MAALLISTUMISEN VASTALÄÄKKEET

Seppo Häkkinen, piispa, teologian tohtori

Suomalaisten uskonnollisuuden luonne on muuttunut sodanjälkeisenä aikana, erityisesti 1960-luvulta lähtien. Pyhän alue on etääntynyt profaanista. Uskonnon asema yhteiskunnan arvomaailman keskuksena on heikentynyt. Monille elämänalueille on muodostunut oma moraalinsa ja arvomaailmansa, joiden yhteydet uskontoon ja kirkkoon ovat ohentuneet. Kirkko käsitetään yleisesti yhdeksi yhteiskunnan sektoriksi tai uskonnollisia palveluja tuottavaksi laitokseksi.[1]

Uskonnollisuuden muutokseen ovat vaikuttaneet eriytyminen, individualisoituminen ja privatisoituminen. Kasvanut moniarvoisuus merkitsee ihmisen elämistä kulttuurisesti ja aatteellisesti maailmankatsomusten ja mitä erilaisimpien arvojen ”tavaratalossa”. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jäsenten suhteellinen osuus väestöstä on jatkuvasti laskenut, sitoutuminen kirkon opetukseen heikentynyt ja perinteiset uskonnollisen osallistumisen muodot vähentyneet. Viime vuosikymmenien kehitystä voi kuvata maallistumisen etenemisenä.[2]

Sekularisaation käsite

Sekularisaation eli maallistumisen käsite on hyvin monimerkityksinen ja siksi altis arvoväritteisyydelle. Eri tutkijat ovat muotoilleet käsitettä jonkin verran toisistaan poikkeavilla tavoilla. Erilaiset käsitykset maallistumisesta voidaan pelkistää kolmeksi asiakokonaisuudeksi, jotka ovat samalla maallistumisprosessin eri puolia:

1. Desakralisaatio eli maailman riisuminen uskonnollisesta. Kyseessä on aatteellinen kehitys, jossa uskonnon merkitys normistoa määräävänä viitekehyksenä heikkenee. Rationaalinen ajattelutapa syrjäyttää uskonnollisen eri elämänalueilla. Uskonnon asema heikkenee sekä yhteiskunnallisella että yksilötasolla.

2. Differentioituminen eli yhteiskunnan eriytyminen. Tällä tarkoitetaan yhteiskunnan rakenteellista muutosta, jossa kirkko ja muut instituutiot ovat rakenteellisesti eriytyneet toisistaan. Samalla kirkon asema on kaventunut yhteiskunnallisen ja kulttuurielämän eri aloilla.

3. Uskonnon privatisoituminen ja antropologisoituminen. Tässä on pitkälti kyse kirkon sisäisestä kehityksestä, jossa tämänpuoleiset asiat painottuvat transsendenttisten sijasta. Kiinnostuksen kohde siirtyy Jumalasta ihmiseen. Yksilötasolla kyse on siitä, että uskonnollisista katsomuksista on tullut subjektiivisia ja yksilöstä autonominen kuluttaja, joka vapaasti valitsee uskonsa sisällön.[3]

Maallistumiskäsitteen myönteisyys tai kielteisyys riippuu kirkkokäsityksestä ja uskontulkinnasta: Kun työnjako kehittyy yhteiskunnan eriytymisen myötä, kirkko vapautuu monista yhteiskunnallisista tehtävistä. Tällöin voidaan todeta kirkon joko voivan keskittyä paremmin varsinaiseen tehtäväänsä tai menettäneen otteensa kansalaisille merkittävänä instituutiona. Tilannetta voidaan tulkita myös niin, että valtio on heikentänyt yhteiskunnan kristillistä perustaa moniarvoisuuteen suostumalla.

Uskonnon performanssi ja funktio

Kanadalainen uskontososiologi, professori Peter Beyer avaa mielenkiintoisen tarkastelukulman maallistumiseen. Hän käyttää käsitteitä uskonnon performanssi ja funktio. Beyer tarkoittaa uskonnon performanssilla sitä, että uskontoa pyritään soveltamaan ennen kaikkea erilaisiin yhteiskunnallisiin ongelmiin. Sen sijaan uskonnon hengellinen tehtävä, funktio, puhdas uskonnollinen kommunikaatio, uskonnollinen omistautuminen, palvonta ja pelastuksen etsintä jää vähemmälle.[4]

Beyerin mukaan performanssin korostuminen funktion kustannuksella johtaa lähtökohtaisesti uskonnollisten kysymysten väistymiseen. Sen sijaan huomio kiinnittyy esimerkiksi köyhyyteen, ympäristökysymyksiin, ihmisarvoon ja yksilön identiteettiin liittyviin ongelmiin. Jumala kuvataan lempeänä ja kristittyjen pyrkimyksenä nähdään hyväntahtoinen suhtautuminen toinen toiseensa. Yhteiskunnassa vallitsevaa pluralismia ei nähdä huonona asiana. Sen sijaan kaikenlainen suvaitsemattomuus nähdään pahuuden lähteenä.[5]

Uskonnon funktiota painottavassa lähestymistavassa korostetaan uskonnon hengellistä tehtävää. Jumaluus ja ylipäänsä transsendenssiin liittyvät asiat voidaan määritellä selkeästi. Tällainen lähestymistapa tekee uskonnosta monella tavalla näkyvämmän kuin performanssia painottava lähestymistapa. Uskonnon funktiota korostavan ajattelutavan mukaan Raamatun välittämä uskonnollinen sanoma tulee ottaa vakavasti ja sillä on sellaisenaan sanoma tähän aikaan. Tuonpuoleinen tuodaan usein esiin myös vastapoolina yhteiskunnalle, joka on kulkemassa väärään suuntaan.[6]

