Pahuus ja inhimillinen elämä

Puheenvuoro ISO-päivillä 20.11.2012 Mikkelissä

Pahuuden peruskysymykset

Aamuyöstä toukokuun 26. päivänä 18-vuotias mies ampui Hyvinkäällä kiväärillä liikerakennuksen katolta kadulle. Hän surmasi kaksi ihmistä ja haavoitti seitsemää. Pari päivää tapahtuman jälkeen toimittaja Ruben Stiller kirjoitti kolumnissaan (28.5.2012 Yle-uutisten blogi): ”Aluksi yritin selittää pahan pois. Joten toimin niin kuin moni teistäkin: surffailin netissä ja yritin hahmottaa Hyvinkään murhaajan luonnekuvaa.”

Mutta sitten hän päätti: ”nyt riittää märehtiminen murhaajan mielenmaisemassa; nyt en enää keskity tekijän halpahintaiseen salaperäisyyteen. En myöskään halua selittää pahaa pois maalailemalla suurella pensselillä Hyvinkään murhien yhteyksiä miehiseen väkivallan kulttuuriin tai kilpailuyhteiskunnan paineisiin.”

Stiller päätyi toteamaan, että Hyvinkäällä ei murhannut maskuliininen väkivallan kulttuuri. Murhaa ei liioin tehnyt kilpailuyhteiskunta. Murhaaja oli 18-vuotias yksilö, jonka mielentilasta meillä ei ole tarpeeksi tietoa. Hän teki viime kädessä valintansa itse, joko täydessä ymmärryksessä tai ymmärrystä vailla.

”Onko nykyään eettisesti epäkorrektia korostaa yksilön moraalista vastuuta joukkomurhasta ja halveksia hänen raukkamaista ja mielipuolista tekoaan?” kysyi Stiller purevasti. Hän vastasi itse omaan kysymykseensä: ”Siltä näyttää. Suomalainen päivystävä humanisti suosii nykyään sisäsiistejä yhteiskunnallisia selityksiä, eikä halua liata käsiään yksilön pahuuteen. Olisiko jo aika kutsua pahaa pahaksi ja vihata terveesti niitä, jotka tuhoavat toisten elämän?”

Stillerin kolumnia seurasi vilkas nettikeskustelu, jossa mielipiteet jakautuivat vahvasti kahtia, puolesta ja vastaan. NimimerkkiMattikirjoitti: ”Ruben on aivan oikeassa. Pahaa pitää kutsua pahaksi. On turha keksiä mitään yhteiskunnallisia selityksiä "kukkahattutyyliin". Paha on vain yksinkertaisesti paha. Ja tällöin yleensä hyvät kärsii.” NimimerkkiEräspä vainpuolestaan totesi: ”Syy ei koskaan ole yksilössä, syy on aina syvemmällä. Hyvinkäällä murhasi nimenomaan maskuliininen väkivallan kulttuuri ja kilpailuyhteiskunta. Syytetty, 18-vuotias poikanen joutui tahtomattaan välikädeksi tämän sairaan yhteiskunnan psykoottisissa kuolonkouristuksissa.”

Kun jotakin käsittämätöntä tapahtuu, me kysymme ”Miksi?” Haluaisimme ymmärtää voidaksemme paremmin käsitellä tapahtunutta. Juuri tätä pohtiessani kertovat uutiset Alavudella tapahtuneesta järkyttävästä kolmen ihmisen surmasta. Syyksi kerrotaan mustasukkaisuus. Onko se pahuutta? Eikö se kerro pikemminkin keinottomuudesta käsitellä elämän pettymyksiä, yksinjäämistä, ulkopuolisuutta?

Mitä pahuus on? Onko ihminen paha? Miksi paha olo näyttää niin usein purkautuvan pahoina tekoina? Miten oppisimme voittamaan pahan hyvällä?

Näihin kysymyksiin olemme viime vuosina törmänneet toistuvasti yhteiskunnassamme. Käsittämättömät väkivallanteot, kouluampumiset, perhesurmat, lasten kaltoinkohtelu, perheväkivalta … Listaa voisi jatkaa, mutta teidän joukossanne se on turhaa. Sosiaalityössä pahuuden näkeminen on arkea. Te kohtaatte elämän varjopuolia päivittäin. Siksi on tarpeen pysähtyä pohtimaan pahaan liittyviä peruskysymyksiä.

