Tulevaisuuden rannalle

Päätöspuhe Myö ja työ –hiippakuntapäivillä 1.9.2011 konsertti- ja kongressitalo Mikaelissa Mikkelissä

”Näin sanoo Herra: Pysähtykää ja katsokaa, minne olette menossa, ottakaa oppia menneistä ajoista! Valitkaa oikea tie ja kulkekaa sitä, niin löydätte rauhan.” Näin Jeremian kirja (Jer. 6:16) meitä eilen aamumessussa opasti. Olemme nyt vajaan kahden päivän aikana pysähtyneet ja katsoneet, minne olemme menossa.

Eilisen työskentelyistä nousi esille monia seurakunnan tulevaisuuteen liittyviä tärkeitä näköaloja. Sain illalla koosteen ryhmien työskentelyn tuloksista. Yksittäisiä mainintoja kertyi yhteensä viiden liuskan verran. Se kertoo aktiivisesta työskentelystä ja vilkkaasta keskustelusta. Selkeimmin koosteesta nousivat esille perussanoman kirkastaminen, hallinnon vähentäminen, yhteistyön lisääminen, yhteisöllisyyden vahvistaminen, hengellisen elämän tukeminen, seurakuntalaisten ottaminen todesta ja heidän saamisensa mukaan seurakunnan elämään. Pohditte ryhmissä ihanneseurakuntaa. Yhteenvetona ihanneseurakunnan tulisi olla avoin ja kutsuva, tässä ajassa oikealla tavalla perustehtäväänsä toteuttava.

Ryhmien tuotoksia lukiessani pohdin, mihin suuntaan meidän on nyt seurakuntina ja hiippakuntana kuljettava. Miten osaamme valita oikean tien ja kulkea sitä? Mitkä tienviitat osoittaisivat tietä oikeaan suuntaan?

Kirkko elää muutoksen keskellä. Yhtenäiskulttuurin aika – mikäli sellaista on koskaan oikein ollutkaan – on takanapäin. Vanhat rakenteet ja instituutiot ovat murroksessa. Moniarvoisuus ja – uskontoisuus lisääntyvät. Henkinen murros johtaa uskontojen ja arvojen uudenlaiseen asemointiin. Ihmisten elämäntavat eriytyvät ja pirstoutuvat. Väestörakenteen ja muuttoliikkeen vaikutukset tuntuvat eri tavoin. Kolmessa vuosikymmenessä on hiippakuntamme väkiluku laskenut lähes 100 000 jäsenellä. Mikäli kehitys jatkuu entisellään, kymmenen vuoden kuluttua hiippakunnassamme on 40 000 jäsentä vähemmän kuin nyt. Tiedonvälityksen ja työelämän muutokset ovat niin nopeita, ettei tahdo perässä pysyä. Talouselämä on epävarmuuden kourissa. Teollisuuden rakennemurros koskettaa hiippakuntaamme, kuten eilisen uutisista saimme jälleen kerran kuulla. Tätä luetteloa voisi jatkaa pitkälle. Niillä kaikilla on vaikutuksensa Mikkelin hiippakuntaan ja sen seurakuntiin. Kirkon tulevaisuusselonteossa Kirkko 2020 pohditaan näiden ja muiden muutosten vaikutuksia seurakuntiin. En käy niitä tässä tämän enempää läpi.

Eilisaamun messussa kuulimme Jeremian kehotuksen: ”ottakaa oppia menneistä ajoista!”Monien tutkijoiden ja teologien mukaan elämme nyt samanlaista aikaa kuin kristinuskon alkuaikoina. Mitkä tekijät vaikuttivat kristinuskon kasvuun? Mistä ensimmäiset kristityt ammensivat voimansa? Mielessäni on kolme tienviittaa, jotka voivat olla meille avuksi kulkiessamme kirkkona kohti tulevaisuutta.

Ensimmäisen tienviitan avaa kirkkoisä Tertullianus (n. 160-220). Hän kertoi aikalaistensa sanoneen kristityistä: ”Katsokaa, kuinka he rakastavat toisiaan.” (Apologeticus39). Kristittyjen tuntomerkki ulkopuolisten silmissä oli keskinäinen rakkaus.

