Avaussanat rovasti Paul Saarin (1919-2010) muistotilaisuudessa 19.3.2011 Suomen Raamattuopistossa Kauniaisissa

Hyvät Paul Saarin omaiset, ystävät ja muistotilaisuuden osanottajat.

Keskiviikkoilta 23. päivä huhtikuuta 2008 on jäänyt lähtemättömästi mieleeni. Tuolloin Helsingin Katajanokalla, Kirkkohallituksen juhlasalissa arkkipiispa Jukka Paarma jakoi Pyhän Henrikin ristin presidentti Martti Ahtisaarelle ja rovasti Paul Saarille sekä Mikael Agricolan ristin professori Seikko Eskolalle. Kun kunniamerkit oli luovutettu, oli kiitospuheiden aika. Muistan, kuinka etupenkissä presidentti Ahtisaari ja rovasti Saar vähän tönivät toisiaan ja koettivat saada toinen toisensa pitämään kiitospuheen. Lopulta Ahtisaari vetosi siihen, että Saar on heistä vanhempi.

Paul Saarin puhe oli koskettava. Hän aloitti sen mainitsemalla elämäkerrastaan, jonka ensimmäinen luku on otsikoitu ”Suomalainen häpeä”. Sitten hän kertoi, miksi se oli niin otsikoitu ja millaista hänen elämänsä oli ollut suomalaisten vangittua hänet ja karkotettua Neuvostoliittoon. Kaiken tämän kerrottuaan hän sanoi, että mikäli hänen elämäkertaansa vielä jatkettaisiin, sen viimeinen luku olisi otsikoitava ”Suomalainen kunnia”. Niin kiitollinen hän oli Suomelle ja evankelis-luterilaiselle kirkolle tästä huomionosoituksesta. Ja ennen kaikkea hän oli kiitollinen Jumalalle. Hänelle kuului suurin kiitos.

Paul Saarin puhetta kuunnellessa mieleeni nousi pappisvihkimyksen rukous, jossa pyydetään: ”Täytä heidät rauhallasi ja anna heille sinun omiesi nöyrä rohkeus.” Tuo sanapari ”nöyrä rohkeus” kuvastaa mielestäni Paul Saarin persoonaa ja elämää. Nöyryys merkitsi hänen kohdallaan uskoa ja luottamusta Jumalaan. Siitä kumpusi puolestaan rohkeus elää kristittynä ja toimia pappina kaikissa tilanteissa ja elämänvaiheissa. Hän itse totesi Petroskoin kirkossa seurakunnan 15-vuotisjuhlassa 27.1.1985 pitämässään saarnassa, että puolinaiset kristityt eivät ole milloinkaan voineet viedä Jumalan valtakunnan työtä eteenpäin. Paul Saarin oma elämä on osoituksena juuri tästä: kokosydäminen antautuminen Jumalan käyttöön vei kärsimyksiin ja vaikeuksiin, mutta tuotti paljon hedelmää. Kaiken koetun keskellä hän säilytti uskonsa ja elämän ilonsa.

Osallistuin Paul Saarin 85-vuotissyntymäpäiviin 6.6.2004 Hagerissa. Hän saarnasi tuolloin kotikirkossaan. Saarnassa hän totesi, että ”päivälleen 51 vuotta sitten olin Tallinnassa sotaoikeudessa syytettynä isänmaan petturuudesta, kun taistelin Jatkosodan aikana Suomen armeijassa Kannaksella NL-a vastaan. Kun kaksi päivää kestänyt oikeudenkäynti päättyi, annettiin minulle ennen tuomion julistamista sananvuoro, jolloin sanoin näin: ’En kiellä sitä, josta minua syytetään ja tiedän, että saan siitä hyvin ankaran rangaistuksen. Olkoon rangaistusmääräni millainen tahansa, tahdon ottaa sen vastaan lujassa uskossa Jeesukseen Kristukseen tietäen, että kaikki tulee hyväksi niille, jotka rakastavat Jumalaa.’ Ja juuri näin se kävikin, kun minulle tuomitut 35 vuotta muuttuikin Jumalan armosta 3,5 vuodeksi, jota sain kärsiä Siperiassa. Sikäläisissä koettelemuksissa vahvistui uskoni ja toivo oli minua kantavana voimana kaikissa siellä koetuissa olosuhteissa. Saatoin yhtyä sillä matkalla eräältä kohtalontoverilta että virkaveljeltäni saadun runon sanoihin: ’Kristus mun toivoni, toivona pysyy, matkalla halki erämaan elämäksi minulle tullut.’ Palattuani kotimaahan olivat nämä Siperiassa saadut kokemukset että opetukset hyvin tarpeen, kun sain senjälkeen vielä toimia niin Eestin kuin Inkerinmaan seurakunnissa Jumalan valtakunnan työssä 36-n vuoden aikana julistaen maailman parasta ilosanomaa Jeesuksesta Kristuksesta Vapahtajastamme.” Tässä ei ole merkkiäkään puolinaisesta kristitystä, vaan ”nöyrästä rohkeudesta”! Jopa sotaoikeuden edessä hän todisti Herrastaan. Vankeusaikaa Saar on pitänyt todellisena papin korkeakouluna. Siperian koettelemuksissa hänen uskonsa vahvistui. Pakkotyön kokemukset hän käänsi vahvuudekseen Jumalan valtakunnan työssä.