Pahuuden todellisuus

Nykyaika suhtautuu pahuuteen oudon kaksijakoisesti. Toisaalta pahalla mässäillään ja sen ympärille on rakennettu valtava kaupallinen viihdemaailma. Elokuvatuotannossa ja nettipeleissä paha myy hyvin. Kansainvälisessä politiikassa puhutaan ”pahan akselista” tai leimataan toiset suureksi saatanaksi. Toisaalta tämä aika myös piilottaa, etäistää ja poisselittää pahan. Sitä pidetään yhteiskunnallisena näköharhana. Paha on jäänne muinaisilta ajoilta tai muuten outo juttu, joka lopulta osoittautuu väärinkäsitykseksi, kunhan olosuhteet saadaan kohdalleen.

Teologian tohtori Martti Lindqvistin mukaan erityisesti ammatillisissa rooleissa ja selitysmalleissa pahaa pidetään asiana, jolle ei ole vielä löydetty kunnon selitystä. Ammattilaisen ei ole oikein sopivaa käyttää sanaa ”paha”. Ne, jotka työkseen ovat tekemisissä pahan ja pahuuden kanssa, pyrkivät välttämään tämän aihepiirin kohtaamista ja käsittelyä. Julmimmatkin asiat selitetään psykologisesti ja hankalilla asiakkailla pallotellaan ikään kuin he polttaisivat käsissä. Joitakin asioita ei myöskään haluta uskoa todeksi, koska se olisi liian suuri järkytys ammattilaisenkin omalle maailmankuvalle ja voisi aiheuttaa avuttomuuden ja syyllisyyden tunteita. Lindqvistin mukaan hoito-, sosiaali- ja kasvatusaloilla ammattilaiset pallottelevat pahuudella, koska asia osuu kipeästi oman varjon alueelle. Työntekijä on sisäisesti valinnut niin voimakkaasti hyvän puolelle asettumisen, ettei hän kykene näkemään pahaa kovin selvästi. (Keskeneräisyyden puolustus, s 78-80)

Viime vuosien järkyttävät tapahtumat ovat pakottaneet koko yhteiskunnan kohtaaman pahuuden. Paradoksaalista kyllä, siinä paha on tehnyt meille palveluksen. Paha ei nimittäin ole vain yhteiskunnan rakenteellinen ongelma, vaikka toki olosuhteita parantamalla voidaan auttaa monia ihmisiä ja estää pahaa tapahtumasta. Pahuus ei ole sairautta, vaikka sairaudesta voi seurata pahuutta ja pahoja tekoja. Moraaliselta kannalta pahuuden ymmärtäminen vain sairaudeksi tai yhteiskunnan rakenteelliseksi ongelmaksi olisi kohtalokasta. Se merkitsisi yksilön vastuun turhentamista. Paha ei myöskään ole vain hyvän puutetta. Se on realiteetti, joka on meissä ja meidän ulkopuolellamme. Pahan olemattomaksi selittävä ja vain hyvyyteen keskittyvä käsitys elämästä ei ole tosi.

Pahuuden olemukseen kuuluu tarve piiloutua. Itse asiassa sekä kuviteltu että todellinen paha viihtyvät parhaiten juuri piilossa. Paha, josta puhutaan ja joka tehdään näkyväksi, menettää jotain voimastaan. Jos on rohkeutta ja lupa puhua, paha saadaan käsiteltävissä oleviin rajoihin. Siksi on tärkeää tunnistaa ja tunnustaa pahuuden todellisuus.

Pahuutta ei pidä selittää pois. Se on kohdattava ja tunnettava. ”Pahan kohtaaminen on elämän kohtaamista, pahalle antautuminen on elämän menettämistä.” (Martti Lindqvist, Hyvä elämä, s 80) Siksi on opeteltava pahuuden ilmenemismuodot ja vaikutuskeinot. Silloin se ei pääse hallitsemaan elämää.

