Säästetäänkö rukouksesta?

Seurakunnassa on liitosten myötä useita kirkkoja. Nyt keskustellaan siitä, kannattaako kaikissa kirkoissa pitää jumalanpalveluksia. Voitaisiinko jostakin jumalanpalveluksesta luopua, mahdollisesti aikanaan jopa koko kirkosta? Samalla vähenisi pappis- ja kanttori- sekä kiinteistötyövoiman tarve.

Toisessa seurakunnassa mietitään, siirretäänkö jumalanpalvelukset talveksi seurakuntataloon, kun kirkon lämmittäminen on niin kallista. Osallistujat mahtuvat hyvin seurakuntasaliin. Sijainniltaankin kirkko on seurakuntataloa kauempana.

Kolmannessa seurakunnassa pohditaan, voisiko jumalanpalvelukset laittaa kiertämään siten, että joka pyhä kaikissa seurakunnan kirkoissa ei pidettäisikään jumalanpalvelusta. Siten voitaisiin panostaa yhteen messuun tavallista enemmän. Lisäksi pappien ja kanttorien vapaiden viikonloppujen pitäminen helpottuisi, kun ei tarvittaisi niin paljon työntekijöitä kaikkina viikonloppuina.

Seurakunnat joutuvat talouden kiristyessä pohtimaan säästökohteita. Ratkaisut eivät ole helppoja, mutta niitä on pakko tehdä. Henkilöstöä, kiinteistöjä ja toimintaa on tarkasteltava kriittisesti. Silti mieleeni nousee kysymyksiä.

Jos seurakunnan kirkossa on vuosisatojen ajan viikosta toiseen vietetty jumalanpalvelusta, niin meidän aikanammeko ne loppuvat? Olemmeko me niin köyhiä, ettei meillä ole varaa jokaviikkoiseen jumalanpalvelukseen? Vai kertooko tilanne enemmän henkisestä ja hengellisestä köyhyydestä kuin varojen puutteesta?

Voiko rukoukselle laskea hintaa? Mikä arvo on sillä, että säännöllisesti viikosta toiseen kirkossa rukoillaan oman seurakunnan ja paikkakunnan puolesta? Mitä merkitsee seurakuntalaisille tietoisuus siitä, että kirkossa rukoillaan meidänkin puolestamme? Tai toisinpäin: Mitä viestii pyhäpäivänä pimeä, suljettu kirkko?

Eikö pappien ja kanttorien keskeisintä viranhoitoa ole jumalanpalveluselämä? Piispa Mikael Agricolan mukaan papin työ on, että hän rukoilee, saarnaa ja studeeraa. Messun viettäminen ja jumalanpalveluselämän kehittäminen ovat viranhoidon ykkösasioita. Tätä tavoitetta lyö korville se, jos työn keskeisimmät prioriteetit ovat työekonomia ja vapaa-aikasuunnitelmat.

Seurakuntien on pakko etsiä säästökohteita. Ne on valittava siten, että kirkon perustehtävä tulee kaikissa tilanteissa hoidetuksi. Niin köyhä ei kirkko ole koskaan ollut, ettei se rukoilisi ja viettäisi jumalanpalvelusta.

Seppo Häkkinen

Mikkelin hiippakunnan piispa