Tie kahteen suuntaan

Eilisestä laskiaissunnuntaista alkoi kirkkovuodessa laskeutuminen paastonaikaan. Huomenna on laskiaistiistai ja ylihuomenna tuhkakeskiviikko. Varsinainen paastonaika alkaa tuhkakeskiviikosta. Se on saanut nimensä paastoon liittyneestä tuhkan sirottelemisesta pään päälle. Se oli katumuksen ja parannuksen vertauskuva.

Laskiaisena lähdetään matkaan. Paastonaikana kuljetaan Jumalan rakkauden uhritietä. Jeesus Kristus on Herran kärsivä palvelija. Hän luopui henkilökohtaisesta turvallisuudestaan ja oman elämän hallinnastaan. Jumalan rakkauden uhritiellä Jeesus luopui maallisista etuuksista: suosiosta, kunniasta ja vallasta. Hän teki sen hyvyydestä ja rakkaudesta meitä syntisiä ihmisiä kohtaan.

Jeesuksen ”uraputki” oli aluksi nouseva. Se hämäsi myös opetuslapsia. Kun hän sanoi menevänsä ylös Jerusalemiin, se tarkoitti Jordanin laaksosta noin kilometrin nousua Jerusalemin ylängölle. Opetuslapset luulivat, että Jeesus menee ylös Jerusalemiin menestymään. Väärä luulo sai heidät innostumaan. He eivät vielä ymmärtäneet, että Jeesuksen tie vei hänet alas tappioon, häpeään, kärsimyksiin ja lopulta kuolemaan. Tällainen oli Jumalan rakkauden uhritie, meidän puolestamme. "Ei Ihmisen Poikakaan tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan ja antamaan henkensä lunnaiksi kaikkien puolesta."

Meitä kutsutaan alkavana paastonaikana kulkemaan mukana Jeesuksen kärsimystiellä. Se johtaa meidät kahteen suuntaan.

Ensinnä paastonaika kääntää katseen omaan elämäämme ja sisimpäämme. Paasto tuo mieleen yksinkertaisen elämän vaalimisen, oleelliseen keskittymisen, jostakin luopumisen ja ennen kaikkea ravintoon liittyvät valinnat. Paasto voi toki olla liiasta ruuasta luopumista. Aterian yksinkertaistaminen olisi varmasti monelle meille hyvin tarpeellista ja terveellistäkin. Vaikkapa lihasta, makeista leivonnaisista, kahvista, tupakasta ja alkoholista luopuminen tietyksi määräajaksi antaa mahdollisuuden tutustua omaan ravitsemukseen uudella tavalla. Ehkä paasto jättää jälkensä myös pääsiäisen jälkeiseen aikaan: ruokatottumukset voivat pysyvästi jäädä terveellisemmiksi. Tällainen omien elintapojen arviointi on varmasti meille itse kullekin tarpeen.

Paastonajan pysähtyminen ja hiljentyminen on tarpeen myös hengellisen elämän kannalta. Itseäni on puhutellut Dag Hammarskjöldin viisaus siitä, että ”matkoista pisin on matka sisään päin” (Dag Hammarskjöld, Kiinnekohtia. Otava 1964, s 58). Paastonaikana meitä kutsutaan tekemään tätä matkaa; hiljentymään, rukoilemaan, viipymään Jumalan edessä. Tämä on tarpeen siksi, että uudistuminen ja eheytyminen eivät ala pinnasta, vaan kasvavat syvältä sisältä päin – useimmiten niin syvältä, että kestää kauan, ennen kuin ihminen itse tulee kasvusta tietoiseksi. (Paavo Rissanen, Eheys, henki, terveys. Herättäjä-Yhdistys 1992, s 75)

Luin jokin päivä sitten lehtihaastattelua (Askel 2/2010) ruotsalaisesta runoilijasta Ylva Eggehornista. Haastattelun lopussa Eggehorn puhui rakkauden matematiikasta. Hän sanoo, kuinka rakkaus näkee vain yhden kerrallaan. Esimerkkinä hän kertoo pikku tapauksen tyttärestään: ”Kun tyttäreni oli pieni, kokeilin joko hän osaisi laskea. Kysyin, montako kuppia on pöydässä, Elisabeth? Yksi, yksi, yksi ja yksi. Näin rakkaus laskee. Se on Jumalan matematiikkaa.”

