Puhe perheneuvonnan neuvottelupäivien avajaisissa 23.1.2013 Lappeenrannassa

Kirkon työntekijät voivat pääsääntöisesti hyvin. Myös työyhteisöjen hyvinvointi on parantunut. Työntekijöiden ja työyhteisöjen hyvinvoinnin määrätietoinen kehittäminen on tuottanut tulosta. Nämä ovat keskeiset havainnot kirkon työntekijöiden työolojen kehityksestä kymmenen viime vuoden aikana. Vuodesta 2001 lähtien selvityksiä on tehty kahden vuoden välein.

Viimeisin Kirkon työolobarometri julkaistiin vuosi sitten. Sen mukaan kirkossa työhyvinvoinnin kehittämisen edellytykset ovat kunnossa. Lähes 90 prosenttia katsoo, että oma esimies luottaa työntekijöihinsä ja yli 80 prosenttia kokee, että omalla työpaikalla oleviin henkilöihin voi todella luottaa. Lähes kaikki kirkon työntekijät pitävät työtään merkityksellisenä ja hyödyllisenä. Kirkon työntekijät pitävät irtisanomista tai siirtoa toiseen tehtävään vastoin omaa tahtoa hyvin epätodennäköisenä, vaikka arvioivatkin oman työpaikan taloudellisen tilanteen huononevan. Varmuus työpaikan säilymisestä koetaan entistäkin tärkeämmäksi työssä jaksamisen kannalta.

Tuen ja rohkaisun saaminen työtovereilta on lisääntynyt tasaisesti vuodesta 2003. Työ koetaan henkisesti ja fyysisesti vähemmän raskaaksi verrattuna 2000-luvun puoliväliin. Vakavan työuupumuksen takia sairauslomalla olleiden osuus on lähes puolittunut vuodesta 2007. Tosin lähes puolet kirkon työntekijöistä koki kiireen ja työtahdin lisääntyneen ainakin jonkin verran työpaikalla viimeisen vuoden aikana. Kokemus syrjinnästä on yleisesti ottaen vähentynyt kirkon työpaikoilla.

Tyytyväisyys johtamiseen on lisääntynyt. Tyytyväisyys on noussut vähitellen vuodesta 2007. Myös palautteen saamiseen ollaan aiempaa tyytyväisempiä. Aiempaa suurempi osa ilmoitti, että työt on organisoitu hyvin työpaikalla. Peräti neljä viidestä pitää töitä hyvin organisoituna. Kaksi kolmesta kokee kehittymismahdollisuudet työpaikassaan hyviksi. Määrä on lisääntynyt 2000-luvun puolivälistä alkaen.

Lähes kaksi kolmesta kirkon työntekijästä oli osallistunut työnantajan kustantamaan koulutukseen tutkimusajankohtaa edeltäneen 12 kuukauden aikana. Yhdeksän kymmenestä arvioi, että työpaikalla on pyritty vaikuttamaan järjestelmällisesti osaamiseen ja ammattitaidon kehittämiseen.

Tällainen on yleiskuva kirkon työoloista. Se on hyvä muistaa, varsinkin kun perheneuvojat työyhteisökonsultteina ja työnohjaajina joutuvat usein kasvokkain kriisipesäkkeiden ja vaikeiden työyhteisötilanteiden kanssa. Työnne kautta tiedätte kirkon työyhteisöjen kipukohdista. Silti varsin myönteinen kokonaiskuva on hyvä pitää mielessä.