Toki Uuden testamentista voimme lukea, ettei kaikki näin auvoista ollut ensimmäisissä seurakunnissakaan. Monenlaisia ristiriitoja ja keskinäisiä ongelmia oli kristittyjen keskuudessa. Mutta siitä huolimatta vaikutelma ulospäin oli tämä: ”Katsokaa, kuinka he rakastavat toisiaan.”

”Katsokaa, kuinka he rakastavat toisiaan.” Onko tämä tuntomerkkimme nyt? Vai tunnistetaanko meidät paremmin toisesta merkistä: ”Katsokaa, kuinka he raastavat toisiaan”? Ei ole kovin vaikea huomata, että tämä on todellisuutta kirkossamme. Tässä on ensimmäinen asia, jossa meidän on otettava todesta Herran sana Jeremian kirjassa: ”Valitkaa oikea tie ja kulkekaa sitä, niin löydätte rauhan.”

Keskinäisen rakkauden ja yhteyden vaaliminen on keskeisiä tehtäviämme, jos aiomme kirkkona olla uskottava ja vakuuttava yhteisö. Luonnollisesti siinä on oltava realismin tajua. Ensinnä on ymmärrettävä, että keskinäinen rakkaus ja sisäinen ykseys ovat keskeinen osa kirkon olemusta. Erityisesti piispan on vaalittava ja edistettävä yhteyttä ja yksimielisyyttä. Samalla tavalla jokaisen kirkon työntekijän ja jäsenen on siihen pyrittävä.

Toiseksi on hyvä havaita, että kristillisen kirkon ykseys on aina ollut jännitteistä. Se on ollut ykseyttä moninaisuudessa. Kirkkomme, yhtä vähän kuin seurakuntamme, ei ole yhdestä kivestä muovattu monoliitti. Se on Uuden testamentin kuvia käyttääkseni viinipuu ja oksat tai elävä ruumis, jossa on erilaisia jäseniä. Tarvitsemme rohkeutta uskaltaa kohdata toisemme, monella tapaa erilaiset ihmiset. Tarvitsemme rohkeutta rakentaa yhteyttä.

Kolmanneksi moninaisuudella on luonnollisesti rajansa. Jossakin tulevat ne rajat vastaan, jolloin kirkon ykseys särkyy. Silloin kun emme voi yhtyä samaan uskontunnustukseen, ykseys on katkennut. Silloin kun emme voi viettää yhteistä jumalanpalvelusta tai mahdu samaan ehtoollispöytään, ykseys on rampautunut. Silloin on entistä vahvemmin etsittävä yhteyttä. Silloin jos milloin tarvitaan keskinäistä rakkautta.

”Katsokaa, kuinka he rakastavat toisiaan.” Tähän suuntaan meidän on nyt kirkossamme kuljettava. Lähtökohtana on luottamus. Vain vahvistamalla luottamusta voi kasvaa avoimuus, josta nousee rohkeus kohdata erilaisuutta ja ratkoa ristiriitoja. Siitä puolestaan kasvaa yhteistyökyky ja se mahdollistaa muutoksen kohti yksimielisyyttä, yhteistä tahtoa ja yhteisvastuuta.

Kirkon työntekijä on kutsuttu rauhantekijäksi ja sovun aikaansaajaksi. Tähän Raamattu meitä kehottaa lukuisissa kohdissa:

"Autuaita ovat rauhantekijät. He saavat Jumalan lapsen nimen." (Matt. 5:9)

"Olkoon teissä suola itsessänne ja eläkää sovussa toinen toisenne kanssa." (Mark. 9:50b)

”Niin kuin minä olen rakastanut teitä, rakastakaa tekin toinen toistanne.” (Joh.13:34b)

”Kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos te rakastatte toisianne.” (Joh.13:35)

"Eläkää rauhassa keskenänne." (1 Tess. 5:13b)

"Tavoitelkaa rauhaa kaikkien kanssa ja pyrkikää pyhitykseen." (Hepr. 12:14a)

"Pyrkikää rauhan sitein säilyttämään Hengen luoma yhteys" (Ef. 4:3)

”Kunnioittakaa kilvan toinen toistanne.” (Room. 12:10b)

Toinen tienviitta tulevaisuuteen löytyy tuntemattoman kristityn kirjeestä Diognetos-nimiselle miehelle toiselta vuosisadalta (Apostoliset isät, s. 214-217). Kirjeessä haluttiin puolustautua valheellisia syytöksiä vastaan. Se antaa mielenkiintoisen, tosin samalla ihannoidun kuvan tuon ajan kristittyjen elämästä omassa yhteiskunnassaan:

