Rakennamme tulevaisuutta silloin, kun luotamme Jumalan sanaan ja Pyhän Hengen työhön. Kyse on siitä, mihin tämän juhlapäivän epistolateksti kehottaa: ”Teidän on vain pysyttävä lujina uskon perustalla, horjahtamatta pois siitä toivosta, jonka teidän kuulemanne evankeliumi antaa.” (Kol. 1:23a)

[1]Kertomus kirjasta Peter Halldorf: Sielun juuri (Kirjapaja 2006), s 26-30.

Piispa Seppo Häkkinen