”Oli syksy 1939 sain kutsun, lähteä sinne jonne satat tuhannet toisetkin suomen nuoret miehet. Saimme jättää rakkaat kotimme ja kaikki mitä niissä oli. Ja astuva tuota synkkää aikaa kohten. Kokoonnuimme halunan kansakoululle ja sieltä matkamme suuntautu kuopioon. Täällä joutun veljenne kansa samaan konekivääri ryhmään hän toimi meitän ryhmän johtajana. Olimme reservi aikamme impilahden pitäjässä, kitelässä ja ruokojärvellä. Tulin Kauko vainajan kanssa hyväksi tutuksi hänhän oli kunnon nuorukainen, niin rauhan aikana kuin sotassakin. Emmehän kukaan toivoneet sotaa, ainahan kaipasimme rauhan omaisiin oloihin. Mutta tuo kylmä viesti tuli, ja meitän täyty käytä ase kätessä suojaamaan kalleimpia arvojamme. Kaikkivaltiaaseen turvautuen veljenne niin kuin me toisetkin astuimme noita julman vihollisen kuolemaa ja hävitystä lietsovia teräskitoja kohten. Veljenne ei peljännyt sotaa hänen mielensä oli aina reipas. Mutta hänelle tuli kesken taistelua (xxx) tapaturma sillä häneltä polttivat jalan. Jota hän sairasti useita viikkoja. Saapu maaliskuussa, olimme olleet vihollisen kanssa melkein joka päivä tekemisissä. Oli 6 päivä alkamassa olimme Petäjäsaaressa. Kello kuuten tienossa aamulla alotti ryssä hirvittävän tykki tulen jota kesti yhtä mittaa kello 12 saakka päivällä. Sitte se alko hyökätä. Me pitimme puoliamme aina kello 16 saakka. Mutta sitten täyty meitän jättää saari surullisin seurauksin. Toivoa ei ollut kenelläkään pelastumisesta mutta Jumalaan luottaen yritimme. Salmi oli 1800 m leveä ja kirkas päivä ja tuli hirvittävä. Veljenne ei pelännyt kuolemaa hän sano että se on niin sallittu jos sekin osaksi tulee. Jätettyämme saaren meitän ryhmästämme kaatu useita. Teitän veljenne kaatu myös noin 100 metriä rannasta.”

Näin kirjoitti Hannes Pitkänen Juankoskelta kirjeessään Martta Pentikäiselle, joka oli tiedustellut veljensä Kaukon viime vaiheista. Kauko Jaffet Pentikäinen oli vaimoni Marian setä. Hänen ruumistaan ei koskaan löydetty, kuten niin monen muunkin sankarivainajan kohdalla kävi. Petäjäsaaren tapahtumat koskettavat läheisesti myös minua ja perhettäni.

Kauko Pentikäisen kuolema on yksi niistä lukemattomista, joita täällä Laatokan koillisnurkkauksen saarissa kohdattiin alkuvuodesta 1940. Varsinkin viimeiset taistelut maaliskuun kuudentena päivänä olivat raskaat. On ylipäänsä ihme, että kukaan täältä Petäjäsaaresta selvisi hengissä. Rantasalmen ja Nilsiän miehiä kaatui kymmeniä muutaman tunnin aikana. Koirinojan lahden saarissa menetys kohtasi useita muita Etelä- ja Pohjois-Savon pitäjiä sekä kaikkia niitä kuntia, joista kaatuneet olivat kotoisin ja joissa heidän omaisensa elivät. Jokainen kuolema oli raskas isku kaatuneiden läheisille.

Laatokan Petäjäsaareen rakennettu sankarivainajien muistolehto on kunnianosoitus täällä taistelleille, haavoittuneille ja kaatuneille. Se kertoo tinkimättömästä velvollisuudentunnosta ja isänmaanrakkaudesta. Se tulee vahvasti esille monissa Petäjäsaaren taisteluihin liittyvissä kertomuksissa. Talvisodassa taisteltiin kodin, uskonnon ja isänmaan puolesta. Sitä kuvaa koskettavalla tavalla Hannes Pitkäsen kirjeen maininta: ”Emmehän kukaan toivoneet sotaa, ainahan kaipasimme rauhan omaisiin oloihin. Mutta tuo kylmä viesti tuli, ja meitän täyty käytä ase kätessä suojaamaan kalleimpia arvojamme.” Hinta kalleimpien arvojen suojelemisesta oli kova. Siksi tämä muistolehto on syvä kunnioituksen osoitus. Samalla se kertoo, että emme ole unohtaneet Petäjäsaaren taistelijoita. Velvollisuutemme on vaalia heidän muistoaan.

