Elokuun alussa 2013 kaksi merkittävää kirkollista toimijaa liittyivät yhteen. Kirkkopalvelut ry. ja Suomen Kirkon Seurakuntaopiston Säätiö muodostivat yhden järjestökokonaisuuden. Katsaus historiaan paljastaa, että integraatio oli oikeastaan varsin luonteva. Nykyisellä Kirkkopalvelut ry:llä on kaikkiaan neljä juurta. Ne kaikki ulottuvat sadan vuoden taakse.

Perustukset Kirkkopalveluille luotiin 1900-luvun alussa. Olot Suomen suuriruhtinaskunnassa olivat epävakaiset. Aikaa leimasivat vuonna 1905 suurlakko, kirkkokielteisyys ja kansamme olemassaoloa uhannut venäläisten sortokausi. Uhat vaativat kirkolta toimenpiteitä. Yhdistyskristillisyys voimistui, mistä esimerkkeinä olivat pyhäkoulutoiminta ja sisälähetysharrastus. Myös papisto aktivoitui ja kirkosta haluttiin elävä ja toimiva kirkko.

Kirkkopalvelujen ensimmäinen juuri on vuonna 1905 Sortavalassa perustettu Raamattutalo ja Suomen Kirkon Sisälähetysseura. Sisälähetysseuran perustaja rovasti Otto Aarnisalo halusi soveltaa uusia diakoniasta nousevia ajatuksia Suomen oloihin. Sisälähetystyön keskeinen tehtävä oli ja on yhä lähimmäisen auttaminen. Sen ilmentymiä olivat koko vuosisadan jatkunut sananjulistus, kasvatus ja koulutus, huoltolaitosten rakentaminen sekä Raamattujen levittäminen ja kustannustyö.

Kirkkopalvelujen toinen juuri on samana vuonna (siis 1905) Helsingissä perustettu Kustannus-Osakeyhtiö Kotimaa ja sen vanhin lehti Kotimaa. Lehti syntyi sortovuosien keskellä suomalaisen papiston huolesta ”kristikansan äänenkannattajaksi”. Taustalla oli suurlakon laukaisema kirkonvastainen hyökyaalto, joka ei asettanut kyseenalaiseksi ainoastaan kirkon asemaa yhteiskunnassa vaan myös itse kristinuskon totuusarvon. Tilannetta vaikeutti kristittyjen hajanaisuus sekä kirkon jäykkä hallinnollinen rakenne. Kotimaa-lehden toimituspolitiikka linjattiin muun muassa: ”Kun lehden on oltava, mikäli mahdollista, kaikkien maamme kristittyjen äänenkannattaja, tulee sen työskennellä uskonnollisesti suvaitsevaisesti ja laajasydämisesti, niin että se myöskin seuraa eriuskolaisliikkeitä sekä kotona että ulkomailla, jos kohta onkin välttämätöntä, että lehti erityisesti osoittaa rakkautta kansankirkkoamme ja sen suurta elintehtävää kohtaan.”

Kirkkopalvelujen kolmas juuri, Suomen Kirkon Seurakuntatoiminnan Keskusliitto, syntyi seuraavalla vuosikymmenellä. Senkin taustalla on suurlakon jälkeinen hämmennys kirkon piirissä. Se johti niin sanotun nuorkirkollisen suuntauksen syntymiseen. Maamme ensimmäisille Kirkkopäiville Kallion kirkkoon Helsinkiin kokoonnuttiin 1918. Kirkkopäivillä tehdyn päätöksen mukaan perustettiin vuotta myöhemmin 1919 Suomen Kirkon Seurakuntatoiminnan Keskusliitto (SKSK). Se perustettiin ”toimimaan yhdyssiteenä evankelis-luterilaisen kirkon hengessä toimiville kristillisille yhtymille sekä työskentelemään seurakuntaelämän ja kristillisen toiminnan kehittämiseksi ja seurakuntatietoisuuden herättämiseksi”. Toimintatavoiksi määriteltiin muun muassa seurakunnallisten yhtymien muodostamisessa auttaminen, neuvonta ja kurssitus, alaan kuuluvien uutisten ja kirjoitusten välittäminen sekä kristillisen rakkaudentoiminnan edistäminen.

Kirkkopalvelujen neljäs juuri liittyy vuonna 1888 perustetun Pyhäkouluyhdistyksen kehitykseen. Pyhäkoulutyön pioneeri Bertha Hermansson vieraili 1915 Englannin pyhäkoulunopettajia kouluttavissa laitoksissa ja julkaisi seuraavana vuonna kirjasen Englannin pyhäkoulut. Kirjasessa esiteltyjen matkakokemusten perusteella ajatus Suomen pyhäkouluopistosta tuli tunnetuksi. Hermanssonin kirjanen vaikutti myös seurakuntaopistoajatuksen kehittymiseen. Vuonna 1919 käynnistyivät Luther-opistokurssit Hermanssonin organisoiman rahankeräyksen turvin.

SKSK:n toiminnan keskeisiin suunnitelmiin kuului alusta lähtien Seurakuntaopiston perustaminen. SKSK:ssa Pyhäkouluopistoa ei nähty itsenäisenä laitoksena, vaan oleellisena osana Seurakuntaopiston toimintaa. Siksi neuvottelut Pyhäkouluyhdistyksen kanssa käynnistyivät jo vuonna 1920. Molemmilla osapuolilla oli näkemys siitä, että Suomessa tarvittaisiin suurta, koko kirkon yhteistä opistoa, joka kouluttaisi työntekijöitä seurakuntiin. Neuvottelut eivät kuitenkaan johtaneet toivottuun lopputulokseen.

