”Maanjäristys aiheutti rajuja tsunameita. Pahoja tuhoja Intiasta Indonesiaan” (HS 27.12.2004).”Katastrofi pahenee päivä päivältä. Satoja suomalaisia yhä kateissa” (HS 29.12.2004). ”Indonesiassa tuho on valtava” (HS 30.12.2004). ”236 kateissa, toivo hiipuu” (HS 31.12.2004). ”Suomi suri Aasian uhreja” (HS 2.1.2005).

Tällaisia otsikoita oli lehdissä kymmenen vuotta sitten. Tapaninpäivän 26.12.2004 Kaakkois-Aasian tsunami oli mittaluokaltaan suurimpia maailmanlaajuisia katastrofeja. Eniten kärsineet maat olivat Indonesia (erityisesti Aceh), Sri Lanka, Intia ja Thaimaa. Kaiken kaikkiaan luonnonkatastrofin vaikutukset kohdistuivat 11 valtioon laajalla maantieteellisellä alueella. Yli 230 000 ihmistä menetti henkensä. Miljoonat ihmiset joutuivat pakenemaan kotiseuduiltaan. Ulkomaalaisista turisteista eniten menehtyi Ruotsista (543), Saksasta (539) ja Suomesta (179).

Kuolleiden joukossa oli 179 suomalaista. Se teki tsunamista kaikkien aikojen suurimman suomalaisia kohdanneen yksittäisen rauhanajan suuronnettomuuden. Kuolleita ja loukkaantuneita oli monilta paikkakunnilta ympäri maata. Lähes jokaisen suomalaisen lähipiiriin kuuluu henkilö, jota tsunami on koskettanut joko suoraan tai välillisesti. Jollei muuten, niin tsunamissa menehtyneitten julkisuuden henkilöitten kautta.

Omat kokemukseni tsunamityössä jättivät lähtemättömät jäljet. Tehtäväni Kaakkois-Aasian luonnonkatastrofin aiheuttamassa työssä jakautui kahtia. Vastasin yhtäältä Kirkkohallituksen kriisiryhmässä muun muassa seurakuntien ohjeistuksen ja tukimateriaalin tuottamisesta. Toisaalta olin mukana viranomaisyhteistyössä eri ministeriöiden kanssa. Erityisen suuri osuus tehtävistäni oli valmistella vainajien kotiuttamiseen liittyviä järjestelyjä ja hoitaa niitä päätettyjen linjausten mukaisesti. Osallistuin lukuisia kertoja vainajien vastaanottotilaisuuksiin Helsinki-Vantaan lentokentällä.

Yksi vahva kokemukseni liittyy siihen, kun ruumisautot olivat pysähtyneet lentokentän VIP-terminaalin eteen. Sitten poliisi soitti trumpetilla surusoiton. Sävelmä oli Carl Axel von Kothenin säveltämä vuonna 1918. von Kothen oli varsin tunnettu 1800-1900 lukujen vaihteen suomalainen säveltäjä. Tuo hänen sävellyksenä on löytänyt tiensä myös virreksi, joka nykyisessä virsikirjassamme on numero 545. Trumpetilla surusoittoa soitettaessa mieleni tapaili virren sanoja ”Kaikessa, Herra armias, ilmoitat valtasuuruuttas …” Erityisen koskettavat ovat virren neljännen säkeistön sanat, jotka nyt laulamme: ”Vaan ennen muita kaikkia, ihmistä pidät rakkaana. Oi jospa siitä jokainen sinulle toisi kiitoksen.”

”Vaan ennen muita kaikkia, ihmistä pidät rakkaana.” Tässä on se syy, miksi olemme kokoontuneet tänään tapaninpäivänä muistamaan Kaakkois-Aasian tsunamia. Haluamme muistaa silloin kuolleita lähimmäisiämme. Kristuksen kirkko ei unohda poismenneitä. Emme unohda tapahtunutta emmekä heitä, joiden elämää tsunami kosketti tavalla tai toisella. Itse asiassa tämä rukoushetki on merkki ja muisto rakkaudesta. ”Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo, rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus.” (1. Kor. 13:13) Rakkaus ei katoa kuolemassakaan. ”Vaan ennen muita kaikkia, ihmistä pidät rakkaana.”

Tämä tapaninpäivän rukoushetki ei ole ainoastaan muistorukous. Tämä on myös kunnianosoitus uhreille ja omaisille sekä avustustyöntekijöille. Tänään muistamme heitä, jotka tekivät runsaan vuoden ajan tiivistä yhteistyötä valmistellessaan ja toteuttaessaan tsunamissa kuolleiden suomalaisuhrien kotiuttamista, vastaanottoa ja työtä omaisten parissa. Ihminen on arvokas ja rakas, vaikka hän on kuollut. ”Vaan ennen muita kaikkia, ihmistä pidät rakkaana.”

Tsunamin jälkeen olemme oppineet ymmärtämään, miten hauras ja arvaamaton elämä on. Olemme oppineet kunnioittamaan luonnon voimaa. Samalla olemme joutuneet tämänkin katastrofin äärellä kärsimyksen salaisuuden eteen. Kärsimys on yksi elämän suurimmista arvoituksista. Elämässä on paljon asioita, joita ei pysty käsittämään. Tänäänkään me emme osaa vastata kysymykseen ”miksi”. Me emme voi syyttää ketään, luonnonvoimien edessä olemme hiljaa. Tänään maailmassamme on monta uutta kivun kohtaa. On sotaa, pelkoa ja epätietoisuutta tulevaisuudesta, turvattomuutta, sairautta, nälkää, köyhyyttä. Juuri siksi me sytytämme toivon kynttilöitä, juuri siksi me muistamme.

Hartaan joulunvieton keskellä tapaninpäivä muistuttaa meitä kärsimyksestä ja rististä. Jo toisena joulupäivänä risti kohotetaan jälleen näkyviin. Joulu ja kärsimys kuuluvat yhteen. Se osoittaa, että joulun sanomaan sisältyy koko pelastus, Jumalan ihmiseksituleminen ja sovitus. Joulu ei ole satu tai idylli, joulu ei tyhjene tunnelmiin. Joulu on karua todellisuutta, kuten elämä useimmiten on. Siksi me tarvitsemme Jumalaa. Vaikka luonnonkatastrofi on käsittämätön ja sen aiheuttamaa menetystä ei kukaan osaa selittää ja ymmärtää, saamme – kun ei meille muutakaan toivoa jää – luottaa siihen, että olemme Luojallemme rakkaita ja arvokkaita. ”Vaan ennen muita kaikkia, ihmistä pidät rakkaana.”

Kymmenen vuotta Kaakkois-Aasian tsunamin jälkeen – tapaninpäivänä 2014 – me saamme katsoa eteenpäin, tulevaisuuteen, Jumalaan turvaten: ”Vaikka vuoret järkkyisivät ja kukkulat horjuisivat, minun rakkauteni sinuun ei järky eikä minun rauhanliittoni horju, sanoo Herra, sinun armahtajasi.” (Jes. 54: 1).