Millaisessa ympäristössä ihminen tuntee olevansa kotonaan? Olen pohtinut tätä kysymystä viime aikoina varsin paljon. Olemme nimittäin vaimoni kanssa muuttaneet paikkakuntaa kuluneella viikolla. Asuttuamme lähes 22 vuotta Heinolassa olemme hankkineet asunnon Mikkelistä. Edessä on uuden opettelu, sillä sitähän juurtuminen uudelle paikkakunnalle merkitsee. Tällaisen prosessin keskellä elämme. Ihminen etsii paikkaa, jossa tuntisi olevansa kotonaan. Mutta millainen sellaisen ympäristön tulee olla?

Lapsuudessa ihmisen mieleen piirtyvät ne maisemat, jossa hän viihtyy, jossa tuntuu kotoisalta, jossa on miellyttävä olla. Minulle lapsuuden ympäristö oli Lauritsala. Muutimme tänne Kuopiosta vuonna 1961, kun oli kolmevuotias. Itse asiassa lapsuuden kasvupaikkani oli juuri tämä paikka, jossa nyt vietämme tätä juhlaa. Isäni Auvo toimi Lauritsalan seurakunnan diakonina ja suntiona, myöhemmin Lappeenrannan seurakuntayhtymän diakoniajohtajana. Äitini Anja työskenteli ensin Pajarilan vanhainkodissa ja sittemmin ohjaajana kehitysvammaisten päivähuoltolassa Linnoituksessa. Asuimme Lauritsalan väliaikaisen kirkon yhteydessä olevassa asunnossa. Kun uusi kirkko valmistui vuonna 1969 ja vanha kirkkorakennus purettiin, muutimme tälle samalle tontille seurakunnan työntekijöille rakennettuun rivitaloon. Siellä asuimme vuoteen 1974, jolloin vanhempani ostivat omakotitalon Parkkarilasta. Siellä vietin lukioajan. Kirjoitin keväällä 1977 ylioppilaaksi Lauritsalan lukiosta. Sen jälkeen lähdin opiskelemaan Helsinkiin ja olen sillä tiellä. Mutta kotoisaksi tunnen itseni Lauritsalan maisemissa, piirtyiväthän nämä lapsuuden leikkipaikat, lastentarha sekä koulut lähtemättömästi mieleeni.

Tiedättekö muuten, mitä tarkoittaa sana ”aprikoosittaa”? Luulenpa, ettei sitä tiedä kukaan muu kuin minä ja lapsuuden kaverini tästä samasta pihapiiristä Järven Ari. Väliaikaisen kirkon kivijalassa oli pojan mentävät tuuletusaukot. Niinpä sitten Arin kanssa menimme kirkon lattian alle. Kellotapulin puoleinen osa oli varsin korkea, siellä pystyi hyvin jopa seisomaan. Pikkupoikien tapaan tulitikkuleikit kiehtoivat myös meitä. Niinpä teimme sinne paperista nuotion ja kun savu kirveli silmiä, totesimme, että ”aprikoosittaa” ja menimme tuuletusaukkoon hengittämään raikasta ilmaa. Jälkeenpäin olen ajatellut, että kyllä meillä oli suojelus mukanamme, ettei koko kirkko syttynyt palamaan.

Syksyllä 1965 menin kansakouluun. Pääsin Lauritsalan kauppalan keskuskansakoulun 1A-luokalle. Opettajanani toimi Tyyne Arvola. Kun sitten meidän piti opetella erottamaan vasen ja oikea, se tuntui minusta kovin vaikealta. Mutta sitten hoksasin siihen konstin. Minulta oli jäänyt vasemman käden pikkurilli kotimme – siis Lauritsalan seurakunnan väliaikaisen kirkon asunnon – keittiön ulko-oven väliin. Ovessa oli jousi, joka veti oven nopeasti kiinni. Ja jostain syystä pikkupojan käsi sattui olemaan oven välissä ja pikkusormi jäi puristuksiin. Muistan vieläkin, kuinka kova kipu oli. Sormesta vuosi verta ja sormenpää halkesi. Siihen jäi arpi, joka tuntuu yhä selvästi, kun sitä tunnustelee peukalolla. Kun sitten koulussa opettaja kysyi, kumpi on oikea ja kumpi vasen puoli, minulla oli siihen toimiva muistisääntö. Tunnustelin pikkurilliä ja arpinen sormi oli vasemmalla puolella.