Työolobarometrin jaottelu eri työntekijäryhmistä ei kerro, kuvaako tämä myös perheneuvonnan työntekijöiden tilannetta. Joka tapauksessa on selvää, että yksittäisen työntekijän ja työyhteisön tilanteet vaihtelevat. Pidän erittäin tarpeellisena sitä, että Kirkon perheneuvonnan neuvottelupäivillä pohditaan työntekijän fyysistä, psyykkistä, sosiaalista ja hengellistä jaksamista. Se on tärkeää ennen kaikkea teidän työntekijöiden takia. Myös kirkkotyönantajan näkökulmasta on tärkeää, että voitte hyvin. Teette sekä kirkon että yhteiskunnan kannalta merkittävää työtä, joka ansaitsee arvostuksen ja kiitoksen. Juuri sen vuoksi myös jaksamisen kysymykset ovat aiheellisia.

Auttamis- ja ihmissuhdetyön ammattilaisina teillä on hyvä käsitys jaksamiseen liittyvistä asioista. Neuvottelupäivillä aihepiiriä käsitellään monipuolisesti. Siksi otan esille ainoastaan kaksi näkökulmaa perheneuvonnan työntekijöiden jaksamista ajatellen.

Ensinnäkin työssä jaksamisen kysymykset eivät ole tyypillisesti perheneuvonnan työntekijöiden ongelmia, vaikka käsittelette työssänne raskaita asioita. Teillä on hyvä soveltuvuus alalle, edeltäähän virkaan valintaa hyvä testaus. Teillä on tähän työhön hyvä motivaatio. Myös erityiskoulutus ja jatkuva ammattitaidosta huolehtiminen sekä työnohjaus kuuluvat perheneuvonnan ammattilaisille. Kaikki nämä tekijät tukevat työssä jaksamista.

Silti on kysyttävä, uskaltaako perheneuvonnan työntekijä tunnustaa oman rajallisuutensa. Saako auttaja väsyä? Saako auttajalta loppua voimat? Tai mitä seuraa siitä, että auttajan täytyy aina jaksaa? Entä jos auttajan oma elämäntilanne on samanlainen kuin autettavien? Entä jos perheneuvoja käy läpi omaa raskasta erokriisiään samanaikaisesti kun asiakkaat käyvät läpi omaansa? Osaako, haluaako ja rohkeneeko perheneuvonnan työntekijä tunnistaa oman jaksamisensa rajat, kun asiakkaiden tarve on niin suuri, työ on palkitsevaa ja työstä saa asiakkailta kiitosta? Kohtaako työntekijä saman kipupisteen kuin monet asiakkaista: saanko olla heikko ja jaksamaton vai täytyisikö koko ajan olla vahva ja pärjäävä? Niin työssä kuin yksityiselämässäkin?

Auttamis- ja ihmissuhdeammateissa keskeinen työväline on auttajan persoonallisuus. Tällaisiin tehtäviin hakeutunut ihminen on valinnut yhdeksi identiteettinsä olennaiseksi osaksi toimimisen toisen ihmisen tukena persoonansa ja ammatillisuutensa välineitä hyödyntäen. Hän ei kuitenkaan voi auttajaksi ryhtymisellä ratkaista omaa elämäänsä, vaan hänellä on sama haaste itsensä hyväksymisessä ja itselleen riittämisessä kuin muillakin.

Kun ammattina on ”ihmisenä oleminen”, se merkitsee oman persoonan altistamista käyttöön itseensä käpertymisen ja ammatillisten suojamuurien rakentamisen sijaan. Tällaisia ”itsensä mittaisia” työntekijöitä tarvitaan perheneuvonnassa, kuten kaikissa auttamisammateissa. Itsensä mittainen tarkoittaa oman rajallisuutensa tunnustavaa ja persoonansa tuntemiseen ja kehittämiseen panostavaa asennetta. Samalla se kertoo siitä, että auttajan persoonalla työskenteleminen maksaa. Oman persoonan altistaminen ja käyttäminen työvälineenä auttamissuhteessa antaa ja mahdollistaa paljon, mutta samalla se kuluttaa ja uhkaksi tulee uupuminen. Vajaat pari vuosikymmentä sitten alettiinkin puhua myötätuntouupumuksesta (compassion fatigue). Ilmiö lienee kuitenkin yhtä vanha kuin ammatillisen auttamistyön historia. Auttajan tulee varoa itsensä liiallisen altistamisen vaaraa. Auttajan on itsestään antaessaan jollakin tavoin kyettävä turvaamaan oman jaksamisensa lähteet. Itsestään vastuullisena auttamisen ammattilaisena hänen on pidettävä huolta keskeisimmästä työvälineestään, omasta persoonastaan. Samalla hänen on tunnistettava oma rajallisuutensa ja omat haavansa, se ”auttajan varjo”, josta Martti Lindqvist on osuvasti puhunut ja kirjoittanut.

