Heinolan kirkonkylän koululla on erityinen asema minun ja koko perheeni elämässä. Tämä koulu on ollut osa jokapäiväistä arkeamme kolmentoista vuoden ajan. Kaikki neljä lastamme kävivät Kirkonkylän koululla peruskoulun ala-asteen, kuten sitä silloin kutsuttiin. Yksi tai useampi lapsemme oli samanaikaisesti Kirkonkylän koulun oppilas vuosina 1990-2003. Ne olivat tärkeitä vuosia, jotka kertoivat koulusta paljon. Muistamme niitä aikoja kiitollisina yhä edelleen.

Yhteyteni tähän kouluun oli kuitenkin neljän oppilaan isän roolia laajempi. Kahdeksan vuoden ajan merkittävää oli luottamushenkilön näkökulma. Toimin vuodet 1993-1996 Heinolan maalaiskunnan sivistyslautakunnan puheenjohtajana ja sitten kuntaliitoksen jälkeen kauden 1997-2000 Heinolan kaupungin koulutuslautakunnan jäsenenä. Nuo vuodet opettivat niin Kirkonkylän koulusta kuin ylipäänsä koulutus- ja sivistyspolitiikasta paljon. Varsinkin sivistyslautakunnan puheenjohtajuus oli ”kunnallishallinnon korkeakoulu” 1990-luvun alun laman jälkeisinä vuosina. Jokainen lautakunnan jäsen oli myös jonkun koulun kummi. Minun oli helppo toivoa, että saisin vastuulleni Kirkonkylän koulun.

Myös virkani Heinolan maaseurakunnan kappalaisena kytki minut tiiviiseen yhteistyöhön Kirkonkylän koulun kanssa yli neljäntoista vuoden ajaksi, vuodesta 1987 vuoden 2001 loppuun saakka. Säännölliset päivänavaukset, joulu-, pääsiäis- ja kevätkirkot, kouluvierailut ja monet muut tilaisuudet tarjosivat mahdollisuuden tukea koulutyötä. Syntyipä pitämistäni päivänavauksista ja saarnoista kirja Matin kirkkovuosi (2008). Kokemus yhteistyöstä Kirkonkylän koulun kanssa oli niin myönteinen, että olen käyttänyt sitä myöhemmin eri yhteyksissä hyvänä esimerkkinä koulun ja seurakunnan yhteistyöstä.

Kun arvioin tätä kokemustaustaani vasten Heinolan kirkonkylän koulua, mieleeni nousee heti kaksi asiaa. Ne ovat olleet tämän koulun vahvuuksia ja tehneet siitä hyvän koulun.

Ensinnä Kirkonkylän koulussa on nähty oppilas kokonaisena ihmisenä ja ymmärretty lapsen kokonaisvaltaiset tarpeet. Suomalaisen perusopetuksen ”tavoitteena on tukea oppilaiden kasvua ihmisyyteen ja eettisesti vastuukykyiseen yhteiskunnan jäsenyyteen sekä antaa heille elämässä tarpeellisia tietoja ja taitoja”, kuten perusopetuslaissa todetaan (2 § 1 mom.) Koululla on siis kaksinainen tehtävä toimia sekä kasvatuksen että opetuksen antajana. Tämä on koulun henkilökunnan sisäistettävä, jotta tavoite voisi toteutua.

Koulun arjessa kasvatus ja opetus luonnollisesti kietoutuvat monin tavoin yhteen. Oppilaiden ja perheiden erilaiset lähtökohdat ja elämäntilanteet sekä yhteiskunnan arvomaailman murros ovat tehneet koulutyöstä entistä haastavamman. Se on merkinnyt erityisesti opettajan, mutta myös koulun muun henkilökunnan tehtävän muuttumista aiempaa vaativammaksi.

