Kotiseudun merkitys nykyajassa - Puhe piispantarkastuksen seurakuntaillassa 30.1.2013 Heinolassa

”Täytyy ylipäänsä tunnustaa, että pienehköillä kaupungeilla on oma omituinen hauskuutensa, jota kaipaa suuremmissa. Matkustaja kokee tätä aina ja kieltämättä sen tunnustaakin – tulemmehan suureen kaupunkiin aivan tuntemattomina. Tosin silmä täällä kiintyy useihin uusiin seikkoihin. On merkillisyyksiä, joista jotakin on kuullut puhuttavan ja joiden näkeminen nyt tuottaa iloa; tapaa toisia, joista ei ennen ole kuullut edes puhuttavan. Kaikki tämä vaikuttaa, että aluksi olet mielissäsi, mutta kun olet ehtinyt katsella näitä merkillisyyksiä tai kun olet kyllästynyt niiden katselemiseen, tulet kortteeriisi. Huomaamattomana ja kokematta kenenkään taholta sanottavaa tuttavallisuutta tai erityistä ystävällisyyttä ja osanottoa olet kävellyt ympäri kaupunkia. Nyt olet yksin; koska kaipaat seuraa ja varsinaista puuhaa, käy aika pitkäksi, valmistaudut matkalle ja matkustat pois – kylmänä ja välinpitämättömänä. Pienemmissä kaupungeissa on asian laita päinvastoin. Pian olet nähnyt sen merkillisyydet. Käveltyäsi muutaman tunnin tunnet ainakin nimeltä joka kadun, joka kulman, huomattavimmat talot. Kuljet kuin kotiseudullasi. Kaikkialla sinua kohdellaan ystävällisesti ja tuttavallisesti, ikään kuin olisit kauan oleskellut paikkakunnalla. Jopa unohdat olevasi vieraalla seudulla, ja kun vihdoin matkustat pois, on vaikeaa jättää uudet ystävät, joiden hyvyyttä, suopeutta ja kohteliaisuutta saat kiittää niin paljosta.” (Elias Lönnrot: Vaeltaja, s 31-32)

Tämä oli katkelma Elias Lönnrotin viehättävästä matkakertomuksesta. Lönnrotin matka alkoi 29. päivänä huhtikuuta 1828 Sammatista. Vaeltaja-nimisenä julkaistu kirja kertoo matkasta Hämeenlinnan, Heinolan, Mikkelin, Sortavalan, Ilomantsin, Pielisjärven, Nurmeksen, Kuopion, Rautalammin ja Laukaan kautta Vesilahden Laukkoon, jonne Lönnrot saapui 4. päivänä syyskuuta. Toukokuun puolivälissä hän oli Heinolassa, jossa hän kirjoitti äsken lukemani tekstin, siis lähes 185 vuotta sitten.

Lönnrotin kokemus Heinolasta oli myönteinen. Heinola sai Lönnrotin pohtimaan, millaisilla paikkakunnilla vieras tuntee olevansa kuin kotonaan. Niinpä hän kirjoitti äsken lukemani tekstin: ”Pienemmissä kaupungeissa on asian laita päinvastoin. Pian olet nähnyt sen merkillisyydet. Käveltyäsi muutaman tunnin tunnet ainakin nimeltä joka kadun, joka kulman, huomattavimmat talot. Kuljet kuin kotiseudullasi. Kaikkialla sinua kohdellaan ystävällisesti ja tuttavallisesti, ikään kuin olisit kauan oleskellut paikkakunnalla. Jopa unohdat olevasi vieraalla seudulla, ja kun vihdoin matkustat pois, on vaikeaa jättää uudet ystävät, joiden hyvyyttä, suopeutta ja kohteliaisuutta saat kiittää niin paljosta.”