”Kristityt eivät nimittäin eroa muista ihmisistä minkään maan tai kielen tai tapojen perusteella. Eiväthän he asu missään omissa kaupungeissaan, eivät puhu muista poikkeavaa kieltä eivätkä noudata eriskummallisia elintapoja. Ei heidän uskonsa ole suinkaan oppineisuutta, jonka kaikenlaisista asioista kiinnostuneet ihmiset olisivat huolellisen ajatustyöskentelyn tuloksena tuottaneet, eivätkä he edusta mitään inhimillistä oppisuuntaa kuten muutamat. He asuvat kreikkalaisten ja barbaarien kaupungeissa sen mukaan kuin kunkin osaksi on tullut, ja noudattavat paikallisia tapoja vaatetuksessa, ruokajärjestyksessä ja kaikessa muussakin elämässään. Mutta samalla he kuitenkin osoittavat, että heidän elämänmuotonsa on ihailtava ja tunnustetusti ihmeellinen. He asuvat kukin omassa maassaan, mutta muukalaisina. He osallistuvat kaikkeen kansalaisten tavoin, mutta joutuvat kestämään kaikkea kuin muukalaiset. Jokainen vieras maa on heidän isänmaansa, mutta jokainen isänmaa heille vieras. He solmivat avioliittoja niin kuin kaikki muutkin ja saavat lapsia, mutta he eivät pane heitteille näitä, kun ne syntyvät. Heidän pöytänsä on avoin kenelle vain, mutta ei heidän aviovuoteensa. Lihassa he ovat, mutta eivät lihan mukaan elä. Maan päällä he oleskelevat, mutta taivaassa on heidän yhdyskuntansa. He noudattavat säädettyjä lakeja, mutta omassa elämässään he ylittävät lait. He rakastavat kaikkia, mutta kaikki vainoavat heitä. Heitä ei tunneta, mutta kuitenkin heidät tuomitaan. Heitä tapetaan, mutta heidät tehdään eläviksi. He ovat köyhiä, mutta tekevät monia rikkaiksi. Heiltä puuttuu kaikki, mutta kuitenkin heillä on kaikkea ylenpalttisesti.” (Kirje Diognetokselle 5:1-16)

Kristittyjen elämään on alusta alkaen kuulunut sekä syrjäytyneiden auttaminen että yhteisön omien köyhien jäsenten avustaminen. Vaikka monet kuvaukset ovat idealisoituja ja liioittelevia, eivät ne ole vailla historiallista pohjaa. Järjestelmällisellä avustustoiminnalla oli merkittävä sija kristillisten seurakuntien elämässä. Kristityt saivat tämän takia positiivista huomiota osakseen. Kaikkein kuuluisin todistus tästä on viimeisen pakanakeisarin, Julianoksen, vuonna 362 kirjoittama kirje Arsakius-nimiselle Galatian ylipapille. Julianos pitää häpeällisenä sitä, että ”galilealaiset” ruokkivat niin oman yhteisönsä jäseniä kuin ei-kristittyjäkin köyhiä, jotka eivät saa omiltaan apua (430D; 157:3).

Lähimmäisenrakkaudella ja diakonialla on todennäköisesti ollut varsin suuri merkitys kristillisen kirkon kasvulle toisella ja kolmannella vuosisadalla. Amerikkalainen sosiologi Rodney Stark on esittänyt, että yksi tärkeä tekijä kristinuskon voittokulussa oli kristittyjen uhrautuva sairaanhoito roomalaisen yhteiskunnan perusteita järkyttäneiden tautiepidemian aikana. Toisen vuosisadan jälkipuoliskolla ja kolmannen puolivälissä kristityt hoitivat tarttuviin tauteihin sairastuneita. Ilmeisesti kyse oli ensin isorokosta ja sitten tuhkarokosta. Näin toimiessaan kristityt lisäsivät Starkin mukaan paitsi suosiotaan myös kristittyjen osuutta väestöstä. (Rodney Stark,The Rise of Christianity, 1997.)