Toiseksi Kirkonkylän koulu on tavallinen, perusasioihin keskittyvä koulu. Minusta se on koulun vahvuus, vaikka ”tavallisuus” helposti nähdään juuri päinvastaisena. Erikoistumis- ja profiloitumishuuman keskellä tarvitaan rohkeutta pitää pää kylmänä ja nähdä perusasioiden arvo, vaikkapa aivan yksinkertaisesti se, että lapsi oppii lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan. Vanhempana arvostin sitä, että lapseni saivat myönteisen asenteen oppimiseen sekä oppivat perustiedot ja –taidot, joita he myöhemmin tarvitsevat. Ajan myötä he kyllä oppivat ne erikoisasiat, jotka ovat välttämättömiä tai mielenkiintoisia. Mutta ilman kunnollista perustaa niistä ei ole vastaavaa hyötyä. Tällaista perustan luomista Heinolan kirkonkylän koulussa on tehty 90 vuotta.

Perusopetuslain mukaan kouluopetus järjestetään siten, että ”se edistää oppilaiden tervettä kasvua ja kehitystä” (3 § 2 mom.). Myös tämä on perustan luomista koko tulevalle elämälle. Kyse on niistä arvoista, joita koulu välittää tietoisesti ja tietämättään oppilaille. Tämä puolestaan liittyy suomalaisen koulun vahvaan sivistystehtävään.

Mistä sivistyksessä on oikein kyse? Sivistys on alun perin merkinnyt siivoamista ja siistimistä. Vuonna 1822 sivistäminen määriteltiin tapojen siistimiseksi. Silloin se sai likipitäen nykyisen merkityksensä. ”Sivistys” on palautettavissa sanaan ”siveä”, joka tarkoittaa moraaliltaan moitteetonta, säädyllistä, puhdasta, tyyntä ja nöyrää. Sivistäminen oli pyrkimystä tällaiseen elämään.

Toki sivistykseen liittyvät monenlaiset tiedot ja taidot, joita koulussa opiskellaan. Tärkeää on kuitenkin katsoa niiden taakse ja muistaa, että sivistys on pohjimmiltaan enemmän. Sivistynyt ihminen on nöyrä. Nöyryys ilmenee kunnioituksena elämää ja muita ihmisiä kohtaan, toisten huomioon ottamisena ja pyrkimyksenä ymmärtää heitä. Nöyrällä on kykyä nähdä ja arvioida asioita useammasta näkökulmasta. Tällaiseen nöyryyteen pystyy sisäisesti vapaa, vahva ja kypsä ihminen, jolla on terve itsetunto ja toimiva omatunto. Heinolan kirkonkylän koulussa on tehty hyvää sivistystyötä yhdeksän vuosikymmenen ajan.

Kymmenen vuotta on vierähtänyt siitä, kun omat lapseni ovat olleet tässä koulussa. Silti vuosikymmenen jälkeen tahdon lausua kiitokseni teille Kirkonkylän koulun opettajille ja koko henkilökunnalle siitä arvokkaasta työstä, jota te teette. Samalla ajattelen kiitollisina niitä kaikkia, jotka yhdeksän vuosikymmenen aikana ovat kasvattaneet ja opettaneet tulevaa sukupolvea tässä koulussa.

Hyvät juhlavieraat. Kun Heinolan kirkonkylään vihdoin 1920-luvun alussa saatiin kansakoulu, ensimmäisen koulun paikaksi valittiin pala Siltasen talon maalta. Silloisen Heinolan maaseurakunnan kirkkoherra E.F. Aarnion mukaan koululle valittuun paikkaan ”paistoi parhaiten aurinko Kirkonkylässä”. Tämä historiasta säilynyt lyhyt maininta pitää sisällään tärkeän viestin. Koululle valittiin paras tontti, lasten tulevaisuudelle haluttiin tarjota parasta. Vaikka sittemmin koulun paikka on vaihtunut ja ajat ovat muuttuneet, vanhan kirkkoherran ajatus on edelleen viisas ja ajankohtainen. Lapsi ansaitsee parasta. Hyvä koulu luo edellytyksiä hyvälle tulevaisuudelle.