TT, piispa Seppo Häkkinen

”Ett’ei yksityisen vikaa koko kirkolle häväistykseksi luettaisi”

Puheenvuoro Papiston Havahtumispäivillä 25.9.2012 Lappeenrannassa

Muuan pääkirjoitus

Syyskuun 13. päivänä 1887 ilmestyi Karjalatar-lehdessä pääkirjoitus, jonka oli kirjoittanut nimimerkki J.K. Kirjoittaja oli Tohmajärven Kemien kansakoulun opettaja, kirkonisäntä ja valtiopäivämies Juho Koivisto. Hän oli pitäjässään esiintyneen pappisvastaisen liikehdinnän johtohahmo. Koivisto arvosteli 1880-luvun lopulla ja 1890-luvulla papiston tapaa hoitaa tehtäviään.

Syyskuisessa pääkirjoituksessa Koivisto kirjoitti, kuinka papisto syytti Euroopan kulttuurimaista tullutta realismia ja rationalismia ajan kaikkien paheiden aiheuttajaksi. Papiston täytyi kuitenkin arvioida kriittisesti itseään. "Täytyy korottaa pappissivistys korkeammalle: lukea enemmän hepreaa ja greikaa tullakseen kykeneväksi käyttämään aseita uskottomuuden edustajia vastaan. Ulkoa päin kaikki paha tulee; omassa itsessä ei nähdä mitään", Koivisto kirjoitti. Hän syytti ivallisesti pappeja ulkokultaisesta ja pröystäilevästä käytöksestä kirkollisissa tilaisuuksissa sekä "palatsimaisten pappiloiden" ylläpitämisestä väärin perustein kansan kustannuksella. Papin täytyi elää julistamansa sanoman mukaan, mikä ei Koiviston mukaan aina toteutunut. Täydellisyyttä ei voinut keneltäkään odottaa, "vaan ainoastaan sen mitä yleisen moraalin kannalta voi vaatia".

Koivisto viittasi Lappeenrannassa samana vuonna elokuussa (23.-24.8.1887) pidettyyn yleiseen pappeinkokoukseen, jossa papit olivat keskustelleet säätynsä hengellisestä ja siveellisestä tilasta. Hän totesi, että "mitä siihen väitökseen tulee, ettei itse papistossakin löytyis epäkristillisyyttä, saamme vielä mainita tosi-asiana, että papiston riviin on astunut miehiä, jotka ylioppilaana ollessansa, aikoen ensin toisille aloille, ovat olleet, mikä järkeisuskolainen (rationalisti), mikä uskomaton, ja mikä suorastaan Jumalan kieltäjä ja pilkkaaja". Koiviston mukaan epäkristillisyyttä esiintyi kaikkialla, eivätkä papit saaneet ummistaa silmiään siltä omassa keskuudessaan.

Papiston ryhdistäytyminen

Juho Koiviston kritiikki papistoa kohtaan ei ollut ainutkertaista. Pikemminkin se kuvastaa 1880-luvulla vallinnutta varsin yleistä ilmapiiriä. Kyseisellä vuosikymmenellä luja kirkollinen kuri oli noussut aktiivisen, nuoren papiston kokoavaksi tunnukseksi. Taustalla vaikutti vapaakirkollisen liikkeen voimakas arvostelu luterilaista seurakuntakuria ja papiston maallistuneisuutta kohtaan.

Lappeenrannan pappeinkokouksen tärkeimpiin keskustelukysymyksiin kuului: ”Olisiko toivottavaa että Suomen papisto keskenänsä pitäisi voimassa sellaisen kurin, että ne sen jäsenistä, jotka opissaan tai elämässään julkisesti rikkovat sitä vastaan, jota he papin valassaan ovat luvanneet, siitä ensiksi saisivat veljellisen varoituksen ja sitte asetettaisiin laillisen edesvastauksen alle?” Keskustelu asiasta oli hyvin henkilökohtaista, sillä se käytiin toisin kuin kokouksen muut keskustelut suljettujen ovien takana. Myöskään keskustelun kulusta ei pöytäkirjassa haluttu antaa mitään julkisuuteen. Asia oli siis papistolle vakava, mutta samalla hyvin herkkä.