Auttaja ja autettava ovat saman ihmisyyden sekä siihen kuuluvien ongelmien ja paineiden kantajia. He molemmat elävät suorituskeskeisen yhteiskunnan sekä yhä lisääntyvien työ- ja yksityiselämän vaatimusten, kiireen, tehokkuuden ja elämän pirstaloitumisen keskellä. Tämä paljastaa jotain olennaista kristillisen auttamistyön ja sielunhoidon olemuksesta. Siinä ihminen saa olla ihminen. Ihmisen ei tarvitse olla täydellinen, ei kaikkivoipa, ei siis ”jumala” sanan missään merkityksessä. Monesti ihminen kokee riittämättömyyttä siitä, ettei ole oman elämänsä, toisten ihmisten tai Jumalan mittoja täyttänyt. Vielä suurempi on tällaisen ihmisen painolasti, jos hänen on salattava tämä riittämättömyys itseltään tai toisilta. Kristinuskon viesti on armollinen: Ihminen saa olla epätäydellinen, toisia ja toisen apua tarvitseva.

Armollisuus ja rakkaus ilmenevät syvimmin juuri taakkojen, elämän kipujen ja epäonnistumisen jakamisena ja kantamisena. Se on kirkon työntekijän, sielunhoitajan ja perheneuvojan tehtävä. Hän jaksaa tehtävässään vain, jos hänkin saa olla ihminen, jota kannetaan ja jota rakastetaan. Tuomo Mannermaa on sanonut kirkon sielunhoidosta: ”Kirkko ei ole vain uskon, vaan nimenomaan uskon ja rakkauden yhteisö. Jumalan sana ei pysy vain jossakin seurakunnan yläpuolella, jonne kukin seurakuntalainen olisi yksilönä suhteessa. Kirkko ei ole vain yhä uudelleen sanaa kuuntelevien erillisten yksilöiden joukko. Sen sijaan sana tulee uskossa lihaksi ja kristityistä tulee toinen toisensa Kristuksia. Kristus kantaa näin kristittyjä ja he kantavat molemminpuolisesti toisiaan. Näin he ovat yhtä Kristuksessa.” (Paralleeleja, 1992, s 110)

Perheneuvonnan työntekijän ei tarvitse eikä pidä olla täydellinen. Hänellekin kuuluu armo, joka ympäröi sekä auttajan että autettavan elämää. Usko Jumalaan on heittäytymistä rakkauden ja luottamuksen varaan. Näin kirkon elämä on syvimmiltään kantamista. Kristus kantaa meitä ja me kannamme toinen toistamme. Kokemus tästä kantamisesta luo hyvinvointia ja auttaa jaksamaan.

Toinen näkökulmani liittyy hengelliseen hyvinvointiin. Taustalla on viime vuonna tehty selvitys kirkon työntekijöiden hengellisestä elämästä ja siihen liittyvästä tuen tarpeesta (Kirkon työntekijöiden hengellisen tuen tarvetta selvittäneen työryhmän loppuraportti). Valitettavasti selvitys ei ole saanut juurikaan julkisuutta ja se on monille tuntematon.