Paastonajan pysähtyminen ja hiljentyminen voi avata meidän sisimpämme kuulemaan, millaista on Jumalan matematiikka. Hänelle kukaan ihminen, ei kukaan meistä ole vain harmaata massaa. Hänelle sinä ja minä olemme arvokkaita ja rakkaita, juuri sellaisina kuin tänä iltana tässä kirkossa olemme.

Toiseksi paastonaika kääntää katseemme itsestämme poispäin, lähimmäiseen. Oikea paasto on konkreettista lähimmäisenrakkautta. Laskiaisen raamatunkohdissa vaatimus rakastaa lähimmäistä suorastaan korostuu. Jesajan kirjan luvun 58:3-7 sanat eivät selittämistä kaipaa: ”Paastopäivänäkin te ajatte omia etujanne, te ahdistatte niitä, jotka raatavat puolestanne. Riitaa ja katkeruutta teidän paastonne tuottaa, raakoja nyrkiniskuja. Te ette enää pidä sellaista paastoa, joka kantaa rukoukset taivaisiin. Tuollaistako paastoa minä teiltä odotan, tuollaista itsenne kurittamisen päivää? Sitäkö, että te riiputatte päätänne kuin rannan ruoko, pukeudutte säkkivaatteeseen, makaatte maan tomussa, sitäkö te kutsutte paastoksi, Herran mielen mukaiseksi päiväksi? Toisenlaista paastoa minä odotan: että vapautat syyttömät kahleista, irrotat ikeen hihnat ja vapautat sorretut, että murskaat kaikki ikeet,murrat leipää nälkäiselle, avaat kotisi kodittomalle, vaatetat alastoman, kun hänet näet, etkä karttele apua tarvitsevaa veljeäsi.”

Reilu vuosikymmen sitten piispat julkaisivat paastokirjeensä Kohti yhteistä hyvää. Sen viesti on yhä ajankohtainen. Siksi on hyvä muistaa, mitä se sanoo yhteisestä elämästä: ”Tasapainoisessa ihmisessä oikeuksia vastaavat aina velvollisuudet, vastaanottaminen ja jakaminen ovat tasapainossa. Lähimmäistä on rakastettava niin kuin itseä. Jatkuva itsensä toteuttamisen ja oman hyvän tavoittelu johtaa kärjistyviin yhteiskunnallisiin jännitteisiin. Myös yksilön elämän se repii lopulta rikki. Tulos on siis toinen kuin omaa mielihyvää korostava arvomaailma lupaa. Sen asemesta on tarpeen nähdä, että voimme itse elää hyvin vain sikäli kuin samalla elämme toisia varten. Vain yhteinen elämä on hyvää elämää. Tämä ei merkitse yksilöllisyyden ja vapauden menettämistä, vaan niiden oikeaa käyttöä. Emme itse ole voimavarojemme perimmäinen lähde. Saamme voimaa, kun olemme yhteydessä toisiin ihmisiin ja Jumalaan. Elämä ei perustu ostamiseen vaan lahjoittamiseen.” (Kohti yhteistä hyvää. 1999, s 36) Paastonaika haastaa meitä rakastamaan lähimmäistämme, tekemään konkreettisia rakkauden tekoja. Näin me viestitämme lähimmäisillemme, että hän on tärkeä ja arvokas.

Hyvät sisaret ja veljet. Alkava paastonaika kutsuu meitä matkalle kahteen suuntaan. Ensinnä tekemään matkaa itsemme kanssa ja kuuleman Jumalan lupaus: Sinä olet rakas ja tärkeä. Toiseksi tekemään matkaa lähimmäisemme rinnalla sekä sanoin ja teoin vakuuttamaan hänelle. Sinä olet rakas ja tärkeä.

Seppo Häkkinen