Kirkon todistus ja muuttuva maailma

Avauspuhe missiologisessa symposiumissa 8.6.2012 Haminassa

Lähetys on koko evankeliumin viemistä koko maailmaan koko kirkon yhteisenä todistuksena (”it must be the common witness of the whole Church, bringing the whole Gospel to the whole World”).[1]Näin muotoiltiin lähetystyön tavoite vuonna 1963 pidetyssä Mexico Cityn lähetyskonferenssissa.

Ensinnäkin lähetys on koko evankeliumin viemistä. Evankeliumin kokonaisvaltaisuus on käsitteenä ilmaantunut yleiseen käyttöön erityisesti toisen maailmansodan jälkeen. Silloin selvitettiin julistuksen ja palvelun, evankelioimisen ja yhteiskunnan uudistumiseen tähtäävään toiminnan suhdetta. Siitä lähtien se on pysynyt lähetyksestä käydyn keskustelun teemana.

Lähetystyö on toki aina ollut laaja-alaista ihmisten kohtaamista ja auttamista. Siihen on kuulunut sekä julistus että palvelu. Lähetystyö pyrkii tavoittamaan koko ihmisen: hänen fyysisen, henkisen, sosiaalisen ja hengellisen todellisuutensa. Tällainen lähetyksen kokonaisvaltaisuus vastaa Jeesuksen ohjelmajulistusta Nasaretin synagoogassa (Luuk. 4:16-20). Jeesus ei erotellut toisistaan tärkeitä ja vähemmän tärkeitä tehtäviä. Ilosanoman julistaminen, sokeitten, vangittujen ja sorrettujen auttaminen kuuluivat yhtä lailla hänelle annettuun tehtävään.

Evankeliumin kokonaisvaltaisuus koskee myös sen teologista ja hengellistä sisältöä. Maailman muuttuminen sekä erilaiset aatevirtaukset ja muoti-ilmiöt heijastuvat helposti evankeliumin ymmärtämiseen. Myös historian rasitteet ja menneisyyden taakat himmentävät evankeliumin kokonaisvaltaisuutta. Kuitenkin kristillinen lähetys on vahvasti sidoksissa evankeliumin kokonaisvaltaisuuteen. Jos evankeliumi kavennetaan ja sen täyteydestä ja rikkaudesta luovutaan, lähetys muuttuu tarkoituksettomaksi puuhailuksi.

Toiseksi lähetys on evankeliumin viemistä koko maailmaan. Evankeliumi kuuluu kaikille kansoille, sitä on julistettava maan ääriin saakka (Apt. 1:8). Vielä on alueita, joissa ei ole ilosanomaa kuultu. Tavoitteena on uusien alueiden saaminen kristillisen uskon vaikutuspiiriin.

Toisaalta jo kauan on puhuttu siitä, että ”koko maailma” sisältää suuren määrän erilaisia ”maailmoja”. Erityisesti globalisoitumisen myötä yhden maailman sisälle on syntynyt lukematon määrä erilaisia alakulttuureja. Maailman jatkuvan muutoksen myötä lähetysalueet muuttuvat ja vaihtuvat. Uusia lähetysalueita muodostuu koko ajan lisää. Enää ei riitä se, että evankeliumia viedään sinne, missä Kristusta ei vielä tunneta. Evankeliumi on vietävä myös sinne, missä Kristusta ei enää tunneta. Tämä merkitsee perinteisen ulko- ja sisälähetyksen yhdistymistä. Kyse on kristillisestä todistamistehtävästä, joka alkaa kotiovelta ja ulottuu maan ääriin saakka. Tämä on hyvin ajankohtainen kysymys myös meidän maassamme ja kirkossamme.

Maan äärten kuvaamisessa maantieteellinen ulottuvuus on olennainen, mutta ei ainoa eikä aina edes keskeisin. Siihen kuuluvat kaikki kansat, maat, heimot, kielet, kulttuurit, ajat ja sukupolvet.

