Puhe radiolähetysjuhlassa Sanansaattajien kesäpäivillä 19.6.2011 Savonlinnassa

”Lähetystyö on imperialistista hallitsemista. Mielestäni on väärin, ettei toisten kansojen tapoja ja uskomuksia kunnioiteta vaan halutaan "väkisin" viedä omaa uskoa, osaksi verhoiltuna kehitystyöhön. Puhdas lähetystyö saisi varmasti liikaa kritiikkiä nykyaikana, siksi on pakko ollut ottaa mukaan humanitaarinen työ. Uskonto on lopulta hyvin suvaitsematonta ja kapeakatseista.”

Tällaisia kommentteja löytää Internetin keskustelupalstoilta. Lähetystyöhön suhtaudutaan kriittisesti. Kehitysyhteistyö voidaan vielä jotenkin yleisesti hyväksyä, joskin kriittisyys myös sitä kohtaan on kasvanut. Mutta lähetystyön oikeutus onkin jo kyseenalaista. Kuten eräs sosiaalisen median keskustelija sanoi: ”Sinällään koko lähetystyö pitäisi lopettaa. Mikä tarve ja oikeutus lähetystyötä tekevillä on käännyttää ihmisiä muista uskonnoista ja tuhota muita kulttuureja? Miksei ihmisiä voi auttaa aidosti ja pyyteettömästi, tekemättä pahaa?”

Tällainen asenne lähetystyötä kohtaan ei ole yllättävää. Lähetystyö on asetettu kyseenalaiseksi niin kauan kuin sitä on tehty. Taustalla on paljon tietämättömyyttä, mutta myös selvää asenteellisuutta ja osin jopa uskonnonvastaisuutta. Tämän vuoksi lähetysjärjestöjen ja kirkon tehtävä on yhä uudelleen avoimesti ja rehellisesti kertoa, mistä lähetystyöstä on kyse. Samoin on työskenneltävä yhä pontevammin uskonnonvapauden puolesta. Uskonnonvapaus ei ole vain vapautta uskonnosta, vaan myös vapautta uskontoon, sen julistamiseen ja levittämiseen. Tämä peruslähtökohta näyttää usein unohtuvan.

Lähetystyön kritiikissä ei ole mitään uutta. Huolestuttavaa minusta on se, että viime aikojen keskustelussa näitä puheenvuoroja ja äänenpainoja on kuulunut kirkon sisältä. Olen ollut hyvin hämmentynyt siitä kuluneen kevään keskustelusta, jota on käyty lähetystyöstä ja sen kriteereistä. Seurakuntien tuelle kirkkomme virallisille lähetysjärjestöille on haluttu asettaa joissakin seurakunnissa uudenlaisia ehtoja. Taloudellista tukea arvioidaan kysymyksillä, jotka eivät liity lähetystyöhön. Talousarvioavustukset ja kolehdit ovat kiinni siitä, miten suhtaudutaan naispappeuteen tai seksuaalivähemmistöihin. Oireellista on eräiden seurakuntayhtymien lähettämä kysely lähetysjärjestöille. Niissä on kysymyksiä homoseksuaalisuudesta ja naispappeudesta, mutta ei ainuttakaan lähetystyöhön liittyvää. Kirkon sisällä vaikuttavat virtaukset näkyvät jo nyt negatiivisesti lähetyksen saamassa taloudellisessa tuessa.

On tärkeää, että kriteerit taloudelliselle tuelle ovat selkeät. Avoimuus ja läpinäkyvyys ovat lähetykselle tälläkin alueella tärkeitä. Mutta ovatko arviointien kriteerit oikeita? Kohdistuvatko ne lähetystyön kannalta olennaisiin seikkoihin? Onko kirkossamme lähetystyön varsinainen tehtävä joutunut syrjään? Seksuaalisuus ja pappisvirka ovat tärkeitä asioita. Mutta työntyvätkö ne evankeliumin paikalle, sen keskukseen? Itse asiassa syvin ja kohtalokkain kysymys on tämä: Onko evankeliumin sisältö muuttunut? Syrjäytyykö evankeliumi, ilosanoma Jeesuksesta Kristuksesta, jonka kuolema ristillä ja ylösnousemus kuolleista ovat avanneet meille jokaiselle tien iankaikkiseen elämään? Evankeliumin ydin on Jeesus Kristus, hänen sovittava kuolemansa ristillä ja kuoleman voittanut ylösnousemus.

Toinen huolenaiheeni liittyy siihen, että Kristuksen ainutlaatuisuus ihmisen pelastajana asetetaan kyseenalaiseksi tai jopa kielletään. Länsimaisessa teologiassa olevat suuntaukset näyttävät saavan jalansijaa kirkossamme. Tällainen teologia mitätöi Kristuksen ristinkuoleman ja ylösnousemuksen ja esittää, että kaikki uskonnot johtavat omalla tavallaan totuuteen ja pelastukseen.

Nykyisin on muotia korostaa, että jokainen voi luoda itse oman uskontonsa. Relativismin ydinkäsite on suvaitsevaisuus. Jokainen tulkoon uskollaan autuaaksi. Ei ole olemassa yhtä ehdotonta totuutta. Yleisen mielipiteen paine ja median kasvava valta luovat kirkolle kiusauksen olla moderni ja enemmistön hyväksymä. Uskontopluralismi ja relativismi kyseenalaistavat kristillisen uskon perusteet ja vievät pohjan koko kristilliseltä lähetystyöltä.

Evankeliumi ei ole puhetta Jeesuksesta, vaan itse Jeesus, ei sanoma pelastuksesta, vaan pelastus itse. Hyvä uutinen, sanoma Kristuksesta ei ole vain viesti, vaan siihen sisältyy elämää muuttava ja ihmistä vapauttava voima. Uhkaako uskomme ydin ajautua sivuraiteelle, syrjään tämän ajan mieliä kuohuttavien ja draamaa synnyttävien kohujen keskellä?

