Muuan mies on matkalla kotiin. Hän oli lähtenyt sieltä verrattain nuorena, nyt hän on palaamassa menestyneenä miehenä takaisin. Mukanaan hänellä on kaikkea maallista hyvää, sellaistakin, mistä hän ei aikoinaan uskaltanut edes rohkeimmissa unelmissaan haaveilla. Hänellä oli vaimoja ja lapsia, suuria karjalaumoja, hän on arvostettu mies. Mutta mitä lähemmäs hän saapuu kotiseutuaan, sitä lähempänä on tilinteon hetki. Menneisyyden varjot kohoavat esiin. Ja ne puhuvat selvää kieltä. Ne kertovat petoksesta, esikoisoikeuden anastamisesta. Tuo mies, Jaakob, tietää varsin hyvin, mikä nimi liittyy noihin hänen elämänsä synkkiin jaksoihin: Eesau, hänen veljensä nimi.

Jaakob aavistaa, mikä häntä odottaa. Hän menettelee viisaasti. Hän erottaa karjastaan muutamia laumoja. Niiden paimenia hän pyytää kertomaan, että ne on tarkoitettu lahjaksi hänen veljelleen Eesaulle. Hän osaa asiansa, hän tietää, että viholliset saa parhaiten leppymään lahjoilla. Vietettyään kaksikymmentä vuotta elämästään vierailla mailla hän on oppinut, mikä taktiikka takaa menestyksen. Mutta siinä ei ole hänelle vielä kyllin. Hänellä on mielessään muutakin. Mutta miettiessään mielessään noita asioita hän tuleekin elämänsä suureen käännekohtaan. Raamatun teksti kertoo siitä näin:

Samana yönä Jaakob otti mukaan molemmat vaimonsa, molemmat orjattarensa ja kaikki yksitoista poikaansa ja kulki kahlaamon kohdalta Jabbokin yli. Saatettuaan heidät ensin vastarannalle hän käski kuljettaa yli myös kaiken omaisuutensa. Vain Jaakob itse jäi toiselle rannalle. Siellä muuan mies paini hänen kanssaan aamunsarastukseen saakka. Kun mies huomasi, ettei päässyt voitolle, hän iski Jaakobia nivustaipeeseen, niin että Jaakobin lonkka nyrjähti hänen kamppaillessaan miehen kanssa. Mies sanoi hänelle: "Päästä minut menemään, sillä päivä valkenee." Mutta Jaakob sanoi: "En päästä sinua, ellet siunaa minua." Mies kysyi häneltä: "Mikä sinun nimesi on?" Hän vastasi: "Jaakob." Silloin mies sanoi: "Sinua ei pidä enää sanoa Jaakobiksi, vaan Israeliksi, sillä sinä olet kamppaillut Jumalan ja ihmisten kanssa ja voittanut." Jaakob sanoi hänelle: "Sano sinäkin nimesi." Mutta mies vastasi: "Miksi sinun pitäisi tietää minun nimeni?" Ja hän siunasi Jaakobin siellä. Jaakob antoi paikalle nimeksi Penuel. Hän sanoi: "Minä olen nähnyt Jumalan kasvoista kasvoihin, ja silti olen elossa." Aurinko nousi, ja hän jatkoi matkaansa Penuelista eteenpäin ontuen lonkkaansa.(1 Moos. 32:23-32)

Tämä on meille tuttu kertomus jo kouluajoilta. Jaakob on siinä paossa veljeään Eesauta, jolta oli petoksella anastanut esikoisoikeuden. Hänet tappaa uhannut veli oli tulossa Jaakobia vastaan 400 miehen kanssa. Kertomus Jaakobista Jabbok-virran rannalla sisältää monia hämäriä kohtia, varsinkin jos sitä vertaa Hoosean kirjassa olevaan kertomukseen samasta asiasta (Hoos. 12:3-5). Haluaisimme tietää enemmän kuin meille kerrotaan. Kuka oikein oli Jaakobin paininkumppani? Miten hän saapui Jabbokin rannalle juuri siihen paikkaan, jossa Jaakob oli? Miksi miehet painivat tai riitautuivat? Raamattu mainitsee ainoastaan, että "muuan mies" paini hänen kanssaan. Joka tapauksessa Jaakob pyysi häneltä siunausta, lopputoteamus paljastaa meille, että hän tunsi kohdanneensa Jumalan: "Minä olen nähnyt Jumalan kasvoista kasvoihin."

Vaikka kaikista yksityiskohdista ei ole selvyyttä, Jaakobin paini sisältää rikkaita näkökohtia. Ensinnäkin se puhuu yksinäisyydestä. Jaakob oli johtanut pitkää karavaania, jossa oli härkiä ja aaseja, karjaa ja kameleita, palvelijoita, vaimoja, lapsia. Mutta Jabbokin kahluupaikalle hän jäi yksin. Siellä, yksinäisyydessä, yön hiljaisuudessa hän paini Jumalan kanssa.