Mikko Juvan mukaan mielipiteet kokouksessa kävivät epäilemättä samaan suuntaan kuin Vartija-lehden toimituksen, jonka kaksi jäsentä kuului myös kokouksen johtomiehiin. Ohjelmakirjoituksessaan lehti Lappeenrannan pappeinkokouksen tavoin rinnasti väärän opin ja pahentavan elämän. Se ilmoitti vastustavansa niitä papistossa, ”jotka joko saarnoissaan tai julkisella syntisellä elämällään vastustavat kirkkomme tunnustusta, ja jotka tällä tavoin ovat tämän kirkon vaarallisimmat viholliset.” Julkiseen pahennukseen syyllistynyt saakoon siitä myös julkisen rangaistuksen, ”ett’ei yksityisen vikaa koko kirkolle häväistykseksi luettaisi”.

Jo toisessa numerossaan Vartija joutuikin nimeltä mainiten puuttumaan kirkon papin tekemään rikokseen. Tammikuun lopulla 1888 paljastui yllättäen, että erittäin arvossapidetty pappi, parhaillaan istuvien valtiopäivien jäsen, kirkkoherra, sotarovasti E.V. Petterson oli väärentämiensä asiakirjojen avulla Asikkalan seurakunnan nimissä nostanut huomattavia rahasummia omiin tarpeisiinsa. Muutaman kuukauden jälkeen Vartija nosti esille Kosken kappalaisen J.J. Judénin ja Liedon kirkkoherran C.F. Rambergin rötökset. Judénin tapauksessa myös tuomiokapituli sai kuulla kunniansa, kun se jo kolmentoista vuoden ajan oli sietänyt parantumatonta juoppoa, jonka huono elämä oli ollut tunnettua kautta maan: ”Kun velttous hiippakunnan hoidossa, mitä kurinpitoon papistossa tulee, käy niin äärimmilleen, kuin hra Judénin esimerkki todistaa, ei ole ihme, jos viimeinkin kummia alkaa sieltä päin kuulua.”

Johdonmukainen julkisuuden vaatimus oli se keino, jolla Vartija ja sen päätoimittaja Elis Bergroth pyrki palauttamaan hairahtuneet virkaveljet takaisin järjestykseen. Julkisuusperiaatteen rinnalla oli toisena papiston ryhtiliikkeen menetelmänä veljeskurin tiukentaminen. Asiasta keskusteltiin säännöllisesti pappeinkokouksissa, myös Lappeenrannassa. Vuoden 1890 arkkihiippakunnan synodaalikokouksessa pidettiin sangen mieslukuinen yksityinen neuvottelu, jossa päätettiin ”kristillisellä rakkaudella valvoa niitä virkaveljiä, joitten elämä mahdollisesti koituu säädylle ja kirkolle pahennukseksi”. Erityisesti papiston siveelliset hairahdukset näyttivät liittyvän rahaan, seksuaalielämään ja alkoholiin.

Vähitellen papiston sisäinen kurinpito ryhdisti sen heikkoja jäseniä. Sen seurauksena papiston nauttima arvonanto vahvistui. Kirkon sisäinen kritiikki ja lehdistön edustama yleinen mielipide vaativat samansuuntaisesti kirkon palvelijoilta siveellistä nuhteettomuutta. Tämän paineen edessä tuomiokapitulienkin oli pakko puuttua epäkohtiin siellä, missä niitä ei muuten saatu korjatuksi. Mikko Juvan mukaan 1890-luvun puoliväliin saavuttaessa papiston ryhdistäytyminen oli pääasiassa toteutunut. ”Kelvottomia pappeja on ollut aina, eikä täydellisyyteen ollut mahdollistakaan päästä. Mutta siveellisesti ryhdikäs pappisihanne oli taas palautettu kunniaan ja ’kutsumuksen arvon mukainen vaellus’ tunnustettu asiaksi, jonka valvominen oli koko papiston yhteinen asia."

Uuden ryhdistäytymisen tarve?

Millaisia johtopäätöksiä voi tehdä 125 vuoden jälkeen Lappeenrannan pappeinkokouksen keskeisestä keskustelunaiheesta, papiston moraalisesta ryhdistäytymisestä?