Syksyllä 1936 Suomen Pyhäkouluyhdistys osti kurssitoiminnalleen viimeksi valtioneuvos E.N. Setälän omistuksessa olleen Toimela–nimisen maakartanon Tuusulanjärven rannalta Järven­päästä. Ennen Setälää tila oli ollut Hjeltien suvun hallinnassa Lepola–nimisenä. Pyhäkouluyhdistyksen eri puolilla Suomea järjestämät pyhäkoulunopettajille suunnatut Luther-kurssit saivat näin keskitetyn pitopaikan. Opiston juuret oli luotu jo vuonna 1917, jolloin suunnitellulle opistolle annettiin nimi Luther-opisto uskonpuhdistuksen 400-vuotisjuhlan kunniaksi. Vuonna 1937 Pyhäkouluyhdis­tyksen perustama kansanopisto saikin nimekseen Luther-opisto.

Sotien aikana toteutui ajatus laaja-alaisemman kirkollisen koulutuspaikan luomisesta. Vuonna 1946 Pyhäkouluyhdistys ja Suomen Kirkon Seurakuntatoiminnan Keskusliitto (SKSK) sekä Kirkkohallitus päätyivät sopimukseen Suomen Kirkon Seurakuntaopiston Säätiön perus­tamisesta. Säätiön tarkoituksena on säädekirjan mukaan ”edistää Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa Pyhän Raamatun ja kirkon tunnustuksen pohjalla tapahtuvaa kristillistä toimintaa ja seurakunnallista elämää elävän kristillisyyden voimaansaattamiseksi”.

Näistä neljästä yli sadan vuoden taakse ulottuvasta juuresta on nyt kasvanut yksi suuri järjestö, Kirkkopalvelut ry. Sisälähetysseura ja SKSK yhdistyivät vuonna 1996 ja Kirkkopalvelut ry. syntyi 2001. Kotimaa-yhtiöiden tytäryhtiöt yhdistyivät 2006 Kotimaa-Yhtiöt Oy:ksi. Nyt 1.8.2013 integroituivat Suomen Kirkon Seurakuntaopiston Säätiö ja Kirkkopalvelut ry. yhdeksi järjestökokonaisuudeksi.

Syntyneen uuden kokonaisuuden tarkoitus on olla kirkolle ja seurakunnille palveluja tuottava keskusjärjestö. Sen jäseninä ja taustayhteisöinä ovat suurin osa luterilaisen kirkon suomenkielisistä seurakunnista sekä kristillisistä järjestöistä. Tällä hetkellä jäseninä on 354 seurakuntaa, 58 järjestöä ja 25 opintojärjestöä. Kirkkopalvelujen perustehtävä on auttaa seurakuntia menestymään. Tavoitteena on, että seurakunnat ja kansankirkko voivat toteuttaa tehtäväänsä nyt ja tulevaisuudessa. Kirkkopalveluilla ei palveluorganisaationa ole teologisesti omaa tehtävää. Sen olemassaolon oikeutus kohoaa kirkon olemuksesta ja sen kutsumuksena on palvella kirkkoa ja sen seurakuntia toteuttamaan tehtäväänsä. Kirkkopalvelut rakentaa yhdessä seurakuntien kanssa toivoa, hyvää elämää ja arjen kristillisyyttä. Tässä työssä me valtuutettuina olemme osaltamme mukana kantamassa vastuuta.

Palaan vielä tapahtumiin yli sadan vuoden taakse. 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun yhteiskunnallinen ja katsomuksellinen murros asetti kirkon uuden tilanteen eteen. Tuolloin tulivat ajankohtaisiksi kysymykset uskonnonvapaudesta ja sen toteutumisesta, kirkon asemasta ja toimintamahdollisuuksista, kirkon jäsenyydestä ja erityisesti maallikkojen asemasta sekä kirkon järjestysmuodosta ja tunnustuksesta. Ulkoisena uhkana kirkkoa kohtasi voimakas kirkonvastainen hyökyaalto, joka kyseenalaisti koko kristinuskon totuusarvon ja kirkon aseman yhteiskunnassa. Kirkon sisäisen uhkatekijän muodosti yhtäältä kristittyjen hajanaisuus, toisaalta kirkon jäykkä hallinto, joka ei kyennyt reagoimaan riittävän nopeasti muuttuvaan toimintaympäristöön.

Nyt 2010-luvun tilanteessa edellä kuvaamani kuulostaa tutulta. Samat kysymykset ovat nyt ajankohtaisia kuin reilu sata vuotta sitten. Tuolloin vastauksena haasteisiin koottiin kirkkoa tukevia voimia yhteen, etsittiin uusia tapoja elää evankeliumia todeksi, kasvatettiin jäsentietoisuutta ja vahvistettiin maallikoiden asemaa, korostettiin yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta. Kirkon ulkoisen aseman sijasta painotettiin sen sisäistä voimaa.

Voisiko näissä olla eväät myös tämän ajan kirkolle ja sen palvelujärjestölle, Kirkkopalveluille? Kirkon tulevaisuuden rakentamisessa olennaisin tekijä on kirkko itse, eivät niinkään ulkoiset tekijät. Kirkon sisäinen voima nousee Jumalan sanasta, evankeliumista. Kyse on pohjimmiltaan siitä, mistä apostoli Paavali sanoo: ”Minä en häpeä evankeliumia, sillä se on Jumalan voima ja se tuo pelastuksen kaikille, jotka sen uskovat.” (Room. 1:16)

Seppo Häkkinen