Mitä näihin kahteen esille nostamaani huolenaiheeseen vastaan? Tänään on pyhän kolminaisuuden päivä, jonka yhtenä evankeliumitekstinä on lähetyskäsky Matteuksen evankeliumin lopusta:

Jeesus tuli heidän luokseen ja puhui heille näin: "Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä. Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni: kastakaa heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettakaa heitä noudattamaan kaikkea, mitä minä olen käskenyt teidän noudattaa. Ja katso, minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti.(Matt. 28:19–20)

Lähetystyö on seurakunnan perustehtävä. Se perustuu Jeesuksen antamaan lähetyskäskyyn. Tehtävä on siis annettu. Ja lähetyskäsky on käsky. Käskyn täyttämiseksi tänne maailmaan syntyi helluntaina yhteisö, seurakunta. Kirkko syntyy sinne, missä evankeliumi otetaan vastaan. Siten lähetys on keskeinen osa kirkon identiteettiä. Evankeliumin julistaminen sanoin ja teoin uskottiin tälle yhteisölle, ei ainoastaan joillekin sen jäsenille.

Lähetystyöstä puhuessamme on erittäin tärkeää ymmärtää seurakunnan merkitys. Evankeliumin julistaminen ei ole ensisijassa joidenkin siitä innostuneiden seurakuntalaisten toimintaa. Se on koko kirkolle annettu tehtävä. Siksi evankeliumin julistamisen, tapahtuu se miten tahansa, tulee läpäistä koko seurakunta. Kristillisen kirkon elämä on lähetettynä olemista. Kristuksen kutsumina ja valtuuttamina hänen seuraajansa vievät todistusta Herrastaan kaikkeen maailmaan. Ilman lähetystä emme istuisi nyt tässä tilaisuudessa, ei olisi radiolähetysjärjestö Sanansaattajia, ei olisi ylipäänsä koko kristillistä kirkkoa.

Lähetys nousee kirkon olemuksesta. Vain perusteissaanvahva ja asiaansa uskova kirkko tekee lähetystyötä. Motivaatio nousee Kristuksen ainutlaatuisuuden kohtaamisesta ja vakuuttumisesta totuuden edessä. Siellä missä kirkon identiteetti horjuu, asetetaan lähetys kyseenalaiseksi ja aikanaan se loppuu kokonaan. Opilliset ristiriidat ja epäluottamus kirkon uskontraditiota ja tunnustusta kohtaan näkyvät nopeasti lähetystyön tilastoissa. Evankeliumin sisältö muuttuu. Evankeliumin tilalle tulee laki ja ilosanoman korvaa etiikka.

Sanoma Kristuksesta ei ole mikä tahansa viesti tai yleinen aate, jonka kuka tahansa voi määritellä miten tahansa. Sillä on selvät tuntomerkit ja kriteerit ekumeenisissa uskontunnustuksissa. Vaarana on, että kunkin ajan muotiajatukset ja yleinen mielipide muuttavat alkuperäisen sanoman tyystin toisenlaiseksi. Tämän vaaran minä nyt näen kirkkomme elämässä.

Kristillisen kirkon yksi keskeinen tehtävä on apostolisen uskonperinnön vaaliminen, tallentaminen ja siirtäminen. Tätä tehtävää ei voi mikään erillinen kristittyjen ryhmä yksin hoitaa. Se on koko kristillisen kirkon tehtävä. Kristillisen uskon tulevaisuus riippuu ratkaisevasti siitä, miten aito evankeliumi säilyy ja siirtyy yhä uusille sukupolville. Paavali taisteli aidon evankeliumin puolesta, ”jotta evankeliumin totuus säilyisi teille puhtaana” (Gal. 2:5).

Apostoliselle uskonperinnölle ja omalle tunnustukselleen uskollisena kirkko julistaa, että on olemassa vain yksi totuus, Jeesus Kristus ja että yhteys Jumalaan avautuu vain Kristuksen kautta. "Ei kukaan muu voi pelastaa kuin hän. Mitään muuta nimeä, joka meidät pelastaisi, ei ole ihmisille annettu koko taivaankannen alla", Pietari vakuutti juutalaisen Suuren neuvoston edessä (Apt. 4:12).

Kristuksen julistaminen ainoana pelastustienä Jumalan yhteyteen ei merkitse suvaitsemattomuutta. Uskonnollisuuden kasvu ja yhteiskuntien moniuskontoistuminen pakottavat kristillisen kirkon entistä vakavammin paneutumaan dialogiin. Tällöin suvaitsevaisuus, toisen kunnioittaminen ja kristillinen todistus eivät ole ristiriidassa keskenään. Toista osapuolta voi parhaiten arvostaa silloin, kun itsellä on vahva ja aito uskonnollinen identiteetti.

Hengellisesti vahvan kirkon ei tarvitse pyydellä anteeksi olemassaoloaan. Se on tietoinen omasta kutsumuksestaan ja tehtävästään. Kirkolla ei ole kuitenkaan koskaan varaa elää missään voiman tunnossa. Se on aina kaikessa riippuvainen lähettäjästään ja Herrastaan, jonka tie on tässä maailmassa ristin ja kärsimyksen tie. Juuri siksi on tarpeen kuulla lähettäjän oma lupaus:”Minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti.”Samaa vakuuttaa tämän juhlan teema:”Herra on kanssamme.”(Ps. 46:12) Hänen läsnäoloonsa luottaen ja turvautuen voimme iloisin ja rohkein mielin toteuttaa lähetystehtävää.

Seppo Häkkinen