Viime vuosikymmenen alkuvuosina kerrotaan, kuinka moskovalainen mies tuli kahvilaan ja pyysi tarjoilijalta: "Kuppi teetä ja Pravda." "Teekupposen kyllä saatte, mutta Pravdaa en voi antaa. Se ei enää ilmesty", tarjoilija vastasi. Mies toisti pyyntönsä: "Kuppi teetä ja Pravda." Tarjoilija tokaisi vähän jäätävämmin: "Johan minä sanoin, että teetä kyllä tulee, mutta Pravdaa en voi antaa. Se ei enää ilmesty." Mies pyysi kolmannen kerran: "Kuppi teetä ja Pravda." Tarjoilija menetti malttinsa ja tiuskaisi: "Oletteko te kuuro tai hullu! Eikä sana kuulu: PRAVDA EI ENÄÄ ILMESTY!" "No, kyllähän minä sen jo tiedän, mutta se on niin ihana kuulla uudestaan ja uudestaan", tokaisi mies ja hörppi teensä.

Filippiläiskirjeessä Paavali kirjoittaa: "Samoista asioista teille kirjoittaminen ei minua kyllästytä, ja teille se on turvaksi." (Fil. 3:1, v. 1938 KR) Paavalille ei saman asian toistaminen ollut kyllästyttävää, sillä hän tiesi, että se mistä hän puhui, kirjoitti, julisti, oli kaikkein tärkeintä. Ja se oli turvaksi filippiläisille, sillä silloin he pysyivät oikeassa ja terveessä, raittiissa uskossa. Pääasia sai olla pääasiana.

Tämän kolmannen paastonajan sunnuntain psalmista avautuu yksi kristillisen uskomme pääasioista. Se on näkymä, johon aina yhä uudestaan on syytä palata. Silloin säilymme oikeassa ja terveessä uskossa. Psalminkirjoittaja sanoo: ”Minun silmäni katsovat alati Herraan, hän päästää jalkani ansasta. Käänny puoleeni ja ole minulle armollinen, sillä minä olen yksin ja avuton.” (Ps. 25:15-16)

Kokemus yksinäisyydestä ja avuttomuudesta on kirpaiseva. Luonnostaan “ihminen kunnioittaa viisautta ja valtaa, mahtia. Vaikka häneltä puuttuukin molempia, hän kuvittelee olevansa viisas ja tahtoo käydä voimakkaasta. Tosiasiassa hän kuitenkin on itseviisas. Hänen kuviteltu voimansa on pöyhistelyä, itseriittoisuutta. Ei mikään sillä tavalla vie ihmistä harhaan kuin luuloteltu viisaus ja kuviteltu voima." Näin on edesmennyt arkkipiispa Martti Simojoki todennut muutama vuosikymmen sitten. Eikö tämä ole kuvaus myös nykypäivän ihmisestä? Ihminen kuvittelee suuruudenhulluudessaan hallitsevansa elämää, tätä maailmaa ja maailmankaikkeutta. Avaruuden valloitus, tietotekniikan huima kehitys, lääketieteen ja geenitekniikan nopea edistyminen ovat esimerkkejä tästä ihmisen viisaudesta. Kuitenkin päivä toisensa jälkeen kuulemme uutisia, kuinka ihmisiä ajetaan kodeistaan ja tapetaan, kuinka pommit putoavat ja tekevät tuhojaan, kuinka luomakunta kärsii ja ilmastonmuutos uhkaa koko olemassaoloamme. Aate- ja oppihistorian emeritusprofessori Anto Leikola onkin todennut sarkastisesti, että ”ihmislajin päämäärä näyttää olevan maapallon tuhoaminen tai ainakin muuttaminen huonommaksi paikaksi”. (Kotimaa 19.2.2009) Puhumattakaan yksittäisen ihmisen elämänhallinnasta. Sitä varten on olemassa jopa kursseja ja konsultteja. Ja yhdessä hetkessä sairaus ja kuolema voi muuttaa kaiken. Käsite ”elämän hallinta” muuttuu irvikuvaksi.

