Tervehdyspuhe Lasten ja perheiden tukeminen –tilaisuudessa 4.10.2013 Mikkelissä

Nykyisen hallituksen ohjelmassa todetaan hyvinvoinnin syntyvän työstä. Tämä on totta. Työ luo edellytyksiä toimeentuloon ja hyvään elämään. Siksi viime aikoina on julkisuudessa kannettu paljon huolta työn tuottavuuden lisäämisestä, kansantalouden tulevaisuudesta, kestävyysvajeesta ja kansainvälisestä kilpailukyvystä. Tämä kaikki on tarpeellista ja välttämätöntä. Mutta riittävätkö ne hyvinvoinnin takaajaksi?

Kirkon ruohonjuuritason kokemuksen mukaan perheiden ahdingossa näkyy elämäntilanteiden kuormittavuus, taloudelliset huolet, työttömyys tai työelämän vaativuus, pärjäämisen pakko, päihteiden käyttö sekä monet ulkoapäin tulevat vaatimukset, jotka kuormittavat perheen ihmissuhteita. Niin perheiden hyvin- kuin pahoinvointikin heijastuu lapsiin. Työ ja talous luovat hyvinvointia, mutta eivät yksin riitä.

Kirkon kasvatus- ja perhetyössä saadun kokemuksen mukaan hyvinvointi edellyttää välittämistä. Siksi liityn niihin julkisuudessa kuultuihin puheenvuoroihin, joissa on peräänkuulutettu yhteiskuntaamme välittämisen kulttuuria.

Välittämisen kulttuuriin kuuluu kyky vuorovaikutukseen erilaisten ihmisten kanssa. Vaikka Suomi on edelleen uskonnollisesti ja kulttuurisesti homogeeninen maa, se muuttuu koko ajan yhä moniuskontoisemmaksi ja monikulttuurisemmaksi. Maassamme vallitsee uskontojen välillä rauhanomainen rinnakkaiselo ja yhteisymmärrys. Sitä ovat edesauttaneet kristillisten kirkkojen hyvät ekumeeniset suhteet sekä eri uskontojen johtajien säännölliset keskustelut ja tapaamiset. Uskontorauhan takaamisessa on tärkeä merkitys korkeatasoisella koulujen uskonnonopetuksella. Näistä kannattaa pitää kiinni myös tulevaisuudessa. Paikallistason uskontodialogi on sen sijaan monin paikoin heikkoa ja sitä tarvitaan lisää.

Välittämisen kulttuuriin liittyy myös kyky yhteistyöhön. Mikään organisaatio ei ole niin vahva, että se pystyisi yksin huolehtimaan lasten, nuorten ja perheiden tarvitsemasta tuesta. Siksi tarvitaan voimien yhdistämistä ja yhteistyötä. Siksi tämä tilaisuus on merkittävä. Haluankin kiittää ministeri Paula Risikkoa sekä sosiaali- ja terveysministeriötä niin tästä kuin muista vastaavista tilaisuuksista kirkkojen ja uskonnollisten yhdyskuntien kanssa.

Uskonto on nähtävä ennen kaikkea myönteisenä voimavarana lasten ja perheiden hyvinvoinnin edistämisessä. Sen osoittamisessa meillä on kirkkoina ja uskonnollisina yhteisöinä suuri vastuu. Siksi meidän on toimittava yhdessä lasten ja perheiden kanssa ja puolesta. Siksi meidän on määrätietoisesti sanouduttava irti perheväkivallasta sekä kaikesta lapsiin kohdistuvasta henkisestä, hengellisestä ja fyysisestä kaltoinkohtelusta.

Suomen evankelis-luterilainen kirkko haluaa – muiden kirkkojen ja uskonnollisten yhteisöjen tavoin – kantaa vastuunsa lasten, nuorten ja perheiden hyvinvoinnista. Mielessäni on tähän liittyen kolme asiaa.

Ensinnä kirkon sanoma luo perustan hyvälle elämälle. Se rohkaisee rakentamaan kestäviä ihmissuhteita ja tuo armon näkökulman elämän ristiriitoihin. Se vakuuttaa Jumalan anteeksiantoa ja tarjoaa mahdollisuuden uuteen alkuun.

Toiseksi seurakuntien perustyö lasten, nuorten ja perheiden parissa on sinänsä syrjäytymistä ennaltaehkäisevää toimintaa. Esimerkiksi lapsi- ja nuorisotyön, perhetyön ja diakoniatyön merkitys on suuri. Selvitysten mukaan näitä työmuotoja arvostetaan. Kirkon maahanmuuttaja- ja monikulttuurisuustyö kasvaa jatkuvasti.

Suomessa evankelis-luterilaisen kirkon työaloista lapsi-, nuoriso- ja perhetyö on suurin, mitataan sitä millä mittareilla tahansa. Muutama tilastotieto: Seurakuntien palveluksessa on 4 000 lapsi- ja nuorisotyöntekijää sekä 1400 diakoniatyöntekijää. He ovat merkittävä ammattitaitoinen voimavara ja yhteistyökumppani lasten ja perheiden hyvinvoinnin edistämiseksi. Vuosittain lapsi- ja nuorisotyöntekijät tekevät 11 000 kotikäyntiä. Perheneuvonnassa käydään 82 000 keskustelua (45 min/kerta). Lapsi- ja nuorisotyön erityistilaisuuksiin ja –tapahtumiin osallistuu 750 000 kävijää. Perhekerhoissa on 1 100 000 osallistujaa.

Kolmanneksi kirkko on merkittävä arvokasvattaja ja heikkojen puolustaja. Kirkko korostaa perhettä yhteiskunnan perussoluna. Kirkko puolustaa lapsen ja heikoimmankin ihmisen arvoa loukkaamattomana Jumalan kuvana ja kehottaa rakastamaan lähimmäistä kuin omaa itseä. Kyse on välittämisen kulttuurista, jossa ihminen tulee nähdyksi, kohdatuksi ja kuulluksi. Välittämisen kulttuurissa pidetään huolta myös täysin ventovieraasta ihmisestä. Yksikin toimiva ihmissuhde auttaa ja tukee lasta ja nuorta ja voi estää ulkopuolelle jäämistä. Olennaista on hyväksytyksi tuleminen, arvostus, se että on jollekulle kallis ja tärkeä. Tällaiseen välittämisen kulttuuriin haastan meitä kaikkia.

Seppo Häkkinen