Sisaret ja veljet Jeesuksessa Kristuksessa. Kunnioitettu Aarre-piispa.

Ajatellessani näitä seuroja yksi raamatunkohta tuli väkisin mieleeni. Siihen lienee osasyynä savolainen mielenlaatuni, sillä raamatunkohtaan liittyy hauska sanaleikki. Se on yksi useista Aarre-piispan ”nimikkokohdista”, jos niin voi pilke silmäkulmassa sanoa.

Apostoli Paavali kirjoittaa 2. Korinttilaiskirjeessä: ”Emmehän me julista sanomaa itsestämme vaan Jeesuksesta Kristuksesta: Jeesus on Herra, ja hän on lähettänyt meidät palvelemaan teitä. Jumala, joka sanoi: "Tulkoon pimeyteen valo", valaisi itse meidän sydämemme. Näin Jumalan kirkkaus, joka säteilee Kristuksen kasvoilta, opitaan tuntemaan, ja se levittää valoaan. Tämä aarre on meillä saviastioissa, jotta nähtäisiin tuon valtavan voiman olevan peräisin Jumalasta eikä meistä itsestämme.” (2 Kor.4:5-7)

Tässä on ilmaistu selkeästi se tehtävä, joka kirkolle ja sen palvelukseen kutsutuille on uskottu: ”Emmehän me julista sanomaa itsestämme vaan Jeesuksesta Kristuksesta: Jeesus on Herra, ja hän on lähettänyt meidät palvelemaan teitä.”

Kirkko ei ole olemassa itseään varten. Pappi tai piispa eikä yksittäinen kristittykään ole julistamassa omaa sanomaansa tai tuomassa itseään esille. Tehtävänä on julistaa Jeesuksesta Kristuksesta. Siinä tehtävässä Aarre-piispa on saanut palvella Inkerin kirkkoa ja koko Kristuksen kirkkoa, kuten itse kukin meistä omalla paikallamme.

Kerrotaan väsyneestä saarnamiehestä, joka tuskaili saarnanvalmistuksen äärellä virkaveljelleen. Sanasta ei tuntunut irtoavan mitään jaettavaa seurakunnalle. Kollega vastasi: ”Jos et muuta ymmärrä, niin kehu Kristusta!” Saman sanoo Paavali: ”Emmehän me julista sanomaa itsestämme vaan Jeesuksesta Kristuksesta: Jeesus on Herra.”Siis: Kehu Kristusta! Siinä on niin kirkon, piispan kuin jokaisen kristityn tehtävä.

Tämä työ on palvelutehtävä: ”Jeesus on Herra, ja hän on lähettänyt meidät palvelemaan teitä.”Apostoli korostaa vahvasti palvelun asennetta. Se merkitsee nöyryyttä Jumalan ja ihmisten edessä. Tällaisella mielellä on kristityn elettävä ja kirkon työhön kutsutun toimittava.

Luin hiljakkoin rovasti Niilo Tuomenoksan jo lähes 50 vuotta vanhaa kirjaaPaavali – vanki ja vapaa. Tuossa kirjassa Tuomenoksa kirjoittaa: ”Jumalan profeettakoulutus on ankaraa. Ystäväksi ja valituksi otettu voi huomata joutuneensa nyrkkeilykehään, josta hän ei milloinkaan selviä väkevämpänsä voittajana. Mitä suurempi tehtävä, sitä raskaammat lyönnit. Jumala nujertaa asialleen annetut. Armo ei milloinkaan laske ihmistä edelleen. Herra asuu särjetyissä ja käyttää palveluksessaan kukistettuja. Jos siihen tarvitaan paljon aikaa, sitä kyllä siihen tarpeeksi varataan.” (s 77)

Tämä on Jumalan tapa toimia, vaikka siihen ei ole helppo suostua. Arvelen, että näin sinä Aarre-piispakin olet joutunut kokemaan. Ainakin se on oma kokemukseni piispana. Meitä ohjataan omista voimistamme ja luuloistamme turvautumaan Kristukseen ja yksin Kristukseen. Siksi Paavali kirjoittaa: ”Tämä aarre on meillä saviastioissa, jotta nähtäisiin tuon valtavan voiman olevan peräisin Jumalasta eikä meistä itsestämme.”(2 Kor. 4:7)

Tässä on perusta myös meidän elämällemme ja työllemme. Kristuksen armo ja rakkaus on niin yltäkylläinen, että Jumalalla on varaa kutsua epätäydellisiä, vajavaisia ja puutteellisia ihmisiä työntekijöikseen ja työtovereikseen. Juuri silloin hänen voimansa ja armonsa pääsee esille. Kristityn aarre on evankeliumi, jota kantaa aina hauras ja heikko ihminen. Kenelläkään ei ole varaa luottaa omaan voimaansa. Sen sijaan on syytä on nähdä heikkoutensa, jotta Kristuksen voima voisi asettua asumaan heikkoon saviastiaan.

Yksi Paavalin sanoman lohduttavimpia ja rohkaisevimpia piirteitä on hänen voimakas julistuksensa, että asiat eivät ole sellaisia, miltä ne näyttävät. Totuus ei aina ole se, mikä näkyy ulospäin. Heikko saviastia, mutta valtava aarre.

