Kuluneella viikolla on muisteltu erityisen paljon seitsemän vuosikymmen takaisia tapahtumia. Teillä veteraanisukupolven jäsenillä on näistä tapahtumista omia kokemuksia ja muistikuvia.

Sodan uhka leijui ilmassa pitkin syksyä 1939. Saksan ja Neuvostoliiton sopimus Baltian etupiirijaosta tuli tunnetuksi. Saksalaiset joukot hyökkäsivät ensimmäinen syyskuuta Puolaan. Neuvostoliitto esitti Suomelle alueneuvotteluja. Uhka tiivistyi lokakuun kuluessa. Monet Etelä-Suomen asutuskeskusten ihmiset hakeutuivat maaseudulle turvaan kaiken varalta.

Kesällä oli Kannasta linnoitettu vapaaehtoisin voimin. Kesäkuussa säädetty yleinen työvelvollisuuslaki astui voimaan lokakuun puolivälissä. Lokakuun alusta lähtien toteutettiin sotaväessä järjestelyjä, jotka viittasivat sotaan varautumiseen.

Neuvostoliiton aluevaatimuksista keskusteltiin vilkkaasti, monenlaiset huhut kiertelivät maata. Kun neuvottelut marraskuun puolivälissä katkesivat eikä mitään pakotteita heti kuulunut, tilanne alkoi rauhoittua. Pääministeri A.K. Cajander kehotti radiopuheessaan kansalaisia palaamaan mahdollisimman pian normaaliin elämään. Maalle evakkoon lähteneet kaupunkilaiset alkoivat palailla takaisin.

Silti rajoille ryhmitettiin joukkoja. Sotaväessä olleiden lomat peruutettiin, vastikään kotiutettuja alettiin kutsua uudelleen palvelukseen. Reserviläisiä koottiin kertausharjoituksiin aselaji aselajin jälkeen. Yleiset kertausharjoitukset (YH) alkoivat marraskuun 11. päivänä.

Loka-marraskuun aikana joukko-osastoja siirrettiin itärajaa kohti. Uutisia alueluovutusneuvotteluista keräännyttiin kuuntelemaan korsuun tai tupaan, missä vain radio oli saapuvilla. Epävarmuus tuntui kaikkein pahimmalta. Kun sota syttyi marraskuun 30. päivä 1939 neuvostoarmeijan hyökätessä Suomeen, se merkitsi vuosien henkiinjäämistaistelua pienelle kansakunnalle.

Suomi kesti niin talvisodan, jatkosodan kuin Lapin sodankin koettelemukset sekä sotienjälkeisen raskaan jälleenrakennusajan sotakorvauksineen ja alueluovutuksineen. Kysymykseni on, mitkä olivat ne elämän arvot, joiden varassa kansamme kesti? Mitkä ovat sellaisia kestäviä elämän eväitä, jotka ovat auttaneet vaikeina aikoina ja jotka auttavat meitä nykyhetkessä ja myös tulevaisuudessa? Psalmi 78 avaa tähän kysymykseen tärkeän näköalan:

”Kuuntele, kansani, mitä opetan, tarkatkaa sanojani, te kaikki. Minä aion esittää viisaiden mietteitä, tuon julki menneisyyden arvoituksia, vanhoja asioita, joista olemme kuulleet, joista isämme ovat meille kertoneet. Me emme salaa niitä lapsiltamme vaan kerromme tulevillekin polville Herran voimasta, Herran teoista, ihmeistä, joita hän on tehnyt. Hän sääti Jaakobille säädöksensä, hän antoi Israelille lakinsa ja käski meidän isiämme opettamaan ne lapsilleen, jotta tulevakin polvi ne tuntisi, jotta vastedeskin syntyvät ne oppisivat ja kertoisivat omille lapsilleen. Jumalaan heidän tulee turvautua, muistaa, mitä hän on tehnyt, ja noudattaa hänen käskyjään."(Ps.78:1-7)

Psalmi korostaa sitä, miten tärkeää on nuoren sukupolven saada kuulla menneen historian opetuksia, jotta se osaisi ottaa niistä oppia. Vanhassa Israelissa oli vankka tapa, että äidit ja isät, isoäidit ja isoisät kertoivat lapsilleen kansansa menneistä tapahtumista ja Jumalan teoista. Varsinkin perheenisän tehtävänä oli huolehtia tradition siirtymisestä sukupolvelta toiselle. Tämä perintö oli sukua yhdistävä tekijä. Yhteinen menneisyys oli pientä kansaa koossa pitävä voima, vaikka jouduttiin asumaan vieraitten heimojen ja kansojen keskellä, välillä hyvinkin levottomissa ja vieraissa oloissa. Tässä menneisyyden siirtämisessä oli kaksi kohtaa. Toisaalta oli tärkeää tuntea kansan vaiheet, sen historia. Mutta se ei pelkästään riittänyt. Tarvittiin myös taju siitä, miten kaikkivaltias Jumala oli kansaa johtanut ja valmistanut kaikille kansoille pelastuksen. Yksinkertaisesti oli kyse siitä, että nousevaan sukupolveen piti juurruttaa rakkaus omaan kansaan, isänmaahan, rakkaus heikompien auttamiseen sekä rakkaus Jumalaan. Ja tätä myös me suomalaiset tarvitsemme: rakkautta isänmaahan, rakkautta lähimmäiseen ja rakkautta Jumalaan.

