VÄLITTÄMISEN KESTÄVYYSVAJE

Juhlapuhe Lions-piiri 107 D:n vuosikokouksessa 16.4.2011 Mikkelissä

Kestävyysvaje on viime vuosien uudissana. Julkisen talouden kestävyysvaje on ollut yksi eduskuntavaalien keskeisistä aiheista. Kyse on kyvystä hoitaa nykyinen valtion velka ja tulevien menojen rahoitus. Peruskysymys on, miten hyvinvointiyhteiskunnan palvelut pystytään rahoittamaan, kun suuret ikäluokat siirtyvät eläkkeelle ja entistä pienempi osa suomalaisista käy töissä. Kestävyysvaje kuvaa nykytilanteen ja kestävän taloudellisen tilanteen välistä eroa. Arviot kestävyysvajeen suuruudesta liikkuvat viiden ja kymmenen miljardin euron välillä.

Kestävyysvajeesta puhuminen on suomalaisen yhteiskunnan tulevaisuuden kannalta välttämätöntä. Julkisen talouden tulot ja menot on saatettava tasapainoon. Velaksi ei voi valtiokaan elää, sen ovat viime kuukausien tapahtumat Euroopassa osoittaneet. Jokainen suomalainen saa syntyessään 274 euron äitiyspakkauksen lisäksi yli 14 000 euroa valtion velkaa sekä kotikunnan lainat päälle. Kestävyysvaje on kurottava umpeen.

Kestävyysvaje on ekonomistien kehittämä mittari. Hyvinvointiyhteiskunnan tulevaisuutta tarkastellaan usein vain talouden näkökulmasta. Ihmisen ja yhteiskunnan hyvinvointi ei kuitenkaan ole ainoastaan talouskysymys.

Voisiko kestävyysvajetta arvioida muistakin kuin taloudellisista lähtökohdista? Millainen on yhteiskuntamme ekologinen, sosiaalinen, henkinen ja hengellinen kestävyys? Vallitseeko näillä elämänalueilla julkista taloutta pahempi ”kestävyysvaje”? En ryhdy käymään näitä alueita syvällisesti läpi, vaan otan seuraavassa kuhunkin alueeseen vain välähdyksen.

Ekologinen kestävyysvaje paljastuu siinä, että kulutamme maapallon resursseja nopeammin kuin ne vuosittain uusiutuvat. Vakavaksi tämän ongelman tekee se, että ekologinen kestävyysvaje kasvaa vakaasti vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen. Me syömme tulevien sukupolvien resursseja jatkuvasti kiihtyvällä tahdilla.

Sosiaalinen kestävyysvaje tulee ilmi siinä, että hyvinvointi- ja terveyserot ovat maassamme kasvaneet viime vuosikymmenenä. Kirkon diakonia- ja perhetyössä on näkynyt yhteiskunnan eriarvoistuminen. Seurakuntien antama elintarvikeapu on lähes kaksinkertaistunut kahdessa vuodessa. Kestävyysvajekeskustelussa on kiinnitetty huomiota väestön ikääntymiseen, mutta katveeseen on jäänyt lapsiperheiden kasvanut huono-osaisuus.

Henkisestä kestävyysvajeesta on osoituksena esimerkiksi mielenterveyden ongelmien lisääntyminen. Mielenterveyden häiriöt ovat suurin ennenaikaiselle eläkkeelle siirtymisen syy Suomessa. Myös mielenterveyden häiriöiden vuoksi myönnettyjen sairauslomien määrä on lisääntynyt. Masennukseen sairastuneiden osuus on viime vuosina ollut kasvussa.

Hengellinen kestävyysvaje ilmenee ihmisen sisäisessä rikkinäisyydessä ja kaipuussa. Ihminen ei aina toimi sen mukaan, minkä sisimmässään tietää ja tuntee oikeaksi. Tämän huomaaminen sekä syyllisyyden kantaminen ja peitteleminen vievät paljon voimavaroja. Kirkon sielunhoidossa on huomattu, että tällaiset kokemukset ovat paljon luultua yleisempiä. Myös mielekkyyden katoaminen omasta elämästä vaivaa monia. Hengellinen etsintä ja kaipuu elävät nykyajassa vahvana, vaikkei sitä aina sellaiseksi tunnisteta.