Oman pahuuden kohtaaminen

Ihmisellä on taipumus piirtää hyvän ja pahan raja yksilöiden tai ryhmien välille. Elämän todellisuus kuitenkin puhuu siitä, että paha ja hyvä ovat usein sisäkkäin. Kristillisen ihmiskäsityksen mukaan ihminen on Jumalan kuva. Syntiinlankeemuksessa tämä kuva särkyi. Sen seurauksena ihmisessä on taipumus sekä hyvään että pahaan. Kristillisessä kielenkäytössä paha on samaa kuin synti. Paha voidaan myös personifioida. Silloin sitä kutsutaan Saatanaksi. Jeesus kohtasi Saatanan kiusaajana, jolle hän sanoi: ”Mene pois, Saatana!” (Matt. 4:10)

Saatanan välineisiin kuuluvat kiusaukset, sen Jeesuskin sai kokea. Hän opetti meille Isä meidän -rukouksen, jonka yksi rukous liittyy aiheeseemme: ”Äläkä saata meitä kiusaukseen”. Ja rukous jatkuu: ”vaan päästä meidät pahasta.”

Pahasta ei pääse pakenemalla sitä. Onko pahuuden kohtaaminen meille vaikeaa juuri sen vuoksi, että emme halua nähdä sitä itsessämme? Emme tahdo katsoa varjoamme? Kohtaamamme pahuus on jollakin tavalla kuva omasta pahuudestamme. Ainoa tie pahuuden eettisesti uskottavaan käsittelyyn on oman varjon tutkiminen. Emme voi ulkoistaa pahuutta itsestämme.

Vankilapastori Markku Yli-Mäyry kuvaa asiaa koskettavasti. Hän kertoo vankilassa kokemistaan raskaista kohtaamisista: ”Vaikka olenkin ollut lujilla näissä kohtaamisissa, pahan kohtaaminen on välttämätöntä. Olen itsekin muuttunut näissä kohtaamisissa. Olen joutunut vastakkain omien sisäisten esteitteni kanssa. Mitä raskaamman taakan kantaja, sitä suuremmaksi tulevat omat varjoni. … Minusta tuntuu usein, että syvässä kohtaamisessa toisessa näkemäni pahuus onkin loppujen lopuksi minussa itsessäni olevaa pahuutta. Minäkö olen se pahin? Onko tuo toinen peili, mistä oma pahuuteni heijastuu? Mitä näet toisessa, se olet sinä. Pelottavaa ja ihmeellistä.” (Hänkö on kaikista pahin? Sielunhoidon aikakauskirja 14, s 182-183) Ehkä tässä kokemuksessa on myös jotain siitä, mitä sosiaalityössä eletään todeksi.

Hyvän ja pahan raja ei kulje ihmisten välillä, vaan ihmisen sisällä. Jokaisen meidän elämässämme kamppailee kaksi voimaa alinomaa keskenään. Meissä on voimia, jotka kykenevät tekemään hyvää, mutta myös voimia, jotka voivat tuhota elämää, käyttää hyväksi toisia ja tehdä heistä välikappaleita omille itsekkäille pyrkimyksillemme. Siksi on syytä muistaa, että elämän perusasiat ovat yksinkertaisia. Paha kasvaa pahuudesta ja hyvä hyvyydestä.

Ihminen, joka ei suostu näkemään pahaa ja kohtaamaan sitä myös itsessään, ajautuu helposti kaikkivoipuuden harhaan. Tällainen ihminen on potentiaalisesti peto. (Martti Lindqvist, Hyvä elämä, s 78) Ihminen tulee sokeaksi omille pyrkimyksilleen. Toimivaan moraaliin kuuluu aina itsekritiikki, tietoisuus siitä, että voi milloin tahansa tehdä hyvän asemesta pahaa. Kun itsekritiikki loppuu, suurimmat pidikkeet pahan kurissa pitämiseksi ovat poissa. Sellaisessa tilanteessa ihminen tarvitsee toisten ihmisten peiliä ja sitä, että pahuudelle asetetaan rajat ulkopuolelta.

Oman pahuutensa kohtaaminen opettaa ihmisen osaan kuuluvaa väistämätöntä elämän rajallisuutta. Elämän ruhjovuus ja rikkinäisyys eivät koske vain niitä ihmisiä, jotka ovat joutuneet yhteiskunnan reuna-alueille, heitä joita sosiaalityössä kohdataan. Jokainen ihminen törmää aika ajoin omaan rajallisuuteensa, joskus kipeästikin. Paha on osa inhimillistä elämää. Siitä emme pääse tässä ajassa irti. Rajallisuus piirtää olennaisen osan inhimillisyytemme ääriviivoista.

