Kirkko ei ole itseään varten

Kirkon nelivuotiskertomus 2008–2011 julkaistiin tänä syksynä. Pohdin, millaiseen uudistumiseen se kirkkoa kutsuu.

Ensiksikin ydintä on kirkastettava. Kirkkoa ei pelasta pelkkä kekseliäisyys, sosiaalisen median osaaminen tai hieno kampanjointi.

RunoilijaAnna-Maija Raittilaltakysyttiin joitakin vuosia sitten, mihin uuteen pitäisi nyt suuntautua. ”Ei mihinkään uuteen”, Raittila vastasi. ”Ei ole ollenkaan tarkoitus, että tehdään kaikkea uutta, vaan että eletään lähellä Jeesusta, eletään syvästi. Se on aina uutta.”

Olisiko tässä avain kirkon uudistumiseen? Kirkastetaan ydintä, uskotaan siihen, mistä opetetaan, ja eletään sitä todeksi arjessa.

Ytimen kirkastaminen vaikuttaa jumalanpalveluselämään. Jumalanpalvelus on seurakunnan ydintapahtuma. Siellä, missä jumalanpalvelusta on aktiivisesti kehitetty, muutos parempaan on tapahtunut.

Todeksi elämiseen liittyy se, että kotipesä pitää saada puhtaaksi. Keskinäisen rakkauden ja yhteyden vaaliminen on keskeinen tehtävämme. Muuten emme kirkkona ole uskottava ja vakuuttava yhteisö.

Toiseksi: kirkko ei ole itseään varten. Kirkkoamme uhkaa alituisesti vaara kääntyä sisäänpäin. Seurakunnissa on helppo käyttää voimavarat toisarvoiseen puuhasteluun. Nelivuotiskertomus paljastaa seuraukset.

Kirkon ei ole syytä eikä sen tarvitse olla huolissaan itsestään. Kirkko on olemassa toisia varten. Usko ja rakkaus kuuluvat aina yhteen.

Kolmanneksi: kirkon on löydettävä uudelleen missionaarinen olemuksensa. Jeesuksen käsky kirkolleen oli: ”Menkää ja tehkää kaikki kansat opetuslapsikseni.” Kirkko ei ole pienten sisäpiirien joukko, vaan avoin ja yhteyteen kutsuva yhteisö.

Uskon ja rakkauden yhteisöstä on kuitenkin kehittynyt vuosisatojen aikana instituutio. Suuri osa kirkkomme ja seurakuntiemme budjeteista ja työvoimasta on sidottu siihen, että turvataan saavutetut asemat. Kuitenkin kirkko on Jumalan vaeltava kansa. Se on lähetetty tähän maailmaan, sille on annettu tehtävä, sen on tarkoitus olla liikkeellä!

Mihin toimiin kirkossa olisi nyt ryhdyttävä? Nelivuotiskertomus paljastaa, kuinka nopeasti kasteiden määrä on vähentynyt ja kotien kristillinen kasvatus heikentynyt. Tämä on erityisen huolestuttavaa, ja tähän on kirkossa tartuttava.

Nelivuotiskertomuksen esille tuoma asia on myös nuorten aikuisten nopeasti oheneva uskonnollisuus. Tähän tosiasiaan on kirkossamme havahduttu ja panostettu paljon muun muassa kirkon läsnäoloon sosiaalisessa mediassa.

Olisiko perimmäinen vastaus kuitenkin se, mitä herännäisjohtajaVäinö Malmivaaratoteaa virressään (504): ”Ah vuodata Herra jo Henkesi ja herätä nuoriso Suomen, se johdata armossa tiellesi, suo maahamme kaivattu huomen.” Meidän on syytä rukoilla herätystä maahamme.

Ihmisen peruskysymykset eivät ole muuttuneet. Postmoderni kolmekymppinenkin kyselee elämän tarkoitusta ja merkitystä. Kaipuu Jumalan yhteyteen elää, vaikka hän ei välttämättä halua tai osaa sitä sanoittaa. Kirkolla on tässä annettavaa. Vastausten sisältö on evankeliumissa Kristuksesta ja Jumalan rakkaudesta, mutta vastausten tarjoamisen tavassa kirkon on jatkuvasti uudistuttava.

Kirkossa on kiinnitettävä huomiota jäsenpitoon, mutta myös aivan uudella tavalla jäsenhankintaan. Lähetyskenttä avautuu kotiovelta.

Neljänneksi: kirkon jäsenyys on otettava todesta. Kirkon on osoitettava, että se tarvitsee jäseniään. Kirkkomme tulevaisuutta ei voi rakentaa työntekijöiden varaan.

Nelivuotiskertomuksen karu totuus on kohdattava. Kyynisyyteen ja luovuttamismentaliteettiin ei kuitenkaan ole syytä.

Mikään aika ei ole Jumalalle huonompi tai parempi kuin jokin toinen. Kirkolle jokaiseen aikakauteen sisältyy sekä uhkia että mahdollisuuksia. Kirkon ei pidä puolustaa menneisyyttään, vaan rakentaa tulevaisuuttaan. Siihen meillä on yhä hyvät edellytykset.

Seppo Häkkinen

Mikkelin hiippakunnan piispa