Ensinnä on helppo huomata, että samat asiat näyttävät useimmiten olevan edelleen papiston hairahdusten syynä kuin kollegoillamme toistasataa vuotta sitten. Vanhastaan kirkon työntekijöitä on neuvottu olemaan erityisen tarkkoja kolmella elämänalueella: Raha, seksuaalisuus ja alkoholi. Piispan näkökulmasta tämä näyttää yhä olevan totta. Useimmat pappeja koskevat ongelmat ja kantelut – joita onneksi on hyvin vähän – liittyvät viinaan, seksiin tai rahaan. Saman voi huomata iltapäivälehtien lööpeistä tai sosiaalisen median paljastuksista. Ne syövät valitettavan tehokkaasti kirkon ja papiston uskottavuutta.

Erityisen pahoillani olen papistossa siellä täällä esiintyvästä lojaalisuuden puutteesta kirkkoa kohtaan. Aika usein kirkkoa arvostelevat sen omat työntekijät pappeja myöten. Onko papistonkin vaivana yltiöindividualismi ja ylikriittisyys? Mitä papit kirjoittavat facebook-päivityksiinsä? Millainen kuva välittyy papin työstä niiden perusteella? Tai miten papit osallistuvat sosiaalisen median keskusteluun? Sitten Lappeenrannan pappeinkokouksen on tapahtunut suuri muutos juuri siinä, että nyt jokainen pappi voi saada paljon seuraajia kannanotoilleen sosiaalisessa mediassa. Millainen kirkko ja papisto tulevat siellä esille? Missä ovat ne papit, jotka kertovat mielenkiintoisesta ja palkitsevasta työstään kirkon palkkalistoilla ja ovat rinta rottingilla ylpeitä siitä, että saavat olla kirkon hommissa?

Kirkko on nykyisin julkisuudessa suurennuslasin alla. Siksi riitaisilla ja pahoilla puheilla on helppo päästä julkisuuteen. Kauhu, kiima ja kateus ovat iltapäivälehdistön uutiskriteerit. Valitettavan usein ne näyttävät olevan myös kirkossa uutisoinnin lähtökohtina. Jokaisen papin ja työntekijän on syytä harkita, millaisen viestin omasta työnantajastaan antaa julkisuuteen. Pahitteeksi ei olisi kenellekään meistä kerrata kahdeksas käsky selityksineen.

Toiseksi yhä edelleen papistoon kohdistuu odotuksia nuhteettomasta elämästä ja esikuvallisuudesta samalla tavalla kuin 1800-luvun lopussa. Tämä on luonnollista, sillä kirkossa on aina edellytetty, että vastuussa olevat täyttävät hyväksytyt siveelliset normit. Taustalla on Uuden testamentin opetus. Siksi papiksi vihittävältä kysytään tahtoa elää niin, että hän on esikuvana seurakunnalle.

Piispa Eero Huovinen on todennut, että esikuvallisuutta on kahta sorttia, hengellistä ja moraalista. Hengellisenä esikuvana oleminen voi tarkoittaa uskonnollisten tapojen noudattamista. Se ei ole kuitenkaan hengellisen esikuvallisuuden ydin. Esikuvallisuus on sitä, että pappi näyttää, mistä suunnasta löytyy apu hengellisissä asioissa. Esikuva on suunnannäyttäjä. Hän ei kerro omasta persoonastaan, vaan hän viittaa kohti esikuvaa, Kristusta, joka on todellinen ja oikea esikuva.

Esikuvallinen pappi tietää, mistä kannattaa etsiä apua ja menee myös itse sinne. Siksi on oireellinen tapaus, josta hiljakkoin kuulin. Kirkkoherra oli toivonut seurakunnan pappien osallistuvan jumalanpalvelukseen silloinkin, kun ovat viikonloppuna töissä, vaikka eivät jumalanpalvelusvuorossa. Vastaus oli ollut: ”On minulla parempaakin tekemistä!” Piispana kysyn: Mikä on papille parempaa tekemistä kuin osallistua messuun?

