Pääsiäisnauru pahalle

Onko Saatana olemassa? Entä riivaajat ja demonit? Mitä niistä pitäisi ajatella?

Raamattu ja kirkon oppi pitävät kiinni persoonallisen pahan olemassaolosta. Toisaalta sekä Raamattu että kirkko ovat tässä asiassa huomiota herättävän pidättyväisiä.

Kirkon opetus on, että persoonallinen paha on Jumalan hyväksi luoma enkeli, joka lankesi ja harjoittaa valtaansa ihmisiin, mutta jonka Jeesus Kristus on voittanut ja joka on tuomittu ikuiseen kadotukseen.

Vanha testamentti tuntee paitsi pahoja henkiä myös Saatanan, joka on Jumalan vastustaja. Hän on sama kuin paratiisiin käärme ja viekoittelee ihmisiä syntiin. Langenneet enkelit ovat pahoja henkiä, demoneja eli riivaajia.

Uudessa testamentissa Saatanasta käytetään muun muassa nimeä Diabolos, joka käännettiin aiemmassa raamatunkäännöksessä balttilaisperäisellä sanalla Perkele. Hän kiusaa Jeesusta. Mutta Jeesus voittaa hänet, karkottaa pahoja henkiä ja ristinkuolemallaan ja ylösnousemuksellaan kukistaa Saatanan vallan.

* * *

Raittiissa hengellisyydessä otetaan persoonallinen paha todesta. Näkymätön maailma on todellinen. Saatana ja pahat henget eivät ole vain pahan vertauskuvia tai Jumalan poissaolon naamioita.

Terveeseen uskoon ei kuulu ajatus, että Jumala ja Saatana olisivat jotenkin tasaväkisiä. Jumala on jo voittanut pahan vallan. Jumala on siirtänyt kaikki kristityt omaan valtakuntaansa kasteen ja uskon kautta. Asia on harvinaisen selkeä: Kastettu ihminen, joka uskoo Jeesukseen, ei voi olla riivattu eikä pahojen henkien vallassa. Kristitty on Jeesuksen oma.

Vaikka paha otetaan todesta, kaiken demonisoimista on kartettava. Erityisesti tämä koskee sairauksien tulkitsemista riivaajien aiheuttamiksi. On sekä teologisesti että terapeuttisesti ongelmallista selittää ihmisen ongelmia henkivalloilla.

Kirkossa voi ja pitää rukoilla sairaiden puolesta. Näin tapahtuu esirukouksessa joka sunnuntai, kuten myös monissa muissa tilaisuuksissa. Parantuminen on aina Jumalan ihme, silloinkin kun se tapahtuu lääkärin tai terapeutin kautta. Jumalan ihme on myös se, että sairas ihminen saa rukouksen ja uskon kautta voimaa kantaa sairautensa taakkaa, vaikka parantumista ei tapahtuisikaan.

Sairauden ja pahuuden väliin ei voi vetää yhtäläisyysmerkkiä. Kivun tai sairauden kanssa eläminen ei merkitse sitä, että Jumala on poissa. Jumala on ihmistä lähellä kaikissa tilanteissa.

* * *

Pahuutta ei voi ulkoistaa, sillä löydämme sitä myös itsestämme. Sen takia on olemassa armo ja anteeksiantamus. Kristillisen julistuksen ja opetuksen tulisi johtaa ihmisiä tuntemaan syntinsä ja luottamaan rohkeasti Kristuksen armoon. Se on ihmistä syvältä hoitava lääke.

Kuolemallaan ja ylösnousemuksellaan Kristus voitti ihmistä ahdistavat pahan vallat, kuten synnin, kuoleman ja Perkeleen, ja siirsi ihmisen pelastuksen osallisuuteen. Liturgisen ilmauksen tämä sai ja saa edelleen erityisesti pääsiäisyön messussa ja kasteessa, joissa ihminen tulee konkreettisesti Kristuksen voitosta osalliseksi.

Ääriesimerkki on keskiajalla pääsiäisyön messuun kuulunut pääsiäisnauru, jossa seurakunta liturgin yllyttämänä nauroi Perkeleelle ja kuolemalle. Käytäntö kiellettiin ilmeisesti ylilyöntien takia; kerrottiin jopa pappien muun muassa hyppineen kirkossa pelkissä ”kalsareissa”.

Pääsiäisnaurun hihityksen ja lällätyksen kaikuja voi yhä kuulla virsikirjasta: ”Missä on nyt valtikkanne, helvetti ja kuolema? Käärme, viekas ruhtinaanne, menetti jo valtansa. Voiman Kristus ryösti teiltä, synnin kahleet särki meiltä.” (VK 84:2).

Pääsiäisen sanoma synnin, kuoleman ja Perkeleen voittamisesta kutsuu meitä iloon. Ylösnoussut Kristus on voimakkaampi kuin kaikki pahan vallat.

Seppo Häkkinen