Partion ja seurakunnan yhteistyö kuntoon

Kirjoitus Kotimaa-lehdessä 7.2.2013

”Aina on käyty keskustelua siitä, onko partiotyö oikeaa seurakunnallista työtä.”

Näin toteavat viime syksynä valmistuneessa opinnäytetyössään Johanna Paloposki ja Salla-Mari Pyykkönen. Heidän Diakonia-ammattikorkeakoulussa tekemänsä tutkimusSepot partion ja kirkon palveluksessakäsitteli seurakunnan partiotyönohjaajien historiaa.

”Sepolla” tarkoitetaan tässä yhteydessä seurakunnan partiotyönohjaajaa ja seurakunnan työntekijää, jonka vastuualueeseen kuuluu partiotyö.

Partion ja kirkon läheinen yhteys on alkanut maassamme partioliikkeen rantauduttua Suomeen yli sata vuotta sitten. Virallisiin kirkon dokumentteihin partio pääsi viime sotien jälkeen, kun laajennettu piispainkokous vuonna 1946 vahvisti partiotyön virallisen aseman seurakunnallisena nuorisotyön muotona. Jo sitä ennen seurakunnat olivat tehneet partiotyötä.

Vuonna 1983 annetun piispainkokouksen päätöksen mukaisesti partio on seurakunnassa työala ja siten seurakunnan omaa nuorisotyötä. Vuonna 2009 Suomen Partiolaisten ja evankelis-luterilaisen kirkon välille solmittiin yhteistyösopimus, jonka mukaan seurakunnan partiotoiminta on kirkon omaa lapsi- ja nuorisotyötä.

Viimeksi partiotoiminnan asemaa seurakuntatyössä käsiteltiin Kirkkohallituksen yleiskirjeessä vuonna 2011. Sen voi nähdä vankkana ilmaisuna siitä, että partiotoiminta sopii seurakuntiin.

Noin 70 prosentilla suomenkielisistä partiolippukunnista on taustayhteisönään luterilainen seurakunta. Seurakunnallinen partiotyö tavoittaa vuosittain yli 30 000 lasta ja nuorta. Tätä toimintaa halutaan edelleen kehittää. Paikallistasolla seurakuntien ja lippukuntien yhteyttä ja yhteistoimintaa vahvistetaan taustayhteisösopimuksilla.

Partioaatteella ja kristillisellä uskolla on runsaasti yhtymäkohtia. Yhteisestä arvopohjasta nousee monia mahdollisuuksia, joissa partioliike ja kristillinen kirkko voivat yhdessä palvella lähimmäistä, isänmaata, luomakuntaa ja Jumalaa.

Paloposken ja Pyykösen opinnäyte kertoo seurakuntien partiotoiminnan kehityksestä vaikeuksineen. Työn mukaan ”sepot ovat joutuneet taistelemaan asemastaan, sillä partiotyötä ei ole aina pidetty seurakunnan työmuotona. Taistelua on käyty niin kirkon kuin partion puolella.”

Viime aikoina olen saanut ”sepoilta” huolestuneita yhteydenottoja. Heidän mukaansa seurakuntien kiristynyt talous ja seurakuntaliitokset ovat monin paikoin vaikeuttaneet partiotoimintaa sekä lippukuntien ja seurakuntien yhteyttä. Partiotoiminta on asetettu kyseenalaiseksi tai se on joutunut ensimmäisenä leikkauslistalle.

Toivon, että seurakunnissa etsitään Kirkkohallituksen yleiskirje parin vuoden takaa ja sen hengessä rakennetaan entistä tiiviimpää yhteyttä partion ja kirkon, seurakuntien ja lippukuntien välille. Se koituu paitsi molempien yhteisöjen, ennen kaikkea tyttöjen ja poikien, nuorten ja perheiden parhaaksi.

Seppo Häkkinen