Ihminen on toki saanut paljon aikaan, monet ihmiskunnan saavutukset ovat suuria ja arvokkaita. Monella tavalla ne palvelevat elämää. Lääketiede voi auttaa monissa sellaisissa sairauksissa ja vaivoissa, joita ennen ei kyetty parantamaan. Tai teknologian kehitys mahdollistaa tiedon siirtämisen hetkessä toiselle puolelle maapalloa. Luetteloa voisi jatkaa vaikka kuinka pitkälle. Ja ehkä juuri tästä johtuu se, että ihailemme ja kunnioitamme viisautta, valtaa ja voimaa, vaikka olemmekin jotain aivan muuta.

Samaa tapahtuu hengellisessä elämässä. Sielläkin ihaillaan viisautta, voimaa, uskovina pidettyjen ihmisten kykyä ymmärtää hengellisiä asioita ja taitoa puhua uskosta ja Jumalasta. Esikuvana ovat uskossaan vahvat, he jotka julistavat voimakkaasti, omistavat armolahjoja, osaavat kertoa Jumalan ihmeistä ja rukousvastauksista. Näyttää siltä, että he ovat onnistuneita uskonelämässään, vaikka läheskään aina ei näin ole. Usein päinvastoin monien tappioiden ja vaikeuksien kautta usko on heissäkin syntynyt. Mutta ulkopuolelta tällaista uskonelämää katsoessaan moni tuntee itsensä alamittaiseksi. Silloin ihminen alkaa helposti jopa epäillä, onko hänessä lainkaan uskoa, Jumalan työtä, kun ei ole sitä uskon määrää tai hengellistä voimaa, joka toisilla näyttää olevan. Psalmintekijän kokemus tuntuu tutulta: ”Käänny puoleeni ja ole minulle armollinen, sillä minä olen yksin ja avuton.” (Ps. 25:15-16)

Tällainen kokemus on sillä, joka tuntee itsensä hengellisesti alamittaiseksi. Kaukana on kokemus vahvasta ja voimakkaasta uskosta. Mutta juuri siinä onkin Jumala lähellä ja armo aivan ulottuvilla, sillä juuri silloin Jumalan voima, kunnia ja kirkkaus pääsevät näkyviin. Itseäni on usein rohkaissut sanan ”nöyryys” merkitys. Latinan kielen nöyryys onhumilitas, englanninhumility. Ne johtuvat latinan sanasta humus. Se tarkoittaa hedelmällistä maaperää, multaa. Nöyryys ei merkitse sitä, miksi me sen usein teemme: lammasmaiseksi tavaksi yrittää kuvitella, että olemme huonoimpia kaikista ja keinotekoisella käyttäytymisellä vakuuttaa muille, että olemme siitä tietoisia. Nöyryys on kuin multa. Multa on aina maassa, sen olemassaolo on selviö ilman, että sitä kukaan muistaa. Kaikki sitä tallaavat, siihen heitämme ja kaadamme kaikki jätteet, mitä emme tarvitse. Se on siinä hiljaa ja ottaa vastaan kaiken, ja ihmeellisesti se valmistaa jätteistä uutta rikkautta, vaikka siinä kaikki mätäneekin. Se muuttaa itse mätänemisen elämän voimaksi ja luovaksi mahdollisuudeksi. Se on avoin auringonpaisteelle, se ottaa vastaan sateen ja on valmis vastaanottamaan kylvetyn siemenen ja se kykenee siitä tuottamaan sadon. Juuri tällaisessa nöyryydessä ja heikkoudessa Jumala voi ilmaista voimansa. Tällaisessa nöyryydessä ja avuttomuudessa Jumalan Henki tekee työtään. Emme hallitse elämää. Emme myöskään voi vangita tai vaatia Jumalaa, mutta seisoessamme nöyrinä ja avuttomina, yksin armon varassa, Hänen edessään me voimme kohdata Jumalan läsnäolon, voiman ja siunauksen.