Esikuvallisuus on enemmän hengellistä kamppailua kuin seesteistä uskonnollista rauhaa. Esikuvallisuus ei ole uskonnollista onnistumista eikä hengellistä itsevarmuutta. Monet myöhemmin esikuviksi tulleet historian miehet ja naiset ovat olleet raskaiden koettelemusten ihmisiä. Säröttömyys on ollut heistä kaukana. Papista tulee välittyä tietoisuus siitä, että usko ei ole helppo asia. Pappi, jolle kaikki hengelliset koettelemukset näyttävät olevan voitettuja, työntää etsivät ja kyselevät ihmiset pois luotaan.

Moraalinen esikuvallisuus voi tuntua vielä vaativammalta kuin kirkon uskoon pitäytyminen. Moraalisen esikuvallisuuden vaatimus perustuu pappisviran julkiseen luonteeseen. Pappi työskentelee palveluvirassa, ihmisten palvelijana. Seurakuntalaisilla on oikeus odottaa, että kirkkoa edustava pappi pitäytyy kirkon uskoon ja elää niin kuin kirkko opettaa.

Periaatteessa papilta ei edellytetä enempää kuin kirkon jäseneltä. Kirkkojärjestyksen ihannepykälä riittää myös papin esikuvallisuuden mittariksi: ”Kirkon jäsenen tulee osallistua jumalanpalvelukseen, käyttää muutenkin armonvälineitä ja edistää seurakunnan tehtävän toteutumista. Kirkon jäsenen tulee noudattaa kristillistä elämäntapaa, solmia avioliittonsa säädetyllä tavalla, antaa kastaa lapsensa ja huolehtia heidän kristillisestä kasvatuksestaan.” (KJ 1:5)

Eero Huovinen toteaa, että ”ei ole hyvä, jos piispa tai tuomiokapituli ryhtyy laatimaan papeille yksityiskohtaisia luetteloita esikuvallisuuden ehdoista. Luonnollinen moraalitaju, kymmenen käskyä ja hyvä harkinta riittävät.” Näin esikuvallisuuden arvioinnin mittapuina ovat kristikunnan pitkä uskonviisaus, ihmiskunnan yhteinen moraalikokemus sekä kymmeneen käskyyn ja muihin klassisiin oppaisiin sisältyvä elämän oma laki.

Kolmanneksi: Meidän on pappeina helppo nähdä kirkkoomme ulkoapäin kohdistuvia uhkia ja huolenaiheita. Niitä ei käy kieltäminen, vaan ne on otettava todesta. Samalla on muistettava Lappeenrannan pappeinkokouksen keskusteluista pontta kirjoitukseensa saaneen Juho Koiviston havainto. Hänen mukaansa kirkon ahdinko johtui papiston huonosta ammattitaidosta ja alentuneesta siveellisestä tilasta. Papiston ei auta vain syyttää ulkopuolta tulevia tekijöitä vaikeuksien aiheuttajaksi, vaan papiston on syytä arvioida kriittisesti myös itseään.

Pappisliiton valtuusto hyväksyi Papin ammattietiikka -ohjeistuksen marraskuussa 2009. Ohjeet kertovat niistä arvoista ja arvostuksista, jotka ovat keskeisiä papin työssä ja elämässä. Nämä käyvät hyvin peiliksi papiston itsearviointiin. Ohjeiden mukaan muun muassa ”elämällään ja toiminnallaan pappi rakentaa kuvaa kirkosta uskon, toivon ja rakkauden yhteisönä”.

Lappeenrannan pappeinkokouksen keskustelut vaikuttivat osaltaan papiston ryhdistäytymiseen. Tarvitsemmeko nyt samanlaista keskustelua? Miten voisimme vahvistaa papiston kollegiaalisuutta, jotta voisimme tukea toinen toistamme viranhoidossamme ja pappeudessamme?

Kirjallisuus

Huovinen, Eero

2001 Pappi? Juva.

Juva, Mikko

1960 Valtiokirkosta kansankirkoksi. Suomen Kirkkohistoriallisen Seuran toimituksia 61.

Porvoo.

Kirkkojärjestys

1993 Kirkkojärjestys 8.11.1991/1055 v. 1993.

http://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/1993/19931055

Laitinen, Reetta

2006 Kirkko ja uskonto Karjalattaressa vuosina 1874-1893. Kirkkohistorian pro gradu –

tutkielma. Joensuun yliopiston teologinen tiedekunta.

Papin ammattietiikka

2009 http://www.akiliitot.fi/00010184-papin-ammattietiikka