Toinen tienviitta osoittaa siis kirkosta ulospäin. Kirkkoamme uhkaa alituisesti vaara kääntyä sisäänpäin. Seurakunnissa on helppo käyttää voimavarat toisarvoiseen puuhasteluun. Meillä työntekijöillä riittäisi kyllä tekemistä ilman seurakuntalaisia. Ensimmäisten kristittyjen todistus on kuitenkin tyystin toisenlainen. Heillä oli vahva keskinäinen yhteys, mutta se ei johtanut heitä käpertymään sisäänpäin, vaan päinvastoin usko näkyi rakkaudentekoina sairaita, kärsiviä, muukalaisia ja muita hyljeksittyjä kohtaan. He ymmärsivät, että kirkko on olemassa toisia varten. Usko ja rakkaus kuuluvat aina yhteen. Vieraanvaraisuus on kristillinen hyve. Tämä on meidänkin tarpeen muistaa.

Ensimmäisistä kristityistä kerrotaan, että ”seurakunta kuunteli ja noudatti uskollisesti apostolien opetusta. Uskovat elivät keskinäisessä yhteydessä, mursivat yhdessä leipää ja rukoilivat.” (Apt. 2:42) Voimanlähteenä kristityillä on aina ollut sana, ehtoollinen ja rukous. Ne kytkevät kristityn jumalanpalveluselämään ja seurakuntayhteyteen. Alttari on Jumalan läsnäolon paikka. Sen ääreen seurakunta kokoontuu rukoilemaan, kuulemaan hänen sanaansa ja vastaanottamaan ehtoollisen sakramentin. Niissä itsessään on voima, joka synnyttää uskon ja johtaa lähimmäisen viereen. Niissä kohdataan elävä, todellinen Kristus. Vastuu lähimmäisestä on sidoksissa uskon ytimeen. Ehtoollisen Kristus-yhteyteen kytkeytyy yhteys lähimmäiseen. Diakonia lähtee alttarilta.

Jos ihmiset kokevat kirkon myötäeläväksi, todella auttavaksi eikä vain puhuvaksi, ihmisen puolella olevaksi, heistä ja heidän asioistaan kiinnostuneeksi, he haluavat siihen kuulua ja sitoutua. Arkkipiispa Jukka Paarma muistutti tästä muutama vuosi sitten piispainkokouksen avauspuheessaan (10.2.2004): ”Sellaisena kirkkokin toteutti Mestarinsa oppia, hänen joka antoi itsensä ’maailman elämän puolesta’. Ehkä nyt on taasen aikaa kaivaa esille parin kolmen vuosikymmenen takainen eri kirkoissa tunnuslauseena toistettu määritelmä. Ainakin meidän kirkon työntekijöiden ja päättäjien sopii sitä muistaa. Muistaa sitä, keitä palvelemme ja keitä varten olemme. Kirche für Andere, Church for the Others – kirkko ei itseään vaan toisia varten.”

Myöhemmin arkkipiispa Paarma toisti tämän ajatuksensa (piispainkokouksen avauspuhe 9.2.2010): ”Kirkon ei ole syytä eikä sen tarvitse olla huolissaan itsestään, kirkosta, instituutiosta tai siitä yhteisöstä, joka pitää esillä Jumalan sanaa ja sakramentteja. Kirkko on olemassa toisia varten. Sen on oltava huolissaan ihmisistä, niistä, jotka elävät ilman evankeliumin ilosanomaa, ja niistä, joiden syliin hyvinvointiyhteiskunnan hyvät hedelmät eivät ole tipahdelleet.”

Tulevaisuuden kirkko on hengellisesti vahva, olemuksestaan tietoinen ja perustehtäväänsä keskittynyt, mutta samalla ulospäin suuntautunut rakkauden ja osallisuuden yhteisö.

Kolmas tienviitta on meille hyvin tuttu. Jeesuksen käsky kirkolleen oli: ”Menkää ja tehkää kaikki kansat opetuslapsikseni.” Välineinä ovat kaste ja opetus. Kristillisen kirkon olemukseen kuuluu missionaarisuus, lähetystehtävä. Ensimmäiset kristityt elivät lähetystilanteessa ja se leimasi seurakuntien elämää. Kristinusko levisi Jerusalemista nopeasti kahden ensimmäisen vuosisadan aikana kaikkiin ilmansuuntiin.

Kirkko ei ole pienten sisäpiirien joukko, vaan avoin ja yhteyteen kutsuva yhteisö. Sen tehtävänä on täyttää Jeesuksen sille antama tehtävä. Kirkko on aina viestivä yhteisö. Sen tulisi olla yhteisö, joka näkyy rakkauden asenteena ja tekoina ulospäin. Usko ja rakkaus kuuluvat yhteen.

