Puheenvuoro Myö ja työ –hiippakuntapäivillä 24.9.2014 Mikkelissä

Minä rukoilen, että he kaikki olisivat yhtä, niin kuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa. Niin tulee heidänkin olla yhtä meidän kanssamme, jotta maailma uskoisi sinun lähettäneen minut. (Joh. 17: 21)

Johanneksen evankeliumiin on talletettu Jeesuksen rukous, jota kutsutaan jäähyväisrukoukseksi. Rukouksessa on viimeisten sanojen paino. Jeesus rukoilee ensin niiden puolesta, jotka ovat olleet hänen seuraajiaan. Sitten hän rukoilee niiden puolesta, jotka heidän todistuksensa tähden uskovat häneen. Jeesus rukoilee siis kaikkien kristittyjen sukupolvien puolesta. Hän rukoilee meidän puolestamme. Tästä rukouksen osasta on otettu Myö ja työ –hiippakuntapäivien tunnuslause ”… että he kaikki olisivat yhtä …” Jeesuksen rukouksen uudeksi keskeiseksi asiaksi tulee kristittyjen yhteys. Siinä on meille sanoma, jota emme ole riittävän vakavasti ottaneet huomioon. Siksi näiden päivien teemaksi on valittu yhteys.

Jeesus ilmaisee, mikä on kristittyjen yhteyden, ”yhtä olemisen”, tarkoitus: ”jotta maailma uskoisi sinun lähettäneen minut”. Kristittyjen, kirkon, seurakunnan yhteys ei ole jokin kaunis pyrkimys tai ideaali, jolla ei ole kiinnekohtaa elävään elämään. Se ei ole jokin piispojen yksinoikeus, seurakuntien johtajien tehtävä tai ekumeenisen liikkeen elitismiä. Yhteys on kristillisen kirkon, seurakunnan ja meidän kristittyjen toiminnan lähtökohta ja edellytys. Sen perusteena on Jumalan itsensä yhteys: ”niin kuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa”.

”Maailma”, siis ihmiset, eivät usko kristilliseen sanomaan, ellei Kristuksen kirkko ole yksi. Kristinuskon sanoma on pienoisevankeliumissa (Joh. 3:16): ”Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän.” (Joh. 3:16) Jotta maailma uskoisi tämän sanoman, kristittyjen on oltava yhtä. Siksi meidän on kirkon työntekijöinä edistettävä yhteyttä niin seurakuntiemme ja kirkkomme sisällä kuin kirkkojen välillä.

Ymmärrämmekö, kuinka vakavasta asiasta on kyse? Kaikki mikä rikkoo ja särkee Kristuksen kirkon yhteyttä, merkitsee samalla kirkon heikkenemistä, tehtävän vaikeutumista ja sanomamme uskottavuuden vähenemistä.

Keskinäisen yhteyden vaaliminen on tärkeä tehtävämme, jos aiomme kristittyinä, seurakuntina ja kirkkoina olla uskottava Kristuksen yhteisö. Meidän on ymmärrettävä, että yhteys on keskeinen osa Kristuksen kirkon olemusta. Yhtä hyvin kirkkojen ja seurakuntien johdon kuin jokaisen työntekijän ja jäsenen on vaalittava ja edistettävä yhteyttä. Samoin jokaisen kirkollisen liikkeen ja järjestön on vaalittava ja edistettävä yhteyttä. ”… jotta maailma uskoisi.”

Mikä erottaa?

Mikä erottaa ja estää yhteyden syntymistä ja säilymistä? Otan tässä yhteydessä esille vain kaksi asiaa: erilaisuuden pelko ja synti.

Ensinnä erilaisuuden pelko. Kysymys suhtautumisesta erilaisuuteen näyttää olevan ikiaikainen ongelma. Pelkäämme erilaisuutta. Yhtäältä se voi johtaa syrjintään, kiusaamiseen, jopa aggressiivisiin tekoihin. Toisaalta se voi johtaa epäluuloihin, torjuntaan ja vetäytymiseen. Hengelliset asiat ovat tässä mielessä erityisen herkkiä. Usko koskettaa syvästi koko olemustamme ja syvimpiä arvojamme ja niitä halutaan suojella ja peittää vierailta ja tuntemattomilta. Pelko eristää meitä toisistamme.