Ensinnä siis tarvitsemme rakkautta isänmaahan. Tarvitsemme oman historian, kielen, menneiden sukupolvien työn ja taistelun arvostamista. Tarvitsemme oman kulttuurisen ja henkisen perinnön arvostamista. Nykyaikana yhä kansainvälistyvässä maailmassa on erityisen tärkeää kyetä mieltämään oma taustansa ja identiteettiinsä. Tämä koskee yksilöä, mutta myös koko kansaa. Kansamme selvisi raskaat sotavuodet, koska olimme yksimielisiä. Me selviämme kansana tulevaisuudessa, jos meillä on halua ja tahtoa työskennellä yhteisten päämäärien hyväksi, jos meillä on yhteenkuuluvuuden tunnetta ja yhteiset arvot. Toisin sanoen, jos meillä on rakkautta tähän isiemme maahan. Tämä isänmaanrakkaus ei ole nationalismia, jossa oma kansa nostetaan muiden yläpuolelle ylimmäksi arvoksi. Mutta isänmaallisuus ei ole myöskään kosmopolitismia, juuretonta maailmankansalaisuutta. Terve isänmaallisuus on oman maansa arvostamista, mutta arvon antamista myös muille kansoille. Silloin voi toteutua Sakari Topeliuksen Maamme-kirjan kaunis näky: "Jumalan viisas tahto on, että kansojen tulee alituisesti toisiltaan oppia. Ja kaikki kansat ovat työntekijöitä ihmissuvun suuressa yhteiskunnassa, joka jakautuu moneen haaraan. Se on suuren koivun kaltainen: sen lehtenä olet sinä ja sinun pieni kotisi; oksa on kansasi ja runko koko ihmiskunta."

Toiseksi tarvitsemme rakkautta lähimmäiseen. Tarkoitan niitä eettisiä arvoja, jotka nousevat kristillisestä uskostamme. Ne ovat muodostaneet vuosisatojen ajan sen kansamme selkärangan, joka on kestänyt vaikeatkin ajat. Toista on autettu ja tuettu hänen vaikeuksissaan, heikommista on pidetty huolta. Veljeä ei ole jätetty. Lähimmäisenrakkaus on sitonut meitä toisiimme. Näillä eväillä me olemme jaksaneet ja yhä jaksamme.

Raskas sota ja vaikeat olot yhdistivät suomalaisia. Silloin koettiin jotakin tärkeää siitä, mitä kutsutaan omana aikanamme yhteisöllisyydeksi. Yhteisöllisyyttä kaivataan, ja se nostetaan toistuvasti esille arvoista puhuttaessa. Sotaa käyvässä Suomessa, kuten myöhemmin sotien jälkeisessä jälleenrakennusvaiheessa, toimittiin periaatteella, ettei yksikään putoaisi pois joukosta, ettei kaveria jätettäisi. Se oli hyvin yksinkertaista yhteisöllisyyttä ja lähimmäisenrakkautta. Tällaista elämäntapaa me nytkin tarvitsemme. Yksilön vapaus on luovuttamaton länsimainen arvo. Yksilö voi olla vapaa kuitenkin vain sellaisessa yhteiskunnassa, joka on terve ja toimiva. Siksi oman vapauden turvaaminen vaatii suostumista siihen, että jokaisen on toimittava myös yhteisen edun ja heikon lähimmäisen hyväksi, ei vain oman aseman turvaamiseksi. Tällaista lähimmäisenrakkauden asennetta kaipaamme koteihimme, työpaikoillemme ja yhteiskuntaamme.

Isänmaanrakkauden ja lähimmäisenrakkauden lisäksi tarvitsemme rakkautta Jumalaan. Psalmintekijä muistuttaa: Me emme salaa niitä lapsiltamme vaan kerromme tulevillekin polville Herran voimasta, Herran teoista, ihmeistä, joita hän on tehnyt. … Jumalaan heidän tulee turvautua, muistaa, mitä hän on tehnyt, ja noudattaa hänen käskyjään.

Isiemme voimavarana on ollut usko Jumalaan. Isien uskoon meidät on kasvatettu ja sen kirkon jäseneksi liitetty. Sitä me nytkin tarvitsemme: uskoa Jumalaan ja hänen johdatukseensa. Tarvitsemme Jumalan käskyjen ja Jumalan sanan opetuksen noudattamista. Meillä tulisi olla suorastaan hätä siitä, että kaikki oppisivat tuntemaan nämä opetukset. Psalmista käy ilmi, millaista huolta tästä asiasta sen kirjoittaja kantaa. Hän kertoo varoittavia esimerkkejä siitä, kuinka käy, jos unohdetaan Jumalan käskyt ja opetukset.