Kun pahan valta kasvaa ympärillä

Pahuus on mahtava voima, mutta se ei riitä elämän lähtökohdaksi. Olisi mahdotonta kuvitella elävänsä maailmassa, joka olisi läpeensä paha. Vähintäänkin pitää voida uskoa hyvyyden mahdollisuuteen. Pitää olla toivo paremmasta, toivo siitä, että hyvä on pahaa vahvempi. Kukaan ei jaksaisi tehdä työtä, jos se olisi vain jatkuvaa pahan kohtaamista. Ehkä tässä on juuri yksi sosiaalityön suurista kysymyksistä. Tänä aikana puhutaan paljon kiireestä, töiden paljoudesta ja resurssien puutteesta. Mutta jääkö niiden takaa jotain olennaista näkemättä? Onko vaarana, että työssä ja työstä voi haavoittua niin että luottamus elämään horjuu? Joudutaanko sosiaalityössä sellaisten tilanteiden eteen ja kohtaamaan sellaista pahuutta, että ammatillisesta suojauksesta huolimatta on vaikea jaksaa ja toipua siitä? Tai vaikka ulkoisesti selviäisikin, tapahtuuko se liian suurella hinnalla? Lisääntyykö kyynisyys, joka nakertaa ihmisen sisintä?

Alustukseni otsake puhuu myös inhimillisestä elämästä. Silloin tulemme juuri sosiaalityön alueelle. Mitä tarkoittaa ”inhimillinen”? Nykysuomen sanakirja antaa sille monia merkityksiä: ihmisarvon mukainen, ihmistä ymmärtävä, ihmisystävällinen, lempeä, sävyisä, humaani. Eivätkö nämä sanat kuvaakin sitä tapaa, jolla sosiaalityöntekijä haluaa toimia? Mutta sana inhimillinen saa myös toisia merkityksiä: siedettävä, säädyllinen, kunnollinen, kohtuullinen. Eivätkö nämä sanat kuvaa sitä, minkälaista me toivomme jokaisen ihmisen elämän – inhimillisen elämän – olevan?

Teidät on kutsuttu tehtäviin, joissa työskennellään inhimillisen elämän puolesta, hyvän puolesta. Teidän tehtävänne on uskoa inhimillisempään huomiseen niiden lasten ja nuorten kohdalla, jotka tietävät vain, miltä tuntuu kun joku lyö. Teidän tehtävänne on uskoa inhimillisyyteen niiden ihmisten kohdalla, joita kukaan ei katso arvostaen ja rakastaen. Toivo rakentuu siitä, että jossakin on välittävä, arvostava lähimmäinen. Auttajan rooliin kuuluu se, että hän muuttuu autettavansa toivoksi.

Dietrich Bonhoeffer oli saksalainen pappi, joka joulukuun lopulla 1944 istui berliiniläisessä Prinz Albrecht-Strassen vankilassa. Hänet oli vangittu mielipiteittensä vuoksi puolitoista vuotta aiemmin. Tuona aikana hän oli joutunut kokemaan keskitysleirien ja vankiloiden kauhut. Nyt hän ajatteli omaisiaan ja tahtoi lähettää heille uudenvuodentervehdyksen. Se jäikin hänen viimeiseksi vuodenvaihteekseen, sillä hänet surmattiin 9.4.1945 vähän ennen toisen maailmansodan päättymistä.

Bonhoefferin uudenvuodentervehdys on virsikirjassamme virsi 600. Siinä hän puhuu pahan vallan kasvusta, joka tuntuu vain kiihtyvän päivä päivältä. Näyttää siltä, että keinoja epätoivoon ja tuhoon johtavan kehityksen pysäyttämiseksi ei ole. Tästä maailmasta ei löydy apua eikä toivoa.

Kuitenkin hän uskoo, että hyvä on pahaa vahvempi. Apu löytyy kurottumisesta tämän maailman ulkopuolelle. Pahuuden keskellä Bonhoeffer kääntyy Jumalan puoleen ja pyytää: kun pahan valta kasvaa maailmassa, vahvista ääni toisen maailman. Pahan keskellä hän tarrautuu kiinni Hyvyyden voimaan, Jumalaan.

Hyvyyden voiman ihmeelliseen suojaanolemme kaikki hiljaa kätketyt.Me saamme luottaa uskolliseen Luojaan,yhdessä käydä uuteen aikaan nyt.

Seppo Häkkinen