Kauko Pentikäisen täti Hanna Kokkonen (os. Pentikäinen) kirjoitti muistokirjoituksessa veljenpojastaan: ”Muistaessasi kalliin sotilasvalasi läksit sinäkin, Kauko, luottaen siihen, että oikeus voittaa. Vaikka se hetki oli varmaan raskas erotessasi rakkaasta kodistasi, menit sinne jonnekin, jossa miestä tarvittiin. Ja taistelitkin siellä sodan viime päiviin asti. Muistan, miten urhoollisen kirjeen kirjoitit serkullesi. Sanoit kirjeessäsi: Saisin jalkani palamisen vuoksi vielä sairaslomaa, mutta en tahdo, menen rintamalle. Se oli Herran tahto varmaan niin. Vaan muutamia päiviä kirjeesi jälkeen aivan yllätyksenä saapuikin suruviesti, että olet kaatunut sankarina Petäjäsaaren taistelussa isänmaan ja meidän puolestamme. Ei ole suurempaa rakkautta kuin antaa henkensä ystäviensä edestä.”

Tämä Petäjäsaaren sankarivainajien muistolehto on osoitus uhrista ja lähimmäisenrakkaudesta. Sotilas on valmis asettamaan oman henkensä alttiiksi toisten puolesta. Siksi maanpuolustus perustuu lähimmäisen rakastamiseen. Jeesus sanoi ennen kuolemaansa: "Suurempaa rakkautta ei kukaan voi osoittaa, kuin että antaa henkensä ystäviensä puolesta" (Joh. 15:13). Raamatunkohta voidaan kääntää myös toisin: ”Suurempaa rakkautta ei kukaan voi osoittaa, kuin että asettaa henkensä alttiiksi ystäviensä puolesta.” Sodissamme taistelleet olivat mukana henkensä uhalla. Joidenkin osaksi tuli myös menettää henki. Laatokan Koirinojan lahden saarissa taistelleet asettivat henkensä alttiiksi. Sitä kuvaa Hanna Kokkosen muistokirjoitus veljenpojastaan osuvalla tavalla: ”… olet kaatunut sankarina Petäjäsaaren taistelussa isänmaan ja meidän puolestamme. Ei ole suurempaa rakkautta kuin antaa henkensä ystäviensä edestä.”

Tämä muistolehto on merkki rakkaudesta – rakkaudesta, joka on valmis uhrautumaan ja jopa antamaan henkensä toisten puolesta. Muistolehto on kiitollisuuden osoitus täällä taistelleita kohtaan. Samalla se velvoittaa meitä toimimaan heidän esimerkkinsä tavoin. Ennen äsken mainittuja Jeesuksen sanoja on hänen käskynsä: ”Minun käskyni on tämä: rakastakaa toisianne, niin kuin minä olen rakastanut teitä.” (Joh. 15:12) Maamme vapaus on ostettu sodissa kaatuneiden hinnalla. Se velvoittaa meitä työskentelemään sen maan ja maailman puolesta, jonka takia he kuolivat. Muistolehto on kiitollisuuden osoitus niille, jotka kaatuivat, mutta ennen kaikkea sille maalle, jota ilman kaatuneiden kuolema olisi turha. Jokainen joka rakentaa maatamme, kunnioittaa sankarivainajia. Heidän muistonsa vaaliminen kutsuu työhön myös rauhan puolesta. Tehtävämme on rakentaa luottamusta, ystävyyttä ja yhteyttä ihmisten ja kansojen kesken. Tämä muistolehto voi parhaimmillaan toimia, paitsi muistona sodasta, myös merkkinä rauhan välttämättömyydestä kansojen välillä.

Petäjäsaaren muistolehto on osoitus uskosta Jumalaan. Äärimmäisen hädän ja epätoivon keskellä täällä taistelleille ei jäänyt muuta kuin luottamus Jumalaan, vaikka välillä tuntui, että Jumalakin oli heidät unohtanut. Hannes Pitkäsen kirjeessä se tulee esille yksinkertaisen koruttomasti: ”Kaikkivaltiaaseen turvautuen veljenne niin kuin me toisetkin astuimme noita julman vihollisen kuolemaa ja hävitystä lietsovia teräskitoja kohten. … Toivoa ei ollut kenelläkään pelastumisesta mutta Jumalaan luottaen yritimme.” Inhimillisen epätoivon keskellä jäi vain toivo Jumalasta ja elämästä hänen luonaan taivaassa. Tieto tästä lohdutti myös omaisia surussa ja menetyksessä.

Petäjäsaaren taisteluista on kulunut yli 73 vuotta, mutta täällä kaatuneiden muisto elää. Siunaamalla muistolehdon me samalla siunaamme heidän muistoaan. Tämä kaunis lehto auttaa surevia omaisia: teidän surunne saa tänään eräänlaisen päätepisteen.

Petäjäsaaren taistelijoita kantoi toivottomuudenkin keskellä usko Jumalaan, muuta turvaa kun ei enää ollut. Se on meille vahva viesti turvautua ja luottaa Kaikkivaltiaaseen Jumalaan. Hänen varaansa me saamme jättää niin oman kuin kansamme elämän ja tulevaisuuden.

Hyvät ystävät. Petäjäsaaren sankarivainajien muistolehto on kunnioituksen ja kiitollisuuden, uhrin ja rakkauden sekä uskon ja luottamuksen merkki. Siksi se tänään siunataan rauhan, lohdutuksen ja toivon paikaksi.

Seppo Häkkinen