Tällaisia pikkupojan ja koululaisen muistoja minulla olisi kerrottavana Lauritsalasta vaikka kuinka paljon. Tässä pihapiirissä me leikimme ja touhusimme. Keräsimme muuten kirkon portinpielen kahdesta tammesta terhoja joka syksy ainakin kenkälaatikollisen. Emme me niillä varsinaisesti mitään tehneet, mutta niitä oli mukava kerätä. Kuten oli hauska tehdä pihan vaahteroista ”piippuja” tai laittaa vaahteran pitkä siemen nenäksi. Mäkeä laskimme Karjalaan jääneiden vainajien muistomerkin takana olevassa montussa. Koulumatkalle osunut tornitalon kohdalla olevan leikkipuiston karuselli oli hieno. Kauppalantalon uudenvuoden ilotulitukset jäivät lähtemättömästi mieleen, kun katsoimme niitä isän kanssa kirkon ikkunoista. Erityisesti muistiini jäi vuodenvaihde 1966-1967, kun Lauritsalan kauppala liitettiin Lappeenrannan kaupunkiin.

Muistan elävästi nykyisen kirkon rakentamisen. Kaverini Arin kanssa rakensimme majan rakennustyömaan vierellä olevaan koivuun. Maja sijaitsi melko tarkalleen tällä paikalla, jossa nyt olemme. Se oli aitiopaikka seurata, miten rakennustyöt vuosina 1968-1969 etenivät. Kerran työnjohtaja tuli kyselemään meiltä, olimmeko ottaneet joitakin työkaluja, kun niitä oli kadonnut työmaalta. Emme tienneet asiasta mitään, mutta pelottavalta se tuntui, kun meitä luultiin varkaiksi. – Muisto toisensa jälkeen tulvii mieleeni.

Lapsuudessa ihmisen mieleen piirtyy se ympäristö, jossa hän tuntee olevansa kotonaan. Tällainen mielenmaisema kulkee mukanamme läpi elämän. Se kertoo syvällä tavalla siitä, että meillä on juuret, että me kuulumme johonkin. Mitä enemmän maailma on globalisoitunut, sitä tärkeämmäksi on tullut kotiseudun ja paikalliskulttuurin vaaliminen. Ilman juuria ei ihminen voi elää. Tässä tehtävässä Lauritsala-seura on tehnyt tärkeää työtä jo viiden vuosikymmenen ajan.

Nyt jos milloin on tärkeää, että ihminen tuntee kuuluvansa johonkin. Kotiseudun ja paikalliskulttuurin merkitys on siinä, että 'se paikallistaa ihmisen, antaa hänelle paikan'. Tunne siitä, että kuulun johonkin, että minulla on paikka, että olen kotoisin jostakin, on entistä tärkeämpää kansainvälistyvässä ja monikulttuuristuvassa yhteiskunnassa. Paikalliskulttuurin vaaliminen sitoo meitä omaan kaupunginosaan, kylään, seurakuntaan, kaupunkiin, kotiseutuun. Se vahvistaa identiteettiämme ja samalla vahvistaa meitä henkisesti. Silloin olemme vahvempia kestämään ulkoisia paineita, kun ne meitä kohtaavat. Silloin olemme myös valmiit kohtaamaan uusia kulttuureita, kun tiedämme, mistä itse tulemme ja missä ovat juuremme.