Mutta miten on käynyt? Uskon ja rakkauden yhteisöstä on kehittynyt vuosisatojen aikana instituutio. Olemme luoneet sellaisia rakenteita, joita ei ole tarkoitettu maailman valloittamiseen, vaan säilyttämiseen. Suuri osa kirkkomme ja seurakuntiemme budjeteista ja työvoimasta on sidottu saavutettujen asemien turvaamiseen. Kuitenkin kirkko on Jumalan vaeltava kansa. Se on lähetetty tähän maailmaan, sille on annettu tehtävä, sen on tarkoitus olla liikkeellä!

Viime viikkoina on muisteltu edesmennyttä evankelista Kalevi Lehtistä. Muistan elävästi hänen vertauksensa jalkapallo-ottelusta. Hänen mukaansa moni seurakunta on kuin jalkapallo-ottelu: on 22 pelaajaa, jotka kipeästi tarvitsevat lepoa, ja 50 000 katsojaa, jotka kipeästi kaipaavat liikuntaa. Suurin haasteemme on saada ihmiset kirkkojen katsomoista pelikentälle.

Tänä aamuna tuomiokirkossa ehtoollista jakaessani tunsin syvää kiitollisuutta teistä työtovereista tässä hiippakunnassa. Meillä on laaja, monipuolinen, hyvin koulutettu ja motivoitunut työntekijäjoukko seurakunnissa. Kiitos siitä, että olet osa tätä joukkoa. Olen näinä päivinä iloinnut teistä, Mikkelin hiippakunnan seurakuntien työntekijöistä!

Niin suuri kiitoksen aihe kuin runsas työntekijäjoukko onkin, kirkkomme tulevaisuutta ei voi rakentaa meidän työntekijöiden varaan. Kasteeseen perustuva osallisuus Kristuksesta ja hänen pelastusteostaan antaa jokaiselle kirkon jäsenelle oikeuden osallistua seurakunnan – Kristuksen ruumiin – rakentamiseen. Teologian kielellä sanottuna kyse on siitä, että yhteisen pappeuden soveltamisessa käytäntöön ei ole päästy niin pitkälle kuin voisi ja pitäisi päästä. Jäsenyys on tästäkin näkökulmasta kirkkomme suurimpia tulevaisuuden kysymyksiä. Meitä työntekijöitä tarvitaan, mutta seurakuntalaisissa on kirkkomme tulevaisuus.

Hyvät työtoverit. ”Näin sanoo Herra: Pysähtykää ja katsokaa, minne olette menossa, ottakaa oppia menneistä ajoista! Valitkaa oikea tie ja kulkekaa sitä, niin löydätte rauhan.” Olen hahmottanut kolme tienviittaa, jotka auttavat meitä kulkemaan tulevaisuuden rannalle. Ne voisi otsikoida iskusanoilla: ”Katsokaa, kuinka he rakastavat toisiaan.” ”Usko näkyy rakkauden tekoina.” ”Menkää ja tehkää.”

Edessämme on monella tavalla tuntematon tulevaisuus. Vastauksia kaikkiin kysymyksiin ei ole. Siksi on hyvä muistaa amerikkalaisen herätyssaarnaaja D.L. Moodyn viisas ajatus: ”Herran palveluksessa voimme tehdä monta erehdystä, mutta suurin niistä on se, että emme tee yhtään mitään.” Siksi: ”Katsokaa, kuinka he rakastavat toisiaan.” ”Usko näkyy rakkauden tekoina.” ”Menkää ja tehkää.”

Mikään aika ei ole Jumalalle huonompi tai parempi kuin jokin toinen. Kirkolle jokaiseen aikakauteen sisältyy sekä uhkia että mahdollisuuksia. Kirkon ei pidä puolustaa menneisyyttään, vaan rakentaa tulevaisuuttaan. Katseen on oltava tulevaisuudessa, joka on kristitylle aina avoin. Tarttukaa niihin mahdollisuuksiin, joita tämä aika tarjoaa. Rakentakaa kirkon tulevaisuutta. Sillä olen vakuuttunut siitä, että nyt ja aina kirkon sanomalle hyväksymisestä, turvallisuudesta, luottamuksesta, armosta, toivosta ja tulevaisuudesta on kysyntää.

Seppo Häkkinen