Millaisessa ympäristössä ihminen tuntee olevansa kotonaan? Mikä on kotiseudun merkitys nykyään? Olen pohtinut tätä kysymystä viime aikoina varsin paljon. Olemme nimittäin vaimoni Marian kanssa asuneet nyt Mikkelissä reilut kolme vuotta. Sitä ennen asuimme lähes 22 vuotta Heinolassa. Huomaamme elävämme yhä uudelle paikkakunnalle juurtumisprosessin keskellä, vaikka sinänsä Mikkeli oli meille entuudestaan monella tavalla tuttu. Monesti tulee mieleen, että Heinolassa jokin asia hoituisi paljon helpommin. Ihminen etsii paikkaa, jossa tuntisi olevansa kotonaan. Mutta millainen sellaisen ympäristön tulee olla?

Lapsuudessa ihmisen mieleen piirtyvät ne maisemat, jossa hän viihtyy, jossa tuntuu kotoisalta, jossa on miellyttävä olla. Minulle lapsuuden ympäristö oli Lauritsalan kauppala, joka nykyisin kuuluu Lappeenrantaan. Monille teistä lapsuuden kotiseutu on täällä Heinolassa. Kovin paljon ei tarvitsisi muistia kaivella, kun muisto toisensa jälkeen tulvisi mieleen lapsuuden kotiseudusta.

Lapsuudessa ihmisen mieleen piirtyy se ympäristö, jossa hän tuntee olevansa kotonaan. Tällainen mielenmaisema kulkee mukanamme läpi elämän. Se kertoo syvällä tavalla siitä, että meillä on juuret, että me kuulumme johonkin. Mitä enemmän maailma on globalisoitunut, sitä tärkeämmäksi on tullut kotiseudun ja paikalliskulttuurin vaaliminen. Ilman juuria ei ihminen voi elää. Tässä tehtävässä Heinola-seura on tehnyt tärkeää työtä. Mieleeni nousee myös monia kotiseudun hyväksi toimineita niin Heinolan maalaiskunnasta kuin kaupungista.

Nyt jos milloin on tärkeää, että ihminen tuntee kuuluvansa johonkin. Kotiseudun ja paikalliskulttuurin merkitys on siinä, että 'se paikallistaa ihmisen, antaa hänelle paikan'. Tunne siitä, että kuulun johonkin, että minulla on paikka, että olen kotoisin jostakin, on entistä tärkeämpää kansainvälistyvässä ja monikulttuuristuvassa yhteiskunnassa. Paikalliskulttuurin vaaliminen sitoo meitä omaan kaupunginosaan, kylään, seurakuntaan, kaupunkiin, kotiseutuun. Se vahvistaa identiteettiämme ja samalla vahvistaa meitä henkisesti. Silloin olemme vahvempia kestämään ulkoisia paineita, kun ne meitä kohtaavat. Silloin olemme myös valmiit kohtaamaan uusia kulttuureita, kun tiedämme, mistä itse tulemme ja missä ovat juuremme.

Otan tästä yhden esimerkin. Heinolan maaseurakunta kunnosti vanhan kirkkoherranpappilan ja sen pihapiiriin kuuluvat rakennukset 1990-luvun alkupuolella. Muistan noilta vuosilta, kuinka sadat ihmiset joko varta vasten tai muiden asioiden ohessa halusivat tutustua korjattuun pappilaan. Keskustelin useiden seurakuntalaisten kanssa ja monet kertoivat, kuinka tärkeä asema pitäjän kirkonmäellä hautausmaineen ja pappilamiljöineen on heidän mielessään. Monet elämän käännekohdan muistot liittyvät siihen paikkaan. Se kertoo siitä, että heidän juurensa ovat Heinolan maalaiskunnassa. Siksi tuo miljöö ja nuo rakennukset eivät olleet mikä tahansa alue tai mitä tahansa taloja. Sama koskee varmasti myös tätä kaupungin kirkkoa ja pappilaa.

Kotiseututyö ja paikalliskulttuurin vaaliminen mielletään helposti vain perinteen säilyttämiseksi ja paikoilleen jäykistyneeksi, taaksepäin katsovaksi toiminnaksi. Kuitenkin perinteen olemukseen kuuluu elävyys ja muuttuvuus. Samoin kotiseututyöhön kuuluu myös uuden luominen. Ajat muuttuvat ja joskus on pakko luopua jostain vanhasta, vaikka se saattaakin tehdä kipeää. Mutta toisaalta voi syntyä myös uutta, joka yhdistää paikkakunnan, kylän tai kaupunginosan ihmisiä ja luo yhteishenkeä, parhaimmillaan entistäkin vahvempana. Suomalaisen kotiseututyön lähtökohtana on aina ollut paikallisten erityispiirteiden arvostaminen, tutkiminen ja esiin nostaminen. Kansallisen kulttuurimme kehittymisen kannalta olennaisia ovat juuri omaleimaiset paikalliskulttuurit.

