”Kohta on taas se aika kun jätetään laulamatta se yx laulu minkä nimeä ei nyt saisi mainita.” Näin lausuu potkulautaileva koulutyttö kaverilleen pilapiirtäjä Rahikaisen piirroksessa (Parikkalan-Rautjärven Sanomat 7.4.2014). Tämä ”yx laulu minkä nimeä ei nyt saisi mainita” on herättänyt kuluvana keväänä poikkeuksellisen vilkkaan keskustelun. Taustalla oli apulaisoikeuskansleri Mikko Puumalaisen 24.3.2014 kantelun johdosta antama ratkaisu.

Viime vuosina varmaksi kevään merkiksi on tullut väittely suvivirren laulamisesta koulujen päätösjuhlissa. Keskustelu saa ajoittain jopa absurdeja piirteitä. Esimerkkinä tästä on ylimpien lainvalvojien pohdinta siitä, mitkä säkeistöt virrestä on mahdollista laulaa. Ensimmäinen ja toinen vielä olisivat mahdollisia, mutta kolmas on jo uskonnonharjoittamista ja siksi ongelmallinen. Julkisessa keskustelussa suvivirrestä on tullut väline, jonka avulla arvioidaan uskonnon ja kulttuurin suhdetta, monikulttuurisuutta, uskonnonvapautta ja uskonnon asemaa julkisessa tilassa. Itse asiassa apulaisoikeuskanslerin ratkaisussakin oli kyse paljon suuremmasta asiasta kuin yhdestä virrestä.

Seuraavassa otan esille vain muutaman näkökohdan tästä laajasta ja merkittävästä asiakokonaisuudesta. Ne ovat asioita, joissa mielestäni on tehtäväkenttää myös Kirkkopalveluille.

Ensinnä kirkkona ja kristittyinä tehtävämme on pitää esillä ja puolustaa uskonnonvapautta. Yli 75 prosenttia maailman väestöstä elää maissa, joissa valtio tai tietyt ryhmät rajoittavat vakavalla tavalla kansalaisten uskonnon ja vakaumuksen vapautta. Miljoonat eri uskontoja ja vakaumuksia edustavat ihmiset joutuvat kohtaamaan uskonnonvapauden loukkauksia. Kristityt ovat suurin vainottu vähemmistö maailmassa. Viime päivinä olemme lukeneet uutisia sudanilaisesta Meriam Ibrahimista, joka tuomittiin kuolemaan tunnustauduttuaan kristityksi.

Suomessa perustuslaki (§ 11) takaa uskonnonvapauden: ”Jokaisella on uskonnon ja omantunnon vapaus. Uskonnon ja omantunnon vapauteen sisältyy oikeus tunnustaa ja harjoittaa uskontoa, oikeus ilmaista vakaumus ja oikeus kuulua tai olla kuulumatta uskonnolliseen yhdyskuntaan. Kukaan ei ole velvollinen osallistumaan omantuntonsa vastaisesti uskonnon harjoittamiseen.” Suomen perustuslaki on linjassa YK:n ja Euroopan ihmisoikeussopimuksien kanssa.

On tärkeää hahmottaa uskonnonvapauden kaksi puolta. Yhtäältä se on vapautta uskontoon, toisaalta vapautta uskonnosta. Viimeaikaisessa keskustelussa on korostunut jälkimmäinen ulottuvuus, ns. negatiivinen uskonnonvapaus. Siksi on haluttu kieltää esimerkiksi kaikki päiväkodeissa ja kouluissa tapahtuva uskonnonharjoitus. Mikäli näin tapahtuisi, siirryttäisiin moniarvoisuudesta ja eri uskontojen ja vakaumusten rinnakkainelosta yksiarvoisuuteen eli uskonnottomuuteen. Onneksi eduskunnan perustuslakivaliokunta linjasi 25.4.2014 oikeuskanslerin vuosikertomusta koskeneessa mietinnössään asian positiivisen uskonnonvapauden näkökulmasta. Lapsillamme ja nuorillamme on oikeus uskontoon! Tämä on linjassa lainsäädäntömme, kansainvälisten sopimusten (esim. Lapsen oikeuksia koskeva yleissopimus vuodelta 1991) sekä kristinuskon opetuksen kanssa. Tätä meidän on kirkkona pidettävä esillä ja puolustettava. Tästä avautuu tehtäväkenttä myös Kirkkopalveluille.

Toiseksi haluan korostaa, että uskonnonvapauteen liittyy myös yhteisöllinen ulottuvuus. Uskonnonvapauskomitean mietinnössä (2001, s 9) todetaan: ”Uskonnonvapaus ei ole ainoastaan yksilön perusoikeus, vaan se luo omalta osaltaan pohjan koko yhteiskunnassa harjoitettavalle uskontopolitiikalle. Vaikka uskonnonvapaus on aina henkilökohtainen asia, se ei ole pelkästään yksilön yksityisasia, vaan myös sosiokulttuurinen arvo ja oikeus.”

