Hyvät lauritsalalaiset, sisaret ja veljet Jeesuksessa Kristuksessa.

Viime kesänä vietimme veljieni Sakarin ja Timon kanssa päivän kotini autotallissa selvittäen äitimme ja isämme jäämistöä. Anja-äitimme kuolemasta (elokuu 2009) oli kulunut lähes kaksi vuotta, Auvo-isämme kuolemasta jo 14 vuotta (lokakuu 1997). Lopullinen äidin ja isän kirjeiden, valokuvien ja monien muiden henkilökohtaisten papereiden selvittäminen oli vain jäänyt. Nyt tartuimme veljekset urakkaan. Ja Lauritsala tulvahti piispantalon autotalliin. Lukemattomat valokuvat, kirjeet ja asiapaperit liittyivät Lauritsalaan. Isäni, äitini ja minä muutimme Lauritsalaan vuonna 1961, veljeni Sakari ja Timo syntyivät täällä. Me pojat lähdimme aikanaan opiskelemaan ja Lauritsala jäi, vanhempamme sen sijaan asuivat täällä vuoteen 1997 saakka. Ei ole ihme, että pahvilaatikoista suorastaan tulvi muistoja Lauritsalasta.

Lauritsala on se paikka, jossa olen viettänyt tärkeimmät kasvuvuoteni. Siksi olen hyvin iloinen siitä, että tänään voin osallistua Lauritsalan seurakunnan 60-vuotisjuhlaan. Se on minulle hyvin merkittävää. Iloani lisää se, että saan vierailla kotiseurakunnassani yhdessä Irja Askolan kanssa. Kaksi saman pyhäkoulun ja seurakunnan kasvattia on kutsuttu kirkkomme piispan virkaan. Kuka olisi sitä osannut 1960-luvulla aavistaa?

Vanhempieni jäämistöstä löysin Lauritsalan seurakunnan kymmenvuotishistoriikin, pienen keltaisen vihkosen. Sen on kirjoittanut kirkkoherra Veli-Valio Kaukovaara. Vihkosen väliin oli talletettu seurakuntakodin vihkiäisjuhlan ohjelma 1.3.1970 sekä seurakunnan 25-vuotisjuhlan ohjelma vuodelta 1976. Lisäksi vihkosen välissä oli isäni käsin kirjoittama esitys ”Lauritsalan seurakunnasta Mäntän seurakuntalaisille 8.6.1968”. Isäni toimi Lauritsalan seurakunnan diakonina vuosina 1961-1974. Hänen tehtäviinsä kuuluivat aluksi myös suntion tehtävät ja siksi hän usein esitteli seurakuntaa erilaisille retkikunnille ja vieraille.

Esityksessään isäni kertoo ensin seurakunnan jäsenistöstä, toimitiloista, työntekijöistä, seurakuntatyöstä – esimerkiksi talvella jumalanpalveluksiin osallistui keskimäärin 180 henkeä, kesäisin 80 henkeä – ja sitten hän jatkaa:

”Kuitenkaan: ”- työni on turhaa, vaivani suotta, vaikka mun aikani ois tuhat vuotta, armotta Herran mun työni on suotta.” Me saatamme touhuta Jumalan vainioilla vaikka kuinka paljon, mutta jos puuttuu Jumalan henki, niin turhaa on työmme. Monitouhuisessa seurakuntaelämässä voimme joutua syrjään pääasiasta Kristuksesta. Siksi on valvottava ja rukoiltava. Vanhat sanoivat: ’Rukoile ja tee työtä.’ Rukouksessa Jumalan henkeä avuksi pyytäen sanan kylvö kantaa hedelmää. Se on sittenkin Jumalan kädessä kirkonkin elämä ja toiminta.”

Tähän isäni yli neljä vuosikymmentä sitten pitämään puheeseen liittyy vahva viesti nyt juhlivalle Lauritsalan seurakunnalle. ”Me saatamme touhuta Jumalan vainioilla vaikka kuinka paljon, mutta jos puuttuu Jumalan henki, niin turhaa on työmme. Monitouhuisessa seurakuntaelämässä voimme joutua syrjään pääasiasta Kristuksesta.”

Kirkollamme on edessään monenlaisia kysymyksiä. Lauritsalassa kohdataan samat haasteet kuin muissakin hiippakuntamme seurakunnissa. Tärkeitä asioita on paljon, ratkaistavia ongelmia runsaasti, tulevaisuuteen vaikuttavia seikkoja yllin kyllin. Monenlaisia näkökohtia on otettava huomioon, kun tehdään seurakuntatyötä ja suunnitellaan tulevaisuutta. Juuri silloin tarvitaan rukousta ja Pyhän Hengen johdatusta. Silloin tarvitaan keskittymistä pääasiaan, Kristukseen.

Kristuksesta avautuu se työnäky, joka minusta kuvaa Lauritsalan seurakuntaa. Siinä seurakunta on ihmistä varten ja häntä lähellä. Seurakunta ei ole jokin ulkopuolinen instituutio, vaan ”minun seurakuntani”. Toivon, että Lauritsalan seurakunta on hengellisesti vahva, olemuksestaan tietoinen ja perustehtäväänsä keskittynyt, ulospäin suuntautunut rakkauden ja osallisuuden yhteisö. Tällaisella seurakunnalla on tulevaisuus.

Seurakuntayhtymän tiedottaja Marinella Ruutu kysyi lehtihaastattelussa, mitä toivon seurakunnan 60-vuotisjuhlan viestivän. Mietin kysymystä pitkään. Lopulta vastaukseni kiteytyi siihen, että itse olen saanut Lauritsalan seurakunnalta hyvin paljon. Olen siitä kiitollinen. Siksi toivon, että sama kokemus voisi yhä välittyä Lauritsalan seurakunnasta. Se ei ole pienten sisäpiirien joukko, vaan Jumalan ja ihmisten yhteyteen kutsuva avoin yhteisö. Tämä toteutuu silloin, kun Kristus on seurakunnan pääasia. Hän tekee tästä seurakunnasta armon yhteisön.

Seppo Häkkinen