Dosentti Risto Ahonen on kiinnittänyt huomiota siihen, kuinka Raamatussa maan määriä ei pyritä missään määrittelemään tarkasti. ”Riittää, että tämä kehotus velvoittaa menemään kaikkialle kaikkina aikoina. Koko maailman on kuultava evankeliumi Jeesuksesta Kristuksesta. Tällöin kunkin ajan kristityille jää tarkemmin ratkaistavaksi, missä maan ääret ovat heidän aikanaan.”[2]

Kolmanneksi lähetys on koko kirkon yhteistä todistusta. Historiallisen kehityksen myötä lähetyksen ja kirkon yhteys oli höllentynyt keskiajalla. Vasta 1900-luvulla alettiin uudelleen oivaltaa kirkon ja lähetyksen yhteenkuuluvuus. Erityisesti toisen maailmansodan jälkeen käynnistynyt vahva ekklesiologinen työskentely sekä lähetystyön tuloksena syntyneiden nuorten kirkkojen aseman vahvistuminen ovat johtaneet kirkkokeskeisen lähetysajattelun uudelleenlöytymiseen.

Kirkko on missionaarinen, sen elämä on lähetettynä olemista. Luterilaisen maailmanliiton lähetysasiakirjassa Lähetys kontekstissa tämä todetaan osuvasti: ”Kirkko, joka elää Sanan voimassa ja Hengen johdatuksessa, tietää, että lähetys kumpuaa kirkon olemuksesta todistavana yhteisönä.”[3]Lähetys kuuluu kirkon olemukseen. Se on koko kirkon ominta työtä. Nämä painotukset ovat kirkkomme lähetysstrategian keskeisiä kohtia. Niihin ovat kaikki strategiatyöskentelyssä mukana olleet sitoutuneet. Tämä on merkittävä lähtökohta koko kirkon yhteiselle todistukselle.

Koko kirkon lähetykseen kuuluu olennaisesti myös kirkkojen yhteinen todistus maailmassa. Ekumeenisessa keskustelussa onkin 1980-luvulta lähtien voimistunut puhe kirkkojen yhteisestä todistuksesta. Kristillisen uskon uskottavuuden ja todistuksen vakuuttavuuden kannalta on tärkeää, että kirkot pystyisivät suurissa eettisissä kysymyksissä puhumaan ”yhdellä suulla”. Esimerkiksi luomakunnan tulevaisuuden, sodan ja väkivallan, köyhyyden, oikeudenmukaisuuden ja ihmisoikeuksien kunnioittamisen kysymyksissä kirkot kantavat yhteistä profeetallista vastuuta. Kirkkojen yhteinen todistus kulminoituu siihen, miten ne pystyvät antamaan yhteisen todistuksen Kristuksen rististä, ylösnousemuksesta ja herruudesta. Maailman muutoksen keskellä yhteinen todistus on entistä tärkeämpi.

Hyvät symposiumin osanottajat. Lähetys on koko evankeliumin viemistä koko maailmaan koko kirkon yhteisenä todistuksena. Näiden ajatusten myötä avaan missiologisen symposiumin ja toivon sille hyvän Jumalan siunausta.

Seppo Häkkinen

[1]Witness in Six Continents. Records of the Meeting of the Commission on World Mission and Evangelism of the World Council of Churches held in Mexico City December 8th to 19th 1963. Ed. by Ronald K. Orchard. Edinburg: Edinburg House Press. 1964. Sivu 175.

[2]Risto A. Ahonen, Lähetys rajojen ylittäjänä. Kokonaisvaltaisen lähetyskäsityksen vaikutus lähetystyön rakenteeseen. Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisuja 84. Jyväskylä: Gummerus Kirjapaino Oy. 2003. Sivu 75.

[3]Lähetys kontekstissa: Muutos, sovinto, voimaannuttaminen. Luterilaisen maailmanliiton puheenvuoro ekumeeniseen keskusteluun lähetyksestä. Kirkkohallitus. 2005. Sivu 47.