Kristillinen identiteetti

Aidon kristillisen identiteetin vahvistaminen on kirkon tärkeimpiä pastoraalisia tehtäviä. Tähän lopputulokseen päädyttiin Venäjän ortodoksisen kirkon ja Suomen evankelis-luterilaisen kirkon oppikeskusteluissa muutama viikko sitten.

Identiteetillä on yleisesti ymmärretty ihmisen käsitystä itsestään. Kuka minä olen? Identiteetti ei ole mikään pysyvästi hankittu ominaisuus, vaan se on aina uudelleen löydettävä muuttuvan ympäristön keskellä. Sen vuoksi on myös kysyttävä, mihin yhteisöön ihminen jäsentyy. Mistä tulen ja mihin kuulun?

Oppikeskustelujen teesit kiteyttivät kristillisen identiteetin: ”Sen tulee olla evankeliumiin pohjautuva Kristuksen Herraksi ja Jumalaksi tunnustavien (Joh. 20:28) ja hänen tahtoaan seuraavien opetuslasten identiteetti (1. Joh. 3:23).” Tällainen itseymmärrys nojautuu varhaiskristillisiin ihanteisiin.

Erityisen tärkeä on nykyisin ”ekklesiastinen identiteetti”, kuten oppikeskusteluissa teologian kielellä sanottiin. Suomeksi sanoisimme yksinkertaisesti, että kristitty ei voi olla ilman kristillistä yhteisöä.

Kirkko on Kristuksen ruumis. Kristitty on yksi ruumiin jäsen ja kuuluu erottamattomasti yhteen toisten kristittyjen kanssa. On mahdotonta olla kristitty yksinään, vaikka moni luulottelee: ”Voi Jumalaan uskoa, vaikkei kirkkoon kuuluisikaan.”

Oppikeskusteluissa todettiin: ”Kristillisen identiteetin muovautumiseen olennaisesti vaikuttaa kristillinen kasvatus, jonka perusta rakennetaan kodeissa ja seurakunnassa.” Kristillinen kotikasvatus on viime vuosikymmeninä heikentynyt. Se on hälyttävää, sillä kotoa saadut hengelliset eväät ovat tärkein tekijä kristillisen identiteetin kasvulle. Kristillisen kasvatuksen elvyttäminen ja tukeminen on tullut yhä tärkeämmäksi kirkollemme.

Kirkkoa uhkaa alituisesti vaara käpertyä sisäänpäin. Ensimmäisten kristittyjen todistus oli tyystin toisenlainen. Heillä oli vahva keskinäinen yhteys, mutta usko näkyi myös ulospäin rakkaudentekoina sairaita, kärsiviä, muukalaisia ja muita hyljeksittyjä kohtaan. Vieraanvaraisuus oli uskon motivoimasta rakkaudesta kumpuava kristillinen hyve.

Kristilliseen itseymmärrykseen kuuluu aina sekä usko että rakkaus. Oppikeskustelujen teeseissä tämä ilmaistiin osuvasti: ”Siellä missä kirkon jäsenet elävät uskonsa mukaisesti osoittaen kristillistä rakkautta teoissaan ja suhtautumisessaan ympäröivään maailmaan, kirkon jäsenyys vahvistuu ja kirkko vetää puoleensa uusia jäseniä.”

Seppo Häkkinen

Mikkelin hiippakunnan piispa