Uskonnonvapauteen kuuluu se, että uskoaan voi tunnustaa yksin tai yhteisesti, yksityisesti tai julkisesti. Uskonnonharjoituksen ajaminen vain yksityiselämän piiriin ja uskonnon yhteisöllisten muotojen kieltäminen on uskonnonvapauden rajoittamista. Tämä johtaisi ateistivaltioiden uskontopolitiikkaan. Näissä maissa saatetaan julkisuudessa korostaa uskonnonvapautta, mutta käytännössä uskonto ei saa näkyä julkisessa elämässä ja tilassa, vaan se suljetaan näkymättömiin, kodin seinien sisäpuolelle.

Edellä sanottu koskee myös uskonnon näkymistä kulttuurimme punaisena lankana. Länsimaiden historiaa ja kulttuuria ei voi ymmärtää ilman kristinuskoa. Sen vaikutus näkyy jokapäiväisessä elämässämme enemmän kuin yleensä edes tajuamme, alkaen ajanlaskusta, viikkorytmistä, nimipäivistä, ruoista ja ruokailutavoista jne. Erityisen merkittäviä ovat ne kristinuskon arvot, joille koko kulttuurimme rakentuu.

Kulttuuria ei voi puhdistaa uskonnollisista arvoista ja symboleista. Uskonnot ovat osa muuttuvaa kulttuuriperimää. Näin EU-vaalien alla on syytä muistuttaa, että tämä näkyy vahvalla tavalla myös Euroopan Unionissa. Sen lipussa hulmuaa Neitsyt Marian sininen viitta ja kruunu kultaisine tähtineen. Tässäkään mielessä uskontoa ei pidä työntää marginaaliin, pois julkisesta tilasta. Päinvastoin tehtävämme on tuoda esille erityisesti lapsille ja nuorille kristinuskon arvoja ja opettaa heitä arvostamaan sen vaikutusta kulttuurimme syvärakenteisiin.

Vanhemmat ovat voineet luottaa siihen, että esimerkiksi päiväkodeissa ja kouluissa on uskontokasvatusta ja uskonnonopetusta vanhempien tahdon mukaisesti. Samoin uskonto on ollut osa näiden yhteiskunnan kasvatusjärjestelmien elämää siinä kuin muutkin elämänalueet. Se on mahdollistanut seurakuntien hyvän yhteistyön päivähoidon, varhaiskasvatuksen ja koulujen kanssa. Kirkko on osaltaan halunnut tukea lasten ja nuorten hyvän elämän edellytyksiä.

Monille vanhemmille on tärkeää, että lapsi saa koulusta hyvän pohjan myös arvojen ja uskontojen pohtimiseen. Jotta lapsi voisi kunnioittaa erilaisista kulttuureista tulevia ja eri tavalla uskovia, hänen tulee tuntea oma uskonnollinen perintönsä. Uskonnon opetusta ja kristillisen kulttuuriperinteen vaalimista ei ole viisasta jättää pelkästään kotien ja kirkon tehtäväksi. Kirkkomme haluaa yhä edelleen antaa kaiken tukensa yhteiskuntamme varhaiskasvatusjärjestelmälle ja koululaitokselle. Samalla kirkkomme toivoo, että uskonto saa näkyä näiden instituutioiden toiminnassa positiivisen uskonnonvapauden hengessä. Tässä on tehtävää myös Kirkkopalveluille.

Kolmas näkökohtani on: Kristittyjen on ryhdyttävä nykyistä pontevammin puolustamaan oikeuttaan uskontoon ja uskonsa ilmaisemiseen. Kansallisoopperan taiteellinen johtaja Lilli Paasikivi on tästä oiva esimerkki. Ilta-Sanomien (31.3.2014) haastattelussa hän totesi suvivirren laulamisesta koulujen kevätjuhlissa, että ”vain Suomi on tällainen kyykkijöiden maa, joka on valmis lopettamaan tällaisenkin harmittoman ja viehättävän tradition. Sellaista ei tehtäisi esimerkiksi Ranskassa tai Britanniassa. Että muka Englannissa ei enää laulettaisi "God Save the Queen"? Miksi haluamme nollata minuutemme niin helposti? Suvaitsevaisuus ei ole sitä, että hukkaamme oman identiteettimme.” Paasikivi kutsuikin ihmisiä laulamaan suvivirttä toukokuun viimeisenä päivänä kello 12 Helsingin Töölöntorille. Useita tuhansia laulajia ilmoittautui muutamassa päivässä.

Nyt on aika kristittyjen positiiviselle kansanliikkeelle oman uskonnon puolesta. Kannustan kansalaisia tuomaan esille kokemuksia positiivisen uskonnonvapauden loukkauksista. Rohkaisen vanhempia kiittämään niitä päiväkoteja ja kouluja, joissa uskontokasvatus otetaan todesta. Tämäkin alue sopii myös Kirkkopalvelujen tehtäväksi. Tällainen toiminta on myönteinen vastaisku sille, ettei pilapiirroksen koululaisen toteamus muutu todeksi maassamme: ”Kohta on taas se aika kun jätetään laulamatta se yx laulu minkä nimeä ei nyt saisi mainita.”