Yksinäisyydellä ja hiljaisuudella on Raamatussa tärkeä merkitys. Monet Raamatun suuret henkilöt valmistautuivat tehtäväänsä hiljaisuudessa. Tai ennen tärkeitä tapahtumia he vetäytyivät yksinäisyyteen. Jeesuksen elämässä yksinäisyydellä ja hiljaisuudella oli tärkeä merkitys. Ennen julkista toimintaansa hän vietti erämaassa neljäkymmentä päivää paastoten. Usein hän vetäytyi vuorelle tai muualle yksinäisyyteen, joskus hän otti sinne mukaansa opetuslapsiaan. Erityisesti ennen kärsimystään Jeesus vetäytyi hiljaisuuteen ja yksinäisyyteen Getsemanen puutarhaan. Siellä hän joutui sanomaan opetuslapsilleen: "Niin ette siis jaksaneet yhtä hetkeä valvoa kanssani." Jeesus jäi todellakin yksin. Hän taisteli yksin pelastuksemme tähden. Viimeisimpinä sanoinaan hän joutui tuon yksin jäämisen toteamaan huutaessaan: "Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?" Hän jäi yksin maailman synnin alle, yksin lain tuomion alle, yksin Jumalan vihan kohteeksi. Tämä on taustana ja selityksenä sille, että Jeesuksen taistelusta tuli niin ankara.

Yksinäisyydessä Jabbok-virran rannalla Jumala pysäytti Jaakobin ja pani hänet tilille. Näin Jumala yhä toimii. Monesti juuri tätä kautta Jumala tarttuu meihin, puhuu ja puhuttelee, vetää luokseen. Kuulemme Jumalan äänen. Pakenemmeko me nykyaikana juuri siksi yksinäisyyttä ja hiljaisuutta? Melulla, hälyllä, kiireellä, kilpailulla ja tehokkuudella turrutamme Jumalan äänen sisimmässämme! Hollantilais-amerikkalainen pappi Henri J.M. Nouwen kirjoittaa kirjassaan Sydämen tie: "Suurimpia ongelmiamme on, että tässä lörpöttelyä rakastavassa yhteiskunnassa hiljaisuudesta on tullut kammottava asia. Useimmille ihmisille hiljaisuus aiheuttaa levottomuutta ja hermostuneisuutta. Monet eivät suinkaan koe hiljaisuutta täyteläisenä ja rikkaana, vaan tyhjänä ja onttona. Heille hiljaisuus on kuin avautuva kuilu, joka voi nielaista heidät."

Pelkäämmekö nykyaikana hiljaisuutta ja yksinäisyyttä, koska silloin meidän on pakko pysähtyä? Silloin meidän on pakko katsoa sisimpäämme, kohdata todellinen minämme sekä samalla silloin meidän on pakko kuulla Jumalan kutsu.

Yksinäisyydessä Jumala pysäytti Jaakobin ja pani hänet tilille. Hän joutui selvittelemään menneisyyttään Jumalan edessä. Jaakob ei ollut jumalaton mies. Kuitenkin hän kantoi sisimmässään koko ajan suurta taakkaa. Täytyi tulla hetki, jolloin elämä pantiin tilille. Jaakob luuli, että hänen ongelmansa oli Eesau, joka oli tulossa kostamaan. Itse asiassa vakavin ja ankarin asia oli omantunnon syytös. Paini oli selvittelyä Jumalan kanssa. Jumala otti miehen kiinni, Jaakob kuuli Jumalan äänen. Monen ihmisen kohdalla Jumala toimii näin. Omatunto syyttää, elämään ei saa rauhaa ennen kuin paini Jumalan kanssa on käyty. Kun sitten asiat on selvitetty Jumalan kanssa, voi syntyä sovinto myös lähimmäisen kanssa. Näin kävi Jaakobillekin. Hänen edessään ei ollutkaan kostava, vaan anteeksiantava veli.

Yksi yksityiskohta tuossa Jaakobin painissa on merkittävä. Hän taipui vasta, kun hänet oli lyöty rammaksi. Jotenkin tämä tuntuu tulevan lähelle monen meidän kokemusmaailmaamme. Harvoin ihminen kääntyy hyvällä. Tavallisesti siihen tarvitaan kipeä isku. Joskus tuntuu, että liiankin kova isku: oma tai läheisen sairaus, työttömyys tai konkurssi, kuolema tai menetys. Isku pysäytti Jaakobin. Sen jälkeen hänen taistelunsa muuttui rukouskamppailuksi siunauksen saamiseksi. Oma tahto ja voima olivat murtuneet, tilalle tuli kamppailu siunauksesta. "En päästä sinua, ellet siunaa minua." Se oli epätoivoista riippumista Jumalasta, kaikki oma oli riisuttu pois, jäljellä oli vain huuto: auta, siunaa, ota minut! Noita sanoja Jumala oli odottanut yli neljäkymmentä vuotta. Hän olisi tahtonut, että Jaakob jo kauan sitten olisi tunnustanut syntinsä ja avuttomuutensa ja heittäytynyt tyystin Jumalansa varaan.