Jumalan edessä murtuvat ihmiset omat luulot ja suuruus, ihmisen oma voima ja viisaus. Viittasin jo aiemmin arkkipiispa Martti Simojokeen. Vuosia sitten oli Kotimaa-lehdessä hänen haastattelunsa. Se jäi voimakkaasti mieleeni. Se oli viimeisin hänen haastattelunsa. Siinä sairas, vanha arkkipiispa sanoi hyvin puhuttelevasti, suorastaan riipaisevasti, kuinka elämäänsä taaksepäin katsoessaan hän ei pysty kerskaamaan millään. Kun hänen luonaan kävi sairaskodissa vieraita, monet puhuivat hänen aikaansaannoksistaan. Heille Simojoki totesi, ettei niillä ole mitään merkitystä. Haastattelijalle hän sanoi, että olet ennen tavannut korskean, mahtavan miehen. Mutta nyt edessäsi on mitätön mies, joka ei tunne olevansa yhtään mitään. Vain Jumala on suuri, käsittämättömän suuri. "Minulla on suuri Jumala", oli arkkipiispan viesti lukijoilleen. Se oli papin ja piispan tilinpäätös.

Meillä on todella suuri Jumala. Hän tahtoo erityisesti olla lähellä niitä, jotka ovat yksin ja avuttomia, jotka katsovat Herraan, kun ovat omassa voimassaan joutuneet ansaan. Hän tahtoo olla lähellä erityisesti hengellisesti alamittaisia, itsessään kelvottomia ja syntisiä. Heitä Jumala tahtoo tänään ja joka päivä hoitaa, sillä heidän heikkoudessaan Jumalan voima tulee esiin, heidän syntisyydessään Jumalan armo ja rakkaus tekee työtään. Tähän Jumalaan me saamme turvautua. Tänään saat iloita siitä, että yhä uudestaan ja uudestaan kuulet siitä, millainen Jumala sinulla on, mitä hän on sinun puolestasi tehnyt ja sinulle ansainnut. Hän kääntyy puoleesi ja on armollinen.

Takavuosilta, markka-ajalta, kerrotaan tarinaa huutokaupasta. Siellä oli myytävänä arvotonta ja arvokasta tavaraa. Huone oli täynnä ostajia. Tavara toisensa jälkeen kopautettiin uudelle omistajalle. Viimeisenä oli jäljellä vanha viulu. Huutokaupanpitäjä nosti sen ilmaan, puhalsi pölyt päältä ja kehui hymyillen: "Ja sitten viulu, erinomainen, kunhan joku vain sen kunnostaa. Paljonko tarjotaan?"

Ei tarjouksia. Ja mitäpä sitä olisi tuosta viulusta tarjonnutkaan. Halkeamia siellä täällä. Kielet repsottivat sinne ja tänne.

"Kymppi", huusi joku. "Kaksi", vastasi toinen. Muutoin oli hiljaista. Sitten salin perältä nousi vanha mies, käveli eteen, otti viulun. Käänteli ja väänteli sitä. Ruuvaili ja kiristeli. Otti jousen. Taivutteli sitä. Sitten hän asetti viulun olalleen, näppäili sitä ja veti jousella muutaman puhtaan sävelen.

Yleisö oli ihmeissään. Se soi kauniisti. Kauniimmin kuin mikään muu heidän kuulemansa soitin. Vanha mies poistui paikalta.

"Paljonko tarjotaan?" huuteli kauppias. "Satanen", "tonni", "viisi tuhatta" … Hinta alkoi kivuta nopeasti ylöspäin ja ylöspäin. Viisitoistatuhatta huusi joku ja sai sillä summalla viulun omakseen.

Mitä oli tapahtunut? Mikä nosti viulun arvon kympistä tuhansiin? – Se oli mestarin kosketus. Vanha mestari muutti parilla kosketuksellaan arvottoman arvokkaaksi. Epävireisen kaunissointiseksi. Se oli mestarin kosketus.

Olemme tänään olleet yhdessä hetken aikaa Mestarin kosketettavina. Tänään juhlapäivänä, mutta ennen kaikkea tavallisen arjen keskellä Jumala tahtoo hoitaa sinua siten, että voisit kokea olevasi arvokas, Hänelle rakas ja ainutkertainen, hänen luomansa ja lunastamansa. Meistä epävireisistä hän voi tehdä kaunissointisia, rikkinäisistä ehjiä, ja vaikka jäisimmekin sellaisiksi, hän kantaa ja pitää huolta silloinkin. Tästä juhlasta palaamme arkeemme mukanamme tietoisuus siitä, että Mestari kulkee rinnallamme joka hetki.

Seppo Häkkinen