Tänään tässä piispantarkastuksen seurakuntaillassa Heinolan kotiseutupäivänä voi tehdä joitakin tärkeitä johtopäätöksiä edellä sanomastani. Ensinnäkin kotiseudun vaalimisen arvoa ei saa eikä voi mitata pelkästään tuottoprosenteilla eikä taloudellisella tuloksella. Nykyisenä aikana hyvin usein kysytään, saadaanko paikalliskulttuuriin sijoitetuille varoille riittävää tuottoa tai vastinetta. "Muistot eivät pitkään elätä eikä kotiseutua voi syödä", kuulee sanottavan. Totta, mutta ei ihmisen elämääkään voi muuttaa euroiksi!

Toiseksi kotiseututyötä, yhtä vähän kuin muutakaan kulttuuritoimintaa, ei saa tarkastella pelkästään välineenä muiden tavoitteiden saavuttamiseksi. Toki sillä on myös välinearvoa, mutta tämä arvo on toissijainen. Kaikella kulttuurityöllä on arvo sellaisenaan. Paikalliskulttuurin vaaliminen on osa ihmiselle uskottua 'viljelijän ja varjelijan' tehtävää. Sitä on myös työ kotiseudun ja oman asuinalueen hyväksi. Se luo hyvinvointia, jota on vaikea mitata rahassa, mutta joka näkyy henkisenä hyvinvointina.

Ja kolmanneksi: paikalliskulttuuri ja kotiseutu hoitavat juuriamme. Elämme maailmassa, jossa erilaiset kulttuurit kohtaavat, elämäntavat yhtenäistyvät, ylikansallinen 'tajuntateollisuus' tunkee joka paikkaan. Tulevaisuuden haasteissa selviää parhaiten se, joka tietää, kuka on ja mistä on lähtöisin. Siksi kotiseudulla ja sen hyväksi tehtävällä työllä on tärkeä merkitys tulevaisuuden kannalta.

Lönnrotin vaeltaessa toukokuussa 185 vuotta sitten Heinolassa kirkko oli vahvasti läsnä tämän paikkakunnan elämässä. Kaupungin maisemaa hallitsi mäellä oleva kirkko. Helatorstaina hän osallistui jumalanpalvelukseen kirkossa. Hän kuvaili kirkkoa ja sanoi: ”Kirkko on muuten kahdeksankulmainen, ja joskin se on pieni, se on sisältä sangen sievä. Jotta samaa voisi sanoa sen ulkomuodostakin, se olisi maalattava.” (s 30-31)

Yhä edelleen suomalaisessa kirkonkylässä ja kaupungissa erottuu kaiken muun yläpuolella kirkon torni. Se on merkki seurakunnan läsnäolosta paikkakunnan ihmisten elämässä. Kirkko on useimmiten vanha ja sitä ympäröi ehkä vielä vanhempi hautausmaa. Ne viestivät seudun juurista, historiasta sekä henkisistä ja hengellisistä arvoista. Ulkonaiset merkit kertovat myös sisäisestä todellisuudesta. Suomalaiseen kotiseudun maisemaan kirkko kuuluu luontevana osana. Samalla tavalla mielenmaisemassa kirkolla on oma paikkansa. Se myös säilyy siellä, mikäli seurakunta on läsnä paikkakunnalla nimenomaan kirkkona. Uskollisena omalle tehtävälleen kirkko voi toimia parhaiten toivon ja tulevaisuuden välittäjänä. Silloin se on Jumalan läsnäolon yhteisönä läsnä koko suomalaisessa todellisuudessa. Silloin kirkko kohtaa ihmiset siinä elämänpiirissä, jossa he elävät, myös täällä Heinolassa.

Seppo Häkkinen