Ihmisen jaksamisessa ja selviämisessä, ehkä hyvinkin epätoivoisissa olosuhteissa, on ratkaisevaa yksi asia: toivo. Kun on toivoa, on jonkinlainen ote elämän syrjästä ja Jumalasta, elämän antajasta. Usein tätä otetta uhkaa herpoaminen. Liian moni ihminen luovuttaa, kadottaa toivonsa ja sitä kautta ajautuu luopumaan elämästään. Sielunvihollinen yllyttää vieressä: "Anna otteen kirvota, mitä enää hyödyttää jatkaa, kun kaikki on mennyt, elämä on umpikujassa." Mutta toivo toimii toisin. Se on kuin Jaakob Jabbok-virralla. Kaikkien toivon perusteiden jo pettäessä se ei laske irti. Se käy painiin Herran kanssa, se sanoo: En päästä sinua, ellet siunaa minua!

Parhaimpia toivon määritelmiä on Wilhelmi Malmivaaran virressä: "Mua auta, Herra, mä toivon vaan, vaikkei ois toivoa ollenkaan. En päästä sua ennen kuin mua käyt siunaamaan." Olen monesti miettinyt, miksi tämä virsi halutaan lähes aina hautaansiunaamisessa laulettavaksi. Olen löytänyt siihen yhden syyn: Virsi on niin puhutteleva, koska se on tehty omakohtaisen kamppailun, menetyksen ja surun keskellä. Vuonna 1901 Lapualla Wilhelmi Malmivaaran kodissa kuolema vieraili lyhyen ajan sisällä useaan kertaan. Hän joutui luopumaan kolmesta rakkaastaan saman kesän aikana. Tuon surun ja menetyksen keskeltä syntyi tämä virsi. Tuskan alta syntyneenä se on voinut levittää tuhansille rauhaa ja toivoa.

Kaikille tuo Malmivaaran virren toivo yhtä hyvin kuin Jaakobin sanat Jabbok-virralla eivät riitä toivoksi. Joka saa enemmän, niin ottakoon sen ilolla vastaan. Mutta usein toivo on löydettävä syvistä pimennoista pieninä murusina. Sillä toivolla ei pääse pitkää matkaa kerrallaan. Sillä pääsee vain päivän kerrallaan, ei pitempään. Jaakobin kamppailu oli tällaisen toivon etsimistä. Se oli omista voimista riisuttua taistelua, riippumista Jumalasta kiinni, huutoa: auta, siunaa, ota minut. Tällaisen rukouksen Jumala aina kuulee ja vastaa siihen myöntävästi. Jaakobin nimi merkitsee suomeksi petturia. Nyt hän saa nimen Israel eli Jumala taistelee. Nimi oli vanhan käsityksen mukaan ihmisen olemuksen ilmaus. Nimen muutos merkitsi siten koko olemuksen muutosta. Jaakob uudistui. Miehestä, joka oli taistellut Jumalaa vastaan, tuli mies, jossa ja jonka puolesta Jumala taisteli.

Meidänkin kohdallamme siunaus liittyy "lonkan nyrjähtämiseen". Jonkin meissä täytyy särkyä, jotta me saisimme Kristuksen hankkiman siunauksen ja voisimme elää siitä. Moni kantaa tänäänkin omassatunnossaan syyllisyyttä. Menneisyys painaa, taakka tuntuu ahdistavalta. Suostuminen kamppailuun, syyllisyyden ja syntien tunnustamiseen Jumalan edessä, ehkä sielunhoitajan kanssa, on tie uudistumiseen. Suostuminen tähän ei ole helppoa. Se tekee kipeää, se tuntuu nöyryyttävältä. Mutta joskus ei ole vaihtoehtoja, kuten Jaakobilla, kun Jumala pani hänet tilille. Suostuminen selvittelemään omantunnon taakkaa voi uudistaa koko ihmisen ja elämän. Se voi tuoda siihen sen toivon, jota me välttämättä elämässämme tarvitsemme. Silloin voi tapahtua se, mistä tämän viikon psalmi kertoo:

”Hartaasti minä odotin Herraa, ja hän kumartui minun puoleeni ja kuuli huutoni. Hän veti minut ylös syvästä kuopasta, upottavasta liejusta. Hän nosti minut kalliolle, antoi lujan pohjan askelteni alle. Herra antoi suuhuni uuden virren, kiitoslaulun Jumalamme ylistykseksi.”(Ps 40:2-4a)

Seppo Häkkinen