Hyvät ystävät. Olen edellä kuvannut joitakin omia muistojani Paul Saarista. Itse kuulin hänestä ensimmäisen kerran 1980-luvulla, kun isäni ja äitini vierailivat useita kertoja Petroskoissa. Myöhemmin opin tuntemaan hänet henkilökohtaisesti, kun työskentelin kappalaisena Heinolan maaseurakunnassa. Hagerin seurakunta ja Heinolan maaseurakunta olivat ystävyysseurakuntia. Paul Saar vieraili Heinolassa ja tapasimme useita kertoja kanttori Terttu Saarikon luona. Vierailimme myös Hagerissa useita kertoja. Muistan eräänkin kuorovierailun, jolloin yhden tyttökuorolaisen äiti kertoi rukouselämänsä elpyneen kovin Paul Saarin ansiosta. Nimittäin vierailuohjelmassa oli illanvietto herrnhutilaisten rukoushuoneessa. Mainitsemani äiti oli tyttärensä ja tämän ystävän kanssa mennyt Paulin kyytiin ja pelkäsivät enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Paul Saarin näkö oli vanhemmiten heikentynyt ja hänen oli pitänyt useamman kerran matkalla kirkosta rukoushuoneelle kysyä matkustajilta, mihin suuntaan tie menee. Mutta ehjin nahoin perille päästiin.

Hänen sydämellinen olemuksensa ja voimakkaat saarnansa jättivät meihin vieraisiin lähtemättömän vaikutuksen.

Palaan vielä Paul Saarin 85-vuotispäiviin vuonna 2004. Meissä suomalaisissa herätti hilpeyttä hänen tapansa puhua kuolemansa jälkeisistä peijaisista. Meille kun peijaiset tuovat mieleen muita mielleyhtymiä kuin hautajaiset tai muistotilaisuuden. Saarnassaan hän totesi: ”Kun saan arvioida taakseni jääneitä monia elinvuosiani että koettuja elämänvaiheitani, niin on sanottava, että Jumala on lahjoittanut minulle todellakin rikkaan elämän, niin että voin Häntä vain kiittää sekä ylistää Hänen armollisesta avustaan että ihmeellisestä johdatuksestaan kaikkina elinpäivinäni.”

Rovasti Paul Saar sai elää pitkä elämän, yli 90 vuotta. Se sisälsi hyvin monenlaisia vaiheita, josta ei varsinkaan koettelemuksia puuttunut. Silti kiitollisuus Jumalaa kohtaan oli päällimmäisenä hänen mielessään. Maaliskuun 5. päivä tuli kuluneeksi vuosi Paul Saarin kuolemasta. Tällä muistotilaisuudella tahdomme kunnioittaa hänen muistoaan ja elämäntyötään. Lausun samalla parhaimmat kiitokset Suomen Raamattuopistolle tämän muistotilaisuuden järjestämisestä.

Heprealaiskirjeen 13. luvussa ovat sanat: ”Muistakaa johtajianne, niitä, jotka julistivat teille Jumalan sanaa. Pitäkää mielessänne, miten he elämänsä elivät, ja ottakaa heidän uskonsa esikuvaksenne. Jeesus Kristus on sama eilen, tänään ja ikuisesti.” (Hepr. 13:7-8)

Heprealaiskirjeen kirjoittaja kehottaa kunnioittamaan ja seuraamaan edesmenneitä seurakunnan johtajia. He eivät olleet yli-ihmisiä, joita pitäisi ylistää heidän itsensä tai heidän erinomaisuutensa vuoksi. Jokaisella ihmisellä on myös varjonsa. Mutta heitä ja heidän esimerkkiään tulee silti kunnioittaa ja seurata. He antoivat mallin siitä, mitä usko on, miten se kantaa elämän kaikissa vaiheissa ja miten sen varassa kuoleman raja ylitetään. Kirjeen vastaanottajien tulisi erityisesti muistaa, miten heidän seurakuntansa aikaisemmat johtajat olivat pysyneet uskollisina Kristukselle vainoista huolimatta. He päättivät vaelluksensa uskossa ja pääsivät perille Kristuksen tähden. Jeesus Kristus, johon he toivonsa panivat, on sama eilen, tänään ja iankaikkisesti. Siksi mekin saamme tänään muistaa rovasti Paul Saarta, rohkeasti uskoa Jeesukseen ja luottaa siihen, että hän on uskollinen ja vie kerran omansa perille.

Seppo Häkkinen