Avauspuhe Kirkon kasvatuksen ja perheasioiden toimikunnan kokouksessa 28.1.2013 Helsingissä

Muina päivinä piti ottaa lusikallinen kalanmaksaöljyä, mutta lauantaina sai Sanasolia. Se maistui hyvältä, ainakin kalanmaksaöljyyn verrattuna. Jouluaterialta sain kammon lanttulaatikkoa kohtaan, valitettavasti se ei maistu edelleenkään. Puolukkapöperökään ei mennyt silloin alas, mutta sitä ruokalajia en ole sen jälkeen saanut.

Päällimmäiset pikkupojan muistot lyhyestä lastentarhakaudestani 1960-luvun alkupuolelta näyttävät liittyvän ruokailuun. Silloin ei tullut mieleenkään, että myöhemmin saisin seurata päiväkotielämää lastentarhanopettajan puolisona, päivähoitolasten isänä ja viran puolesta seurakunnan kasvatuksesta vastaavana pappina, kirkkoneuvoksena ja nyt ”kasvatuksen piispana”.

Vuosien mittaan olen yhä enemmän alkanut arvostaa suomalaista varhaiskasvatusta ja päiväkodeissa tehtävää työtä. Haluan todeta tämän julkisesti, sillä tätä vuotta vietetään lastentarhatyön 125-vuotisjuhlavuotena. Hanna Rothman perusti ensimmäisen kansanlastentarhan Helsinkiin syyskuussa 1888.

Nimi ”lastentarha” on kiehtova. Minusta on oikeastaan harmi, että se 1973 päivähoitolain myötä poistettiin, tosin ei päiväkotikaan mikään huono nimi ole. Onneksi kuitenkin vanha nimitys on säilynyt ammattinimikkeessä ”lastentarhanopettaja”.

Lastentarhan taustalla on ajatus kasvi- tai puutarhasta. Siellä kasvaa pieniä taimia, joiden hoidosta on pidettävä hyvää huolta. Kyse on siitä, että lapsuuteen kuuluu kasvatus. Puutarhassa taimet kasvavat itse, mutta koko ajan niiden kasvusta huolehditaan, ohjataan ja tuetaan. Lastentarhassa lapsi nähtiin aktiivisena toimijana fröbeliläisen perinteen mukaisesti. Kasvatuksen tuli toteutua kokonaisvaltaisesti ja lapsen ehdoilla.

Aristoteles totesi aikanaan, että lapsi on vasta ihmisen mahdollisuus. Tarvitaan kasvatusta, jotta lapsesta tulisi ihminen. Ajatus on siinä yksipuolinen, että Aristoteles ei nähnyt lapsessa vielä ihmistä. Siinä hän taas oli oikeassa, että ihminen lapsessa ei kasva eikä kypsy ilman kasvatusta.

Vääränlainen lapsikeskeisyys ja kasvatuksen kriisi johtuu suurelta osin juuri siitä, ettei ymmärretä lapsuuteen kuuluvan kasvatettavana oleminen; taimitarhassa kasvaminen, on tuo taimitarha sitten lastentarha tai oma koti.

Hanna Rothman on sanonut, kuinka lastentarhanopettajan ”tehtävä on enemmän kasvattajan, vaalijan kuin opettajan työtä”. Tietenkään kasvattaja ja opettaja eivät ole vastakohtia, päinvastoin. Mutta luulenpa, että tämä Rothmanin ajatus on nyt ainakin yhtä ajankohtainen kuin mitä se oli reilut sata vuotta sitten. Eikä kasvattajia tarvita yksin yhteiskunnan kasvatusjärjestelmissä, vaan isien ja äitien olisi tajuttava tämä heidän tärkein tehtävänsä.

Suomalainen päivähoitojärjestelmä ja varhaiskasvatus ovat muutoksen edessä. Tämän vuoden alusta lähtien päivähoito ei kuulu enää sosiaalihuoltoon, vaan kasvatuksen ja opetuksen kokonaisuuteen. Varhaiskasvatuslain valmistelu on aloitettu. Opetusministeri on asettanut sitä varten työryhmän. Aikaa valmistelulle on annettu vuosi. On erittäin valitettavaa, ettei kirkon asiantuntemusta haluttu tähän työryhmään, kuten ei myöskään varsinaisen työryhmän tueksi asetettuun valmistelutyöryhmään.

Suomalainen lastentarhatyö perustui 125 vuotta sitten vahvasti kristilliselle arvoperustalle. Se on näkynyt myös nykyisessä päivähoitolaissa. Siinä on ymmärretty kokonaisvaltaisen kasvun merkitys, myös eettisen ja uskonnollisen kasvatuksen tärkeys lapsen kasvulle ja hyvinvoinnille. Tämä on säilytettävä myös tulevassa varhaiskasvatuslaissa.

Suomalaisen lastentarhatyön perustajiin kuuluva Elisabeth Alander pohti vuosikymmenien yhteistä työtään Hanna Rothmanin kanssa lukemattomien lasten parissa – pienten taimien tarhassa: ”Mitä lienemme antaneet tälle suurelle joukolle? Mitä polkuja lienevät kaikki nuo jalat sittemmin astelleet? Millä tavalla ovat ne taipumukset ja kyvyt, joita saimme olla mukana kehittämässä, myöhemmin ilmenneet? Missä määrin on lastentarhan toiminta pystynyt antamaan näille taipumuksille ja kyvyille oikean suunnan?”

Alanderin pohdiskelu päättyy nöyrästi apostoli Paavalin sanoihin: ”Niin ei siis istuttaja ole mitään eikä kastelijakaan, vaan Jumala, joka kasvun antaa.” Tällaista nöyryyttä kaikki kasvattajat tarvitsevat. Lapset ovat lahja, joiden paras on oltava etusijalla, kun he taimitarhassa kasvavat vähitellen täyteen mittaansa. Siihen tehtävään on hyvä pyytää Jumalan siunausta.

Seppo Häkkinen