Tänään neljäkymmentävuotisjuhlaa viettävä Lauritsalan kirkko sopii hyvin tässä esimerkiksi. Lauritsalan kirkkoherrana pitkään toiminut Veli-Valio Kaukovaara kirjoittaa seurakunnan historiassa kirkon peruskiven muurauksesta syyskuussa 1968: ”Niin laskettiin perustus kirkolle yhdyskunnassa, jota sotien jälkeen oli voimakkaasti rakennettu. Yleisesti kuitenkin tunnettiin silloin, ettei kauniisti kehittynyt yhdyskunta ollut valmis, kun keskeltä puuttui kirkko.” (Veli-Valio Kaukovaara: Kanavaseurakunnasta teollisuusseurakunnaksi (1984), s 183) Lukemattomien ihmisten elämän käännekohdan muistot liittyvät Lauritsalan kirkkoon. Se kertoo siitä, että heidän juurensa ovat täällä, Lauritsalassa. Samalla tavalla voisi kertoa monesta muuta rakennuksesta ja paikasta.

Kotiseututyö ja paikalliskulttuurin vaaliminen mielletään helposti vain perinteen säilyttämiseksi ja paikoilleen jäykistyneeksi, taaksepäin katsovaksi toiminnaksi. Kuitenkin perinteen olemukseen kuuluu elävyys ja muuttuvuus. Samoin kotiseututyöhön kuuluu myös uuden luominen. Ajat muuttuvat ja joskus on pakko luopua jostain vanhasta, vaikka se saattaakin tehdä kipeää. Mutta toisaalta voi syntyä myös uutta, joka yhdistää paikkakunnan, kylän tai kaupunginosan ihmisiä ja luo yhteishenkeä, parhaimmillaan entistäkin vahvempana. Suomalaisen kotiseututyön lähtökohtana on aina ollut paikallisten erityispiirteiden arvostaminen, tutkiminen ja esiin nostaminen. Kansallisen kulttuurimme kehittymisen kannalta olennaisia ovat juuri omaleimaiset paikalliskulttuurit.

Tänään Lauritsala-seuran 50-vuotisjuhlassa voi tehdä joitakin tärkeitä johtopäätöksiä edellä sanomastani. Ensinnäkin kotiseututyön arvoa ei saa eikä voi mitata pelkästään tuottoprosenteilla eikä taloudellisella tuloksella. Nykyisenä aikana hyvin usein kysytään, saadaanko paikalliskulttuuriin sijoitetuille varoille riittävää tuottoa tai vastinetta. "Muistot eivät pitkään elätä eikä kotiseutua voi syödä", kuulee sanottavan. Totta, mutta ei ihmisen elämääkään voi muuttaa euroiksi!

Toiseksi kotiseututyötä, yhtä vähän kuin muutakaan kulttuuritoimintaa, ei saa tarkastella pelkästään välineenä muiden tavoitteiden saavuttamiseksi. Toki sillä on myös välinearvoa, mutta tämä arvo on toissijainen. Kaikella kulttuurityöllä on arvo sellaisenaan. Paikalliskulttuurin vaaliminen on osa ihmiselle uskottua 'viljelijän ja varjelijan' tehtävää. Sitä on myös työ kotiseudun ja oman asuinalueen hyväksi.

Ja kolmanneksi: paikalliskulttuuri hoitaa meidän juuriamme. Elämme maailmassa, jossa erilaiset kulttuurit kohtaavat, elämäntavat yhtenäistyvät, ylikansallinen 'tajuntateollisuus' tunkee joka paikkaan. Tulevaisuuden haasteissa selviää parhaiten se, joka tietää, kuka on ja mistä on lähtöisin. Siksi: eläköön kotiseututyö. Siksi: kiitos Lauritsala-seuran toiminta. Me tarvitsemme niiden antamaa juurihoitoa! Siten me voimme tuntea olevamme kotonamme, on kotimme sitten täällä Lauritsalassa, Mikkelissä tai missä tahansa.

Seppo Häkkinen