Erilaisuuden pelossa ja torjunnassa ei ole kyse vain toisen erilaisuudesta, vaan yhtä lailla siitä, ettei löydä yhteyttä itseensä, siihen mitä on olla ihminen. Jos menettää yhteyden omaan itseensä ja sisimpäänsä, ei kykene ymmärtämään toisiakaan. Sananlaskuissa varoitetaankin kadottamasta sisimpäänsä: ”Yli kaiken varottavan varjele sydämesi, sillä sieltä elämä lähtee.” (Snl. 4:23).

Kun katsoo tarpeeksi syvälle omaan sisimpäänsä, löytää ihmisyyden ytimen, joka on meissä kaikissa. Mitä enemmän kohtaa omia kipujaan, omaa pimeyttään, omaa historiaansa, omia toiveitaan, omia pelkojaan, omia ilojaan ja surujaan, sitä paremmin pystyy ymmärtämään ihmisyyttä toisissa. Ja sitä paremmin myös pystyy kohtaamaan toisen ihmisen ainutlaatuisena yksilönä. Kun on kohdannut omat pelkonsa, tajuaa, ettei erilaisuuttakaan tarvitse pelätä.

Jokainen ihminen on luotu Jumalan kuvaksi ja kutsuttu yhteyteen Jumalan kanssa. Kaikki ovat sen vuoksi tasavertaisia ja vastuussa toinen toisistaan. Yhteisessä ihmisyydessä kuulumme toinen toisellemme. Jumala kutsuu meitä tulemaan lähimmäisiksi, huomaamaan toisten tarpeet ja vastaamaan niihin. Lähimmäisyys on syntisten solidaarisuutta. Kun ymmärrän, että olen Jumalan armoa tarvitseva syntinen ja lähimmäiseni on samanlainen syntinen, asetun hänen rinnalleen. Silloin voin palvella lähimmäistäni ilman ylemmyyden tai alemmuuden tuntoa ja taka-ajatuksia. Silloin ihmisyys yhdistää meitä monella tavalla erilaisia ihmisiä.

Piispojen ykseysteeseissä sanotaan: ”Yhteyden uhkana eivät ole erimielisyydet vaan kyvyttömyytemme tulla niiden kanssa toimeen. Erilaiset näkemykset ovat yhteyden rakentamisen tärkeitä aineksia. Niiden kautta opimme tuntemaan toisiamme ja itseämme. Erilaisuutta ei tarvitse pelätä. Joudumme tunnustamaan oman ahtautemme, joka ei aina antaisi tilaa erilaisuudelle. Yhteys, joka ei kunnioita erilaisuutta, tukahduttaa. Erilaisuus, joka ei kunnioita yhteyttä, hajottaa. Yhteys tarjoaa turvallisen tilan erilaisuuden kohtaamiselle.”

Toiseksi meitä erottaa synti. Tämäkään ei ole mikään uusi asia. Uudessa testamentissa apostoli varoittaa usein seurakuntia riidoista. Esimerkiksi Korintin seurakunnassa kiisteltiin siitä, kuka oli paras hengellinen esikuva. Siihen Paavali joutui sanomaan: ”Kun teillä kerran on keskinäistä kateutta ja riitaa, silloinhan vanha luontonne vallitsee teitä ja te elätte niin kuin ihmiset elävät.” (1. Kor. 3:3b). Tai kun Paavali oli tulossa Korintin seurakuntaan käymään kolmannen kerran, hän kirjoittaa: ”Pelkään tapaavani riitaisuutta, suvaitsemattomuutta, kiukkua, juonittelua, panettelua, juoruilua, pöyhkeyttä ja kurittomuutta.” (2. Kor. 12:20b).

Raamattunsa tuntevalle tämä ei ole mikään yllätys. Synnin takana on Jumalan vastustaja. Hän on nimeltään Diabolos, erilleen heittäjä. Riidat ja erimielisyydet ovat hänen työtään. Synti on sitä, mikä erottaa meidät Jumalasta ja toisistamme. Suomenkielen sana synti tulee ruotsin kielen sanasta synd. Se on sanan sund johdannainen. Sund tarkoittaa salmea, joka erottaa kaksi maa-aluetta toisistaan. Synti on kuin salmi, joka erottaa. Syntinen ihminen on kadottanut yhteyden Jumalaan ja lähimmäiseen.