Kristillisen uskon ydinsanoma ilmaistaan Raamatussa usein juuri tällä tavoin, paradoksina. Asia näyttää siltä ja siltä, mutta todellisuus onkin jotain muuta. Evankeliumin paradoksi pelkistyy Raamatun useissa mutta-sanoissa. ”Me olemme kaikin tavoin ahtaalla mutta emme umpikujassa, neuvottomia mutta emme toivottomia, vainottuja mutta emme hylättyjä, maahan lyötyjä mutta emme tuhottuja.”(2 Kor. 4:8-9) Jeesuksen oma tie näytti tappiolta,muttaoli voitto, se oli näköjään pitkäperjantai,muttasitten tulikin pääsiäinen.

Tätä paradoksia kirkon on pidettävä esillä. Tätä sananjulistaja, pappi ja piispa saa kertoa masentuneille, toivottomille, itsensä heikoiksi tunteville, syntisille. Se on toivon sanoma. Toivoa tarvitsevat tämän ajan ja tämän maailman ihmiset: pelokkaat, tulevaisuudesta huolehtivat, ahdistetut, elämän paineiden keskellä ahtaalla olevat, maahan lyödyt ja kuolemaa kohti kulkevat, sanalla sanoen meistä jokainen.

Näin Paavalikin oli kokenut. Hän oli kohdannut henkilökohtaisesti Vapahtajan. Hän, entinen Herran pilkkaaja ja vainooja, sai tuntea, että Jeesus Kristus on totuus ja että hän on tullut maailman valoksi. Sama Kristus oli johdattanut häntä, varjellut monelta vaaralta, pelastanut kuolemasta. Jumala ei ollut suostunut kaikkiin hänen pyyntöihinsä ja rukouksiinsa, ei ollut poistanut hänen sairauttaan. Paavali oli kuitenkin kokenut jotain vielä suurempaa. Jumalan armossa oli hänelle kyllin. Näin on myös meidän kohdallamme, tänään tässä ja nyt. Jumalan armossa on kyllin.

Me toisten ja itsemme asettamien vaatimusten alle uupuvat ja ihanteisiin yltämättömät ihmiset tarvitsemme hyväksyntää, anteeksiantamusta, armahdusta ja rakkautta. Tämä on kirkon suuri tehtävä. Tässä on ydin. Kirkko on täyttänyt tehtävänsä vasta sitten, kun me elämän raastamat ja lohdutusta kaipaavat toistuvasti niin koemme. Kristuksen armon varassa elämme, uskomme ja teemme työtä, kukin omalla paikallamme. Siksi muista tämä Raamatun sana ja usko se omalle kohdallesi:”Tämä aarre on meillä saviastioissa, jotta nähtäisiin tuon valtavan voiman olevan peräisin Jumalasta eikä meistä itsestämme. Me olemme kaikin tavoin ahtaalla mutta emme umpikujassa, neuvottomia mutta emme toivottomia, vainottuja mutta emme hylättyjä, maahan lyötyjä mutta emme tuhottuja. Me kannamme aina ruumiissamme Jeesuksen kuolemaa, jotta myös Jeesuksen elämä tuli meidän ruumiissamme näkyviin.”

Hyvät ystävät. Paavali sanoi, että meille on annettu hoidettavaksi aarre, mutta se aarre on saviastioissa. Se on samalla hyvä kuva kirkosta. Halpatekoisissa ja helposti särkyvissä astioissa, toisin sanoen tavallisten, puutteellisten ja monella tapaa viallisten ihmisten hoidettavaksi ja esille tuotavaksi on annettu oikea aarre. Aarre on evankeliumi Jeesuksesta Kristuksesta.

Muistan muutaman vuoden takaa mainoksen, jossa mainostettiin kestopuuta. Kuvassa oli karu maisema, jossa näkyi maasta kaksi lahonnutta ristintynkää. Niiden keskellä oli risti, kuin eilispäivänä pystytetyn näköinen. Keskellä kuvaa on teksti: ”Kaiken se kestää.” Siinä se on sanottu. Golgatan keskimmäinen risti, Kristuksen risti kestää. Se on kestänyt kuluneet vuosituhannet ja vuosisadat tässä maailmassa. Se on kestänyt myös Suomessa ja Venäjällä. 

Kristuksen risti kestää. Heikon saviruukun aarre, evankeliumi Jeesuksesta Kristuksesta pysyy. Tulevaisuutta ajatellen tämä on rohkaiseva näköala. Kristuksen risti kestää. Sieltä löydämme armon ja rakkauden. Siksi näissä Aarre-piispan syntymäpäiväseuroissa saamme julistaa: Jumalan huolenpito ja Kristuksen armo kestää. Se kantaa tässä ajassa, mutta myös iankaikkisesti samalla tavalla kuin se on tehnyt tähänkin asti. Sen varaan me saamme tänään jättää päivänsankari Aarren, hänen läheisensä sekä meidät kaikki. ”Emmehän me julista sanomaa itsestämme vaan Jeesuksesta Kristuksesta: Jeesus on Herra, ja hän on lähettänyt meidät palvelemaan teitä. ….Tämä aarre on meillä saviastioissa, jotta nähtäisiin tuon valtavan voiman olevan peräisin Jumalasta eikä meistä itsestämme.”

Seppo Häkkinen