Pohdinta kestävyysvajeesta ja yhteiskunnan tulevaisuudesta johtaa kysymyksiin arvoista. Tässä tarkoitan arvoilla niitä periaatteita, jotka ohjaavat ratkaisujamme ja päätöksiämme. Taloudelliset arvot ovat tärkeitä, mutta kaikkea ei voi mitata rahassa. Näyttää siltä, että kun taloudellinen tilanne on yhteiskunnassamme tullut vaikeammaksi, korostuu taloudellisten arvojen ylivalta. Luonnollisesti on selvää, että niin yksilöiden, yritysten kuin yhteiskunnan on pidettävä huolta taloudestaan. Mutta vikaan mennään, jos muut arvot unohtuvat.

Erityisesti on korostettava kahta perusarvoa, jotka kumpuavat kristillisestä uskosta. Ensimmäinen näistä on käsitys ihmisen arvosta. Hän on yksilönä arvokas ja ainutkertainen. Ihmistä ei saa käyttää välineenä johonkin muuhun päämäärään pyrittäessä. Ihmisellä on luovuttamaton arvo myös silloin, kun hän on avuton, tuottamaton, kykenemätön hoitamaan omia asioitaan, vaivaksi toisille. Toinen perusarvo on kaikkien ihmisten tasa-arvoisuus. Yksilöt ovat keskenään samanarvoisia.

Nämä kaksi periaatetta – ihmisarvo ja tasa-arvo – ovat muovanneet vuosisatojen aikana oman yhteiskuntamme, sen vallankäytön rakenteet, lainsäädännön, oikeudenhoidon, taloudelliset rakenteet, sosiaali- ja kasvatustoimen ja tapakulttuurin. Nämä perusarvot ovat pohjavireenä suomalaisten elämässä. Niiden varaan rakentaen voidaan eri elämänalueiden vajeita kuroa umpeen kestävällä tavalla. Ne ovat perustana, kun pohditaan kysymyksiä oikeudenmukaisuudesta, kohtuudesta sekä yksilön, yhteiskunnan ja luomakunnan hyvinvoinnista.

Nyt tarvitaan niitä, jotka omilla ratkaisuillaan ja toimillaan näyttävät suuntaa. Nyt tarvitaan niitä, jotka osoittavat kestävien perusarvojen merkityksen. Tällaisia esimerkkejä me tarvitsemme yhteiskunnan eri tasoille alkaen omasta lähipiiristämme ja päätyen kansakunnan johtopaikoille.

Lähestyvän pääsiäisen tapahtumiin liittyvä kertomus kuvaa sellaista asennoitumista, jota nyt tarvitaan. Kaksi oppilasta lähestyi opettajaansa. "Opettaja, meillä olisi pyyntö. Suostuthan siihen?" Kun Jeesus kysyi, mitä he halusivat, oppilaat vastasivat: ”Kun kirkkautesi tulee, anna meidän istua vierelläsi, toisen oikealla, toisen vasemmalla puolella”. Opettajaa suostuteltiin. Into oli kova. Oppilaiden keskellä nousi paine parhaista paikoista ja ensimmäisille sijoille oli tungosta. Ministerinpaikkoja jaettiin jo etukäteen. Päähenkilön oikealla puolella ja vasemmalla puolella olivat seuraavaksi tärkeimpien henkilöiden paikat. Näille paikoille nuo kaksi oppilasta, Jaakob ja Johannes halusivat. He olivat todennäköisesti varakkaan kalastajan etuoikeutettuun ja "parempaan elämään" tottuneita poikia. He olivat ilmeisesti saaneet elämässään sen, mitä olivat halunneet. Nyt he olivat kulkeneet muutaman vuoden Jeesuksen seurassa. Tuli aika varmistaa myös tulevaisuus ja omat etusijansa ennen muita. Mutta mitä Jeesus vastasi näille oppilailleen?

”Joka tahtoo teidän joukossanne tulla suureksi, se olkoon toisten palvelija, ja joka tahtoo tulla teidän joukossanne ensimmäiseksi, se olkoon kaikkien orja. Ei Ihmisen Poikakaan tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan ja antamaan henkensä lunnaiksi kaikkien puolesta."(Mark. 10:43-45)

Jeesuksen antama toimintamalli perustuu hänen käskyynsä rakastaa lähimmäistä niin kuin itseä. Tällainen rakkaus ei kysele, millaisia lähimmäisiä ovat. Rakkaus ei arvioi, ansaitseeko lähimmäinen minun palveluani tai onko hän jotenkin minun rakkauteni arvoinen. Rakkaus ottaa ihmiset omikseen ja tekee heistä kaikista palvelun kohteita, olivat he omia tai vieraita, sukulaisia tai muukalaisia. Tällainen asennoituminen toteuttaa elämän perusperiaatteita ihmisarvosta ja tasa-arvosta. Meidän kutsumuksenamme on asettaa lähimmäisen paras oman etumme edelle. Siten siitä voi muodostua myös kaikkien yhteinen etu ja hyvä.