Selvitystä varten tehdyn kyselyn mukaan kirkon työntekijät ovat pääsääntöisesti tyytyväisiä saamaansa hengellisen elämän hoitamista koskevaan tukeen. Suuren joukon rinnalla erottuu ryhmiä, joissa tuen tarve on selvästi muuta työntekijäkuntaa korostuneempi.

Selvityksessä eri työntekijäryhmät eivät tule esille ammattiryhmittäin tai työaloittain. Siten perheneuvonnan työntekijöiden hengellisen hyvinvoinnin kysymyksiin ei selvityksen perusteella saa tietoa. Kysymys hengellisen elämän hoitamisesta liittyy olennaisesti kirkon työntekijän identiteettiin. Kari Ruotsalaisen väitöskirja kymmenen vuoden takaa tuo esille, että perheneuvojat jakautuvat identiteetiltään kahtia. Osa näki itsensä kirkon palkkaamana ja kouluttamana terapeuttina, osa diakonista palvelutehtävää hoitavana hengellisen työn tekijänä. (Auttajana kirkon ja yhteiskunnan leikkauspisteessä, 2002, s 238-242)

Kirkon ja yhteiskunnan rajapinnalla työskentelemisestä ja moniammatillisesta työntekijäjoukosta syntyvää jännitekenttää pyrittiin ratkaisemaan kahdella tavalla. Rajaaminen tarkoitti sitä, että perheneuvoja katsoi toimivansa pelkästään psykoterapeutin ammattiroolissa. Jännite ratkaistiin rajaamalla kirkollinen ja hengellinen aines pois omaksi elämänalueekseen. Samastuminen tapahtui ei-hengellistä työtä tekevien kirkon työntekijöiden joukkoon tai ei-kirkollisten auttamistahojen psykoterapeutteihin.

Toinen tapa ratkoa jännitettä oli erilaisten ainesten integroiminen perheneuvontatyön kokonaisuuteen. Perheneuvontatyö nähtiin kirkon sielunhoidollisena tehtävänä, jossa käytettiin terapeuttisia menetelmiä. Kirkollinen ja terapeuttinen ryhmäjäsenyys nähtiin tällöin saman asian, sielunhoidollisen diakonian, eri puolina.

Kirkon työntekijöiden hengellisen tuen tarvetta selvittäneen työryhmän loppuraportti tuo tähän tärkeän ulottuvuuden. Selvityksen keskeinen näkökulma on, että kirkon työntekijän hyvinvointiin liittyy myös hengellisen elämän hoitaminen. Siksi työnantajan on tuettava ja työntekijän on hoidettava omaa hengellisyyttään. Selvityksen loppuraportti sisältää suosituksia sekä työnantajalle, työntekijälle että kirkon koulutuksenjärjestäjille. Niiden mukaan hengellinen elämä on osa työtä. Hengellisen elämän tulee läpäistä sekä yhteisiä kokoontumisia että omaa työtä. Esimerkiksi työkokouksiin kuuluu yhteinen hartauselämä. Rukous on osa kirkon työntekijöiden työtä. Rukouksen ja hiljaisuuden pitäisi olla luonnollinen osa kaikkea koulutusta. Entä voisiko työhuoneissamme ja kokoustiloissamme näkyä esineiden ja symbolien kautta se, että olemme kirkon työyhteisö ja Jumalan kutsumassa tehtävässä?

Kirkko ja seurakunta ovat hengellinen yhteisö. Työyhteisönä ne toimivat työn maailmaan kuuluvin säännöin. Työelämän puutteita ei voi paikata hengellisyydellä. Silti kirkon työntekijän identiteettiin, ammattitaitoon ja hyvinvointiin liittyy myös hengellinen ulottuvuus. Ymmärrys työstä Jumalan antamana kutsumuksena ja osana kirkon tehtävän toteuttamista antavat voimaa arjen työhön. Samalla identiteetti kirkon työntekijänä vahvistuu. Hengellisyys on tärkeä osa kokonaisvaltaista työhyvinvointia.

Seppo Häkkinen