Avaussanat Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ja Suomen ortodoksisen kirkon X teologisissa neuvotteluissa 25.-26.11.2010 Helsingissä

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ekumeeninen strategia vuoteen 2015 on nimeltään Meidän kirkko, ykseyttä etsivä yhteisö.[1]Asiakirjan kannessa on kuva, jossa on ortodoksinen Pyhän Kolminaisuuden kirkko ja luterilainen Helsingin tuomiokirkko. Kansikuvan viesti on tärkeä. Se kertoo ainakin kahdesta asiasta.

Ensinnä kansikuva kertoo, kuinka Suomessa kirkkojemme yhteys on vuosikymmenten aikana tullut läheiseksi ja luontevaksi rinnakkaiseloksi. Yhtenä esimerkkinä siitä ovat nämä teologiset neuvottelut, joita aloitamme nyt kymmenettä kertaa. Neuvotteluun osallistujat ovat vaihtuneet, mutta hyväksi havaittu käytäntö ja rakenne ovat kantaneet.

Ekumenia ei ole itsestäänselvyys. Kirkkojen yhteyspyrkimysten eteen on tehtävä jatkuvasti työtä. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ekumeeninen itseymmärrys voidaan tiivistää kahteen sanaan: luterilainen ja ekumeeninen. Samannimisessä Kirkon ulkoasiain osaston esitteessä todetaan: ”Kirkkomme toiminta ja ekumeeniset yhteydet nousevat luterilaisesta uskosta ja tunnustuksesta. Luterilaisena oleminen ja ekumeenisuus eivät ole vaihtoehtoja tai vastakohtia, vaan saman uskon ilmentymiä. Kirkkomme on tunnustuksellinen luterilainen kirkko, joka uskollisena omalle traditiolleen ja tunnustukselleen pyrkii yksimielisyyteen uskon perustotuuksista kaikkien kristittyjen kanssa. Kirkkomme käsityksen mukaan ykseyttä ei voida saavuttaa opillisista eroista vaikenemalla. Vain siellä, missä kirkot ottavat vakavasti oman oppinsa ja tunnustuksensa, ne voivat kohdata aidosti toisten perinteiden edustajat. Kirkkomme ekumeenisten pyrkimysten lähtökohtana on Kristuksen rukous ykseyden puolesta. Ekumenia edellyttää uskoa Kristukseen ja kuuliaisuutta hänen tahdolleen. Luotamme Jumalan armoon ja Pyhän Hengen johdatukseen ykseyspyrkimyksissämme.”[2]

Toiseksi kansikuva puhuu siitä, kuinka kansankirkkoina olemme samojen kysymysten edessä. Ympäröivä yhteiskunta ja muu toimintaympäristömme on samanlainen.

Kuluvana syksynä on luterilainen kirkkomme ollut enemmän julkisen keskustelun kohteena kuin pitkiin aikoihin. Kirkosta eroaminen on kasvanut siten, että on puhuttu jäsenkadosta tai eroamisaallosta. Kysymys ei ole vain luterilaisen kirkon suhtautumisesta homoseksuaalisuuteen tai ylipäänsä seksuaalisiin vähemmistöihin. Taustalla on syvempi kriittisyys ja kysely kirkon jäsenyyttä ja ylipäänsä kirkon merkitystä kohtaan.

Viime aikojen tapahtumat ovat johtaneet arviointeihin kansankirkon murroksesta. Kuluva syksy on siksi ollut tärkeä muistutus. Kirkko ei saa etääntyä jäsenistään johonkin omaan todellisuuteensa, irti jäsentensä elämäntodellisuudesta ja –kysymyksistä. Mikäli näin käy, kirkko jähmettyy perinneliikkeeksi ja menneisyyden museoksi. Siksi on olennaista muistaa, että kansankirkko elää jäsenissään. Kirkon on oltava läsnä ihmisten arjessa ja otettava se vakavasti. Tämänkertaisten neuvottelujemme teema ekologisuudesta ja kohtuullisesta elämäntavasta liittyy juuri tähän näkökulmaan.

Kansankirkko voi olla kirkko vain, kun se on Kristuksen kirkko. Kristuksen kirkko voi läpäistä koko kansan. Tuomiosunnuntain evankeliumissakin Ihmisen Poika kokoaa eteensä ”kaikki kansat” (Matt. 25:32), ja saman evankeliumin lopussa Kristus lähettää tekemään ”kaikki kansat” (Matt. 28:19) hänen opetuslapsikseen. Kirkko perustuu Jumalan työhön ihmisten keskellä, Jumalan sanan ja Kristuksen asettamien sakramenttien vaikutukseen. Siksi kansankirkonkin on varjeltava identiteettiään ja hengellistä ydintään. Kirkon uudistumisen tulee merkitä aina sitä, että kirkon uskollisuus sen omaa kutsumusta kohtaan lisääntyy. Traditio ja reformaatio kuuluvat erottamattomasti yhteen.

Luterilaisen Maailmanliiton kolmas yleiskokous totesi Minneapolisissa 1957: ”Reformaatio ei ole uuden kirkon luomista, vaan oikean kirkon jälleen löytämistä. Reformaatio ei ole kapinaa aitoa traditiota vastaan, vaan vastalause niille inhimillisille traditioille kirkossa, jotka väärentävät Kristuksen evankeliumin. Reformaatio ei ole syyhyttävää intoa uutuuksien perään, vaan katuvaa ja kuuliaista alistumista Hengelle, joka uudistaa.” Neuvottelujemme toinen teema Raamatun tulkinnasta kirkon opetuksessa on kansankirkon olemuksen kannalta mitä ajankohtaisin aihe. Kirkon uudistuminen on aina merkinnyt palaamista Jumalan sanaan, joka on tullut eläväksi.

Kirkkojemme välisissä teologisissa neuvotteluissa on kullakin neuvottelukerralla käsitelty sekä dogmaattista aihetta että käytännön elämästä ja suomalaisesta kontekstista nousevaa sosiaalieettistä teemaa. Kirkkojemme välinen yhteys kuvastaa sitä, että ekumeniassa tarvitaan sekä opillista että käytännöllistä yhteistyötä. Charta Oecumenican mukaisesti voisimmekin entistä useammin kysyä, mitä kirkkomme voisivat tehdä yhdessä. Näin voimme todistaa yhteisestä uskosta.

Kansankirkkojen yhteinen tehtävä on todistaa Kristuksesta. Näin me parhaiten voimme toimia kirkkoina kansaa varten. Toivon ja rukoilen, että tätä päämäärää alkavat Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ja Suomen ortodoksisen kirkon teologiset neuvottelut edistävät.

Seppo Häkkinen

[1]Meidän kirkko. Ykseyttä etsivä yhteisö. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ekumeeninen strategia vuoteen 2015. Hyväksytty kirkon ulkoasiain neuvostossa 26.1.2009. Helsinki 2009.

[2]Luterilainen ja ekumeeninen. Suomen evankelis-luterilainen kirkko ja sen yhteydet muihin kirkkoihin. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ja kirkon ulkoasiain neuvoston sekä sen johtaman Kirkkohallituksen ulkoasiain osaston esite. Lahti 2010.