Ihminen ei jaksa turvautua Jumalaan ilman Hänen sanaansa. Usko ilman sitä on ideologiaa, yritystä selittää todellisuutta ja tulevaisuutta pelkästään omien havaintojen ja kokemusten kautta. Jumalasta voidaan tällöin sanoa sitä ja tätä, mutta tärkein jää puuttumaan. Tälle Jumalalle ei voi puhua, häneen ei voi turvautua, hän ei anna pohjaa elämälle, ei rauhaa eikä voimaa. Hän on itse tehty Jumala, heikko ja voimaton. Ilman Jumalan sanaa meillä on vain omien ajatustemme käsityksiä Jumalasta, mutta emme löydä elävää Jumalaa. Emme löydä Jumalaa, joka on Aabrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumala, isiemme Jumala, historian Jumala, ilmoituksen Jumala, joka lähetti ainoan Poikansa pelastukseksemme. Ilman Jumalan sanaa meillä on vain mielikuvia Jumalasta, mutta emme voi heittäytyä hänen varaansa, turvautua häneen.

Arkkipiispa Martti Simojoki on sanonut: "Uskon ja epäuskon välillä me jokainen horjumme, kiusaukset saartavat meitä. Epäuskon kiusaus on niistä vaarallisin. Ellemme pidä kiinni Jumalan laista ja Jumalan evankeliumista, varmasti tulemme sortumaan. Siunattuja ovat ne ihmiset, jotka omalla esikuvallaan, kilvoittelullaan, neuvoillaan, varoituksillaan ja kehotuksillaan meitä näistä molemmista muistuttavat. Siunattu on omien vanhempiemme muisto, kun se meitä tässä asiassa vuosikymmenienkin takaa ohjaa." Siunattuja ovat ne, jotka ovat opastaneet meitä rakastamaan Jumalaa ja turvautumaan häneen. Niin oman elämämme kuin kansan murrosaikojen keskellä meillä on Jumala, johon turvautua.

Uskossa ei kyse ole pelkästä kulttuuriperinnöstä, vaan todellisesta elämän voimasta, joka syntyy elävän, ylösnousseen Vapahtajan kohtaamisesta. Tämä Vapahtaja, Jeesus Kristus on luvannut jo pyhän kasteen hetkellä olla meidän kanssamme joka päivä maailman loppuun asti. Tämä lupaus kattaa menneet päivät, tämän päivän kuin tulevaisuudenkin.

Vanhassa juutalaisessa legendassa kerrotaan lainopettaja Chonista. Hän näki eräällä matkallaan miehen istuttamassa johanneksenleipäpuuta. Choni pysähtyi katselemaan hänen työtään ja kysyi: "Milloin tämä puu alkaa tuottaa hedelmää?" Mies vastasi: "Seitsemänkymmenen vuoden kuluttua." Silloin lainopettaja huudahti: "Hullu mies! Luuletko olevasi vielä elossa seitsemänkymmenen vuoden kuluttua ja saavasi nauttia työsi hedelmää? Istuta mieluummin sellainen puu, joka kantaa hedelmää niin pian, että voit itse iloita siitä." Mies oli tällä välin saanut työnsä päätökseen ja katseli tainta iloisin mielin. Hän vastasi: "Rabbi, tullessani tähän maailmaan näin johanneksenleipäpuita ja söin niiden hedelmiä, vaikka en ollut itse istuttanut niitä. Esi-isäni olivat istuttaneet ne. Kun olen saanut nauttia sellaisesta, mistä en ole itse nähnyt vaivaa, haluan istuttaa puun lapsiani ja lapsenlapsiani varten, heidän ilokseen. Me ihmiset pysymme elossa vain, jos ojennamme auttavan kätemme toisellemme. Minä olen yksinkertainen mies, mutta tunnen sanonnan: 'Ilman matkatovereita kuolema on matkalaisen toveri.' "

Ei meilläkään ole ollut syntyessämme mitään, mitä olisimme mukanamme tuoneet. Juutalaisen johanneksenleipäpuun istuttajan tavoin yhä edelleen moni isäntä istuttaa puita metsäänsä lapsiaan ja lapsenlapsiaan varten. Olemme saaneet nauttia sellaisesta, josta isämme ja äitimme ovat nähneet vaivaa. Heiltä olemme saaneet isänmaamme, sen vapauden ja rakkauden tätä maata kohtaan. Te veteraanit ja teidän sukupolvenne olette tätä maata puolustaneet ja uhrautuneet. Teiltä olemme perineet isien uskon ja turvan Jumalassa. Teiltä olemme oppineet sen, että pysymme elossa vain ojentamalla auttavan kätemme lähimmäisellemme. Meidän tehtävämme on jatkaa tätä ketjua eteenpäin tuleville sukupolville. Rakkaus isänmaahan, rakkaus lähimmäiseen ja rakkaus Jumalaan on voimamme, jonka varassa voimme turvallisin mielin kohdata tulevaisuuden.

Seppo Häkkinen