Kunta ja seurakunta yhteistyöhön

Yksilöiden kriittisyys instituutioita kohtaan on kasvanut viime vuosikymmeninä. Kirkossa tämä on näkynyt jäsenmäärän laskuna. Ihmisten uskonnollisuus ilmenee uudella tavalla. Henkisyydelle ja hengellisyydelle on suuri kysyntä, mutta sitä rakennetaan enemmän yksilöllisin ratkaisuin kuin seurakuntaelämään liittymällä.

Kansalaiset haastavat myös kuntia uudistumaan. Moni ei tyydy pelkän palvelujen kuluttajan rooliin. Kunnallisten luottamuselinten rinnalle halutaan uudenlaisia osallistumisen muotoja. Vanhus- ja vammaisneuvostot sekä kylä- ja asukasyhteisöt haluavat olla äänitorvia kunnalliseen päätöksentekoon. Nuoret etsivät kunnallisen hallinnon sijasta muita vaikuttamiskanavia.

Kuntien lukumäärä on vähentynyt kunta- ja palvelurakenneuudistuksen myötä. Seurakuntien yhdistymisiä on tapahtunut hivenen vähemmän.

Kuntauudistus on osoittautunut vaikeaksi tehtäväksi. Yhteisymmärrys vallitsee lähtökohdista ja muutoksen tarpeellisuudesta. Nyt tarvitaan viisautta löytää oikeat kuntamallit kansalaisten hyvinvoinnin turvaamiseksi. Erityisesti muutoksen vaikutukset koskevat harvaan asuttuja seutuja Pohjois- ja Itä-Suomessa.

Myös seurakunnat ovat muutoksen edessä. Kirkkohallituksen esittämässä mallissa nostetaan rakenteita tai kokoa tärkeämmäksi perusseurakuntatyön turvaaminen lähellä seurakuntalaisia. Vastuu toiminnasta olisi paikallisseurakunnilla, jotka eivät olisi liian suuria.

Hallintorakenteita tärkeämpää on ihminen. Kun sinänsä välttämättömiä muutoksia tehdään, perimmäisenä päämääränä on oltava ihmisen hyvä.

Kuntien hyvinvointitehtävä on osin syntynyt kristillisen auttamistyön perustalle. Kunnan ja seurakunnan toiminnan eroja on kuvattu sanomalla, että kunnan palvelujen kriteerinä on normi, seurakunnan armo. Kumpaakin tarvitaan.

Leipäjonot, köyhyys ja huono-osaisuus ovat lisääntyneet samalla, kun kunnat ja seurakunnat joutuvat säästämään. Yhteistyötä kunnan ja seurakunnan välille tarvitaan ihmisten perustarpeiden turvaamiseksi.

Arkinen diakoniatyö jää usein huomaamatta. Työtä köyhien ja vähäosaisten kanssa laitoksissa ja palveluasunnoissa, sairaaloissa ja vankiloissa tarvitaan jatkuvasti. Lapsi-, varhaisnuoriso-, nuoriso- ja perhetyö ovat entistä tärkeämpiä. Nuorten yhteiskuntatakuun toimintamuotoihin on syytä saada seurakunnat mukaan.

Turvallisuutta koskeva yhteistyön tarve on ilmeinen. Seurakunnat tulisi kutsua mukaan valmiusharjoituksiin, maanpuolustuksen kursseille ja vapaaehtoiseen maanpuolustukseen. Henkinen huolto on yksi yhteiskunnan turvallisuusstrategian ydinasioista.

Esimerkkejä onnistuneesta paikallisesta yhteistyöstä on monia. Kuopiossa varhaiskasvatuksessa on löydetty hyviä yhteistyötapoja kaupungin ja seurakuntien kesken. Joensuussa on sovittu työnjaosta kaupungin peruspalvelujen ja seurakunnan diakoniatyön välillä. Talven 2011 sähkökatkosten aikana Mäntyharjun seurakuntakeskus toimi evakuointipaikkana ihmisten jouduttua lähtemään kotoaan. Seurakuntien antama tuki suuronnettomuuksien ja kriisien jälkihoidossa on muistissa.

Kunnan ja seurakunnan yhteistyö voi parhaimmillaan kasvaa strategiseksi kumppanuudeksi. Se kasvattaa molempien osaamista ja tietopääomaa. Se tuo kustannussäästöjä, koska yhdessä tekeminen on yksin toimimista edullisempaa.

Strateginen kumppanuus merkitsee myös yhteisiä työmenetelmiä ja yhteisiä palveluja. Työmenetelmät ovat ihmisten kannalta parempia, kun eri toimijoilla on käsitys toisistaan. Asiakastyön laatu paranee esimerkiksi kasvatus-, perhe- ja vanhustyössä paremmin yhdessä kuin yksin. Tämän olemme havainneet toimialueillamme Itä-Suomessa.

Kumppanuus avaa näköaloja tulevaisuuteen ja elämän edellytysten jatkumiseen. Kunta ja seurakunta palvelevat samoja ihmisiä yhteistä hyvää edistäen. Molemmat joutuvat siksi uusimaan lähestymistapaansa. Kummankin tehtävä on tuoda perustoimintonsa kuntalaisia ja seurakuntalaisia lähelle riippumatta siitä, miten hallinnollisia rakenteita uusitaan.

Elli Aaltonen

Itä-Suomen aluehallintoviraston ylijohtaja

Seppo Häkkinen

Mikkelin hiippakunnan piispa

Jari Jolkkonen

Kuopion hiippakunnan piispa