Vastalääkettä Diaboloksen työlle on kilvoittelu ja itsetutkistelu. Lopputulos ei näytä hyvältä. Siksi ainoa keino parantua on hakeutua yhä lähempään yhteyteen Kristuksen kanssa, kirkon Herran luo. Tässä erityisesti meidän kirkon työntekijöiden on katsottava peiliin.

Kahden vuosisadan takaa kantautuu ajatus, jonka Filip Jakob Spener ”hurskaissa toiveissaan” lausui omasta ajastaan: ”Kun näet kuihtuneen puun, jonka lehdet ovat käyneet kuiviksi, niin päättelet siitä, että sen juurissa on jotakin vikaa. Niin epäilemättä päätät, jos näet kurittoman kansan, että siltä puuttuu pyhää papistoa.” Kirkon hajanaisuus ja seurakuntiemme ristiriidat johtavat meidät työntekijät itsetutkisteluun ja parannuksentekoon. Tämä panee meidät itse kunkin arvioimaan uskoamme, elämäämme ja kutsumustamme kirkon työssä. Se myös ajaa meidät turvautumaan yhä syvemmin Kristukseen, pelastajaamme ja armahtajaamme. Se laittaa meidät rukoilemaan kristityn perusrukousta: Herra, armahda minua.

Mikä meitä yhdistää?

Onneksi meillä ei ole vain pelkästään erottavia asioita, vaan paljon myös yhdistäviä tekijöitä. Piispojen ykseysteesien mukaan ”Kirkko kulkee kohti yhteyttä. Yhteytemme toisiin ihmisiin nousee siitä, että Jumala on luonut meistä jokaisen. Se ei perustu mielipiteiden samanlaisuuteen eikä muihinkaan meissä itsessämme oleviin ominaisuuksiin. Kristittyinä olemme yhtä, koska meidät on kasteessa liitetty Kristukseen. Samalla meidät on toivotettu tervetulleiksi Jumalan ja toistemme lähelle. Kirkon yhteys perustuu Jeesuksen tahtoon, toimeksiantoon ja myös yhteisömme tunnusmerkkeihin. Yhteys toteutuu, kun keskitymme Kristukseen.”

Usko Kristukseen yhdistää meitä. Valitettavasti usein näyttää siltä, että juuri usko erottaa. Mutta silloin on unohdettu yksi ratkaiseva tekijä. Uskossa ei nimittäin ole olennaista minun uskoni tai sinun uskosi, vaan uskomme kohde. Arkkipiispa John Vikströmiltä kysyttiin aikoinaan eräällä kouluvierailulla, kuka on kristitty? Hän vastasi: ”Kristitty on henkilö, joka on tehty kristityksi. Passiivisella verbimuodolla on tässä tärkeä merkitys. Kristittynä oleminen merkitsee sitä, että ihminen on ollut ja on toiminnan kohde.”

Yksi Uudessa testamentissa käytetty kuva seurakunnasta on viiniköynnös. Jeesus sanoo: ”Minä olen viinipuu, te olette oksat.” (Joh. 15:5). Tähän viinipuuhun, viiniköynnökseen, liitetään uusia oksia oksastamalla. Kristittynä oleminen on samaa kuin olla osa puussa, ja tuo puu on Kristus. Tästä Paavali puhuu Roomalaiskirjeessä (Room. 11:17-24). Ihmisellä ei ole luonnostaan puuhun kuulumisen ominaisuutta. Hänet liitetään siihen, oksastetaan. Ja tämä oksastaminen tapahtuu pyhässä kasteessa. Siinä ihmisellä ei ole osaa, siinä toimii Jumala yksin. Villi puun oksa liitetään jaloon puuhun. Sen perusteella saamme omaksemme kaiken, mitä Kristus on puolestamme tehnyt. Silloin alkaa toteutua se Kristuksen kirkon ykseys, josta Efesolaiskirjeessä sanotaan: ”Yksi on Herra, yksi usko, yksi kaste! Yksi on Jumala, kaikkien Isä!” (Ef. 4:5-6a).