Palvelun asenne ja rakkauden mieli ovat vahvasti Lions-liikkeen perustassa. Onhan Leijonien tunnus: ”Me palvelemme.” Elämän tarkoitus ja onni eivät löydy kokoamisesta, omistamisesta ja kuluttamisesta. Se löytyy Luojan palvelukseen antautumisesta, sen muistamisesta, että ”joka tahtoo teidän joukossanne tulla suureksi, se olkoon toisten palvelija, ja joka tahtoo tulla teidän joukossanne ensimmäiseksi, se olkoon kaikkien orja.” Silloin päästään kiinni elämän tarkoitukseen. Kun ensimmäisenä eivät ole mielessä omat tarpeeni ja etuni, silmät alkavat avautua lähimmäisen tarpeille, yhteiselle hyvälle ja luomakunnan parhaalle. Näin voidaan kuroa umpeen niitä kestävyysvajeita, jotka estävät meitä elämästä yksilöinä ja yhteisönä hyvää elämää.

Palvelemiseen liittyy merkillisellä tavalla siunaus. Tämä on varmasti monen teidän kokemuksenne. Antaessaan on itse saanut, usein ehkä enemmän kuin on antanut. Juuri siksi ei tarvitse tähyillä toisiin ja odottaa, mitä muut tekevät. Yhtä vähän tulee katsoa muiden tekoja tai vähätellä omiaan. Äiti Teresa sanoi kerran, että ”jos minä olisin aikoinaan katsonut joukkoja, en olisi saanut mitään aikaan. Mutta näin vain yhden kärsivän ja autoin häntä.” Tämä ajatus konkretisoituu yksittäisten klubien toiminnassa. Yksi jäsen tekee osansa ja yhdessä näistä osasista tulee kokonaisuus, jolla voidaan saada paljon aikaan. Siksi tämän toimintakauden piirin teema ”Iloa ja voimaa yhteistyöstä” on erityisen osuva.

Mutta entä kun palvelun mieltä ei aina löydy? Kun en jaksa rakastaa lähimmäistäni niin kuin itseäni? Kun Lions-liikkeen ihanteet jäävät arjessa kauaksi? Kun huomaan itsessäni ristiriitaisuuden? Tahtoisin palvella, mutta usein oma etu menee toisen hyvän edelle. Tahdon välittää toisesta, mutta en kykene rakastamaan, kun itse kaipaan rakkautta vielä enemmän. Tahdon hyvää, mutta teen pahaa. Tässä on ihmisen paradoksaalisuus. Juuri tähän ihmisen ristiriitaisuuteen kohdistuu kristinuskon keskeisin sanoma, nimittäin puhe armosta.

Nykyajan ihmisen suurin tarve on hyväksytyksi tulemisen ja rakastettuna olemisen tarve, se että joku välittää. Yhteiskuntamme suurin ongelma on välittämisen kestävyysvaje. Sen parantamiseen tarvitaan sekä armollista Jumalaa että rakastavaa ja palvelevaa lähimmäistä. Tässä tullaan sen kysymyksen äärelle, mistä nousee syvin palvelun ja välittämisen voima ja motiivi. Ja tässä tullaan samalla kristinuskon ytimeen.

Kristinuskon perimmäinen sanoma ei liity oikean elämäntavan, moraalin tai arvojen alueelle. Arkkipiispa Jukka Paarma on usein muistuttanut, kuinka kristinuskon symbolina eivät ole koskaan olleet Mooseksen laintaulut, kymmenen käskyä. Symbolina on aina ollut risti. Risti kertoo Jumalasta, joka välittää. Risti on merkki armosta ja anteeksiantamuksesta. Luojalleen ihminen kelpaa sellaisena kuin on. Ihmisen rikkinäisyyden korjaa Kristuksen ainutkertainen teko ristinpuulla. Se vapauttaa meidät välittämään ja palvelemaan toisia ja rakastamaan lähimmäistämme niin kuin itseämme.

Seppo Häkkinen