Demokratia kirkossa?

Demokratia on mielestäni paras mahdollinen tapa organisoida valtio ja tehdä se toimintakykyiseksi. Demokraattisessa järjestelmässä valta kuuluu kansalle. Suomessa tätä valtaa käyttää kansan nimissä eduskunta, joka lainsäädännöllä määrää perusteet ja suuntaviivat kaikelle yhteiskunnassa tapahtuvalle toiminnalle. Tämän vuoksi äänestäminen on erityisen tärkeää.

Demokraattista osallistumismallia ja demokratian periaatteita sovelletaan myös muille aloille kuin poliittiseen elämään. Viime aikojen julkisessa keskustelussa on 1960-luvun malliin vaadittu kirkon demokratisoimista. Demokratian on väitetty toteutuvan kirkossa vain näennäisesti ja keskeneräisesti.

Puhe demokratiasta kirkossa ei ole yksinkertainen asia. Siihen on kaksi syytä.

Ensinnäkään kirkko ei ole olemukseltaan valtioon rinnastettava kansanvaltainen yhteisö. Kirkko on Jumalan kansa (1 Piet. 2:9-10), jonka olemassaolo perustuu Jumalan tahtoon. Sen ensisijaisena normipohjana on Jumalan sana eivätkä kansan enemmistöpäätökset.

Nykyisessä länsimaisessa merkityksessään vain parinsadan vuoden takainen demokratian käsite ei sovi vaikeuksitta paljon vanhemman instituution tavoitteisiin. Sen sopivuutta on arvioitava kirkon perusteista käsin. Kaikkea ei voi kirkossa ratkaista äänestyksin.

Kirkko ja demokratia eivät välttämättä ole vastakkaisia. Esimerkiksi vapaus, tasa-arvo, laillisuus ja turvallisuus ovat demokratian keskeisiä arvoja. Ne ovat myös kirkolle tärkeitä periaatteita.

Toiseksi jäsenten osallistumis- ja vaikutusmahdollisuudet ovat kirkossa demokratiaa syvemmät. Maallikoiden vallan peruskivenä ei kirkossa ole kansansuvereniteettioppi tai antiikin kaupunkivaltioiden kansankokous. Kirkko on niiden yhteys, jotka kuulevat Kristuksen äänen (Joh. 5:25) ja jotka sitä tottelevat.

Kirkon elämässä vallitsee demokratian nykymerkitystä vanhempi periaate, joka on nimeltään yleinen pappeus. Sen perusteella seurakunnan jäsenet eivät ole oikeutettuja vain käyttämään äänivaltaansa, vaan myös kutsutut osallisiksi Kristuksen pelastusteosta ja hänen kirkolleen antamasta tehtävästä.

Yleisessä pappeudessa on kyse seurakuntalaisten osallisuuden toteutumisesta. Se mahdollistaa vaikutus- ja toimintamahdollisuudet yhtä laajasti kuin demokratiakin. Sen lisäksi kirkko odottaa jäseniltään laajempaa ja kokonaisvaltaisempaa osallistumista ja vaikuttamista kuin yhteiskunta kansalaisiltaan.

Kirkkomme ongelma on siinä, että yleisen pappeuden soveltamisessa käytäntöön ei ole päästy niin pitkälle kuin voisi ja pitäisi päästä. Jäsenyys on tästäkin näkökulmasta kirkkomme suurimpia tulevaisuuden kysymyksiä.

Seppo Häkkinen

Mikkelin hiippakunnan piispa