Myös rukous yhdistää. Vanha kristittyjen viisaus on, että mitä lähempänä olemme Jeesusta, sitä lähempänä olemme myös toisiamme. Rukous on muutosvoima. Kun rukoilemme yhdessä, tulemme lähemmäksi toisiamme Jeesuksen Kristuksen kautta. Rukous yhdistää kaikki kristityt toisiinsa. Siksi Raamattu usein kehottaakin yhteiseen rukoukseen. Työyhteisön hengellisen elämän hoitamiseen onkin syytä kiinnittää seurakunnissa erityistä huomiota.

Lisäksi yhteinen tekeminen yhdistää. Kun teemme jotakin yhdessä, keskitymme siihen mikä yhdistää eikä siihen, mikä meitä erottaa. Siten voimme kokea yhteyttä, jonka emme ehkä uskoneet olevan mahdollista.

Piispat korostavat rukousta ja yhteistä tekemistä ykseysteeseissään: ”Yhteys vahvistuu tekemällä yhdessä. Kirkossa toteutuva yhteys näkyy väistämättä käytännössä ja se heijastuu laajalle. Se on vaivannäköä edellyttävä, aina ajankohtainen tehtävä. Kirkon jumalanpalveluselämässä rukous luo yhteyttä ja auttaa pysymään avoimena elämän erilaisuudelle.”

Rovasti Jaakko Haavio kirjoitti aikoinaan eräässä saarnassaan aikojen vaihtumisesta ja kevään odotuksesta kirkossa osuvasti. ”On syksyn merkki, kun kristityt huokailevat toisiaan vastaan. On tullut talvi, kun kristityt langettavat toisistaan tuomioita. Mutta kun Jumalan valtakunnassa kevään voimat murtuvat esiin, sanotaan: ”Katsokaa, kuinka he rakastavat toisiaan.”

Katsoa ja tunnistaa

Viholliskuvien maalaaminen, epäluulojen vahvistaminen ja muurien rakentaminen on helppoa. Se on myös kovin inhimillistä, seurakunnassa ja kirkossakin. Siihen Jumalan vastustaja juuri pyrkii. Mutta se ei voi olla meidän tiemme ja tapamme, jos aiomme olla uskollisia Kristukselle.

Minua on puhutellut vanha hasidi-juutalaisten kertomus, joka on varmaan monille teillekin hyvin tuttu. Siihen kiteytyy jotain olennaista siitä, millainen tehtävä yhteyden rakentaminen ja vaaliminen on meille kirkon työntekijöille.

Rabbi kysyy oppilailtaan: ”Miten voisimme määritellä päivästä sen hetken, jona yö päättyy ja päivä alkaa?” Eräs oppilas ehdottaa: ”Kun pystyn erottamaan etäältä koiran ja lampaan?” ”Ei”, rabbi vastasi. ”No entä se hetki, jona pystyn erottamaan toisistaan viikunapuun ja viiniköynnöksen?” kysyi toinen oppilas. ”Ei”, vastasi rabbi. ”Olkaa hyvä ja vastatkaa itse”, oppilaat pyysivät. ”Se on se hetki”, viisas opettaja sanoi, ”kun voit katsoa ihmisiä kasvoihin ja sinussa on kylliksi valoa tunnistaaksesi heidät veljiksesi ja sisariksesi. Sitä ennen on yö, siihen saakka meissä on vielä pimeys vallalla.”

Siellä missä tunnistamme toisemme sisariksi ja veljiksi, siellä missä uskallamme kohdata toisemme ja katsoa toisiamme kasvoihin, siellä missä yhdessä rukoilemme ja teemme työtä, yö muuttuu päiväksi. Siellä syntyy ja vahvistuu yhteys. Siellä muistetaan Jeesuksen rukous: Minä rukoilen, että he kaikki olisivat yhtä, niin kuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa. Niin tulee heidänkin olla yhtä meidän kanssamme, jotta maailma uskoisi sinun lähettäneen minut.