Belgialainen uskontososiologi, professori Karel Dobbelaere on todennut, että kirkon ja uskonnollisten yhteisöjen sisäinen maallistuminen (institutionaalinen sekularisaatio) on tyypillistä muun muassa monille perinteisille valtakirkoille. Uskonnollisten yhteisöjen transsendenttisuus on vähentynyt ja ne ovat mukautuneet yhä enemmän sekulaariin yhteiskuntaan. Tällöin selkeiden uskonnollisten käsitteiden ja lähteiden asemesta korostetaan arvoja ja etiikkaa, kuten sosiaalista oikeudenmukaisuutta, inhimillistä suhtautumista kaikkiin lähimmäisiin, yhteiskuntaluokkien välistä solidaarisuutta ja erityisen huomion kiinnittämistä syrjäytyneisiin sekä yhteisöllisyyttä.[7]

Valtakirkot ja monet muut uskonnolliset yhteisöt ovat muuttuneet yhä enemmän tämänpuoleisuutta ja uskonnon performanssia korostaviksi uskonnon funktion kustannuksella. Ne ovat maallistuneet, sillä – kuten edellä sekularisaation määrittelyn yhteydessä kuvattiin – tämänpuoleiset asiat painottuvat transsendenttisten sijasta. Painopiste on siirtynyt Jumalasta ihmiseen.

Kehitys Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa

Edellä kuvatut Beyerin ja Dobbelaeren arvioinnit johtavat kysymään, millainen kehitys on ollut Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa?

Tutkija, dosentti Kati Niemelä on todennut vuosituhannen vaihteen suomalaisten uskonnonharjoitusta selvittäessään, että kirkon tehtävissä on selvästi havaittavissa performanssin korostuminen funktion kustannuksella. Hän sanoo, että jumalanpalvelus ja kirkon alkuperäinen tehtävä evankeliumin julistajana on monessa mielessä saanut väistyä monimuotoisen sosiaalisen toiminnan tieltä. Niemelän mukaan kirkon yhteiskunnallisen työn ja vapaaehtoistoiminnan kasvu tukevat näkemystä kirkosta sosiaalisen ilosanoman (social gospel) –ideologian kanavana.[8]

2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen toiminnallisia painopisteitä ajatellessa Beyerin esille nostama lista on kuin yksi yhteen Suomen evankelis-luterilaisen kirkon mielenkiinnon kohteiden kanssa. Beyerin mukaan performanssiin painottuneessa uskonnossa huomio kiinnittyy esimerkiksi köyhyyteen – meillä työttömyys, syrjäytyminen, velkaongelmat -, ympäristökysymyksiin – meillä seurakuntien ympäristödiplomit, kirkon ilmasto-ohjelma, ekologiset kysymykset -, ihmisarvoon – meillä tasa-arvokysymykset, maahanmuuttajat ja turvapaikanhakijat – ja yksilön identiteettiin – meillä sukupuolivähemmistö- ja yhdenvertaisuuskysymykset.

Mitä tällainen toiminnan painopisteen muutos vaikuttaa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon itseymmärrykseen ja identiteettiin? Ainakin kolme keskeistä näkökohtaa on otettava esille.

Ensinnä on todettava, että luterilaisen uskonkäsityksen mukaan performanssi ja funktio eivät ole toisensa poissulkevia asioita. Usko ja rakkaus kuuluvat erottamattomasti yhteen. Piispa Jorma Laulaja korostaakin diakonian olevan uskon ja rakkauden risteyksessä. Hänen mukaansa diakonia alkaa kotiovelta sekä laajenee naapuriavuksi ja työpaikkavastuuksi. Se muotoutuu seurakunnan järjestäytyneeksi diakoniatoiminnaksi ja sosiaalieettisiksi linjauksiksi aina kansainväliseen diakoniaan asti. Lähetettynä olemisen näkökulmasta kirkon lähetystehtävä ja diakonia limittyvät toisiinsa. Diakonia liittyy kirkon eskatologiseen ja profeetalliseen todistukseen.[9]Olennaista on löytää oikea suhde ja tasapaino uskon ja rakkauden välillä.

Merkillepantavaa onkin se, että monet kasvavat kirkot ja hengelliset liikkeet ovat sekä hengellisesti että yhteiskunnallisesti aktiivisia. Tällaisia ovat esimerkiksi Roomassa pääpaikkaansa pitävä St. Egidion yhteisö, jossa yhdistyy syvällinen rukouselämä, jumalanpalveluselämään sitoutunut ja sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen tähtäävä työnäky, sekä Pyhän Klaran kirkossa toimiva Tukholman tuomiokirkkoseurakunnan kappeliseurakunta, joka painottaa työssään jalkautuvaa diakoniaa, evankeliointia ja rukousta.

Toiseksi: mikäli performanssi irtautuu funktiosta, kirkko menettää hengelliset juurensa. Sisäisesti maallistuneen, performanssiin painottuvan kirkon vaarana on identiteetin hämärtyminen. Sen seurauksena toiminnan sisältö muuttuu yleishumanistiseksi.

Englantilainen piispa Lesslie Newbigin on huomauttanut länsimaisen protestanttisuuden vetäytyneen yksityiselle elämänalueelle. Valistuksen jälkeisessä modernissa kulttuurissa kirkko on haluttu nähdä nimenomaan yksilöiden moraalisen selkärangan sekä hyvien ja kannatettavien asioiden esilläpitäjänä. Kirkon roolia yksityisen moraalin tukijana sekä lohdutuksen ja inhimillisyyden edustajana on pidetty tärkeänä. Se on keskittynyt arvokeskusteluun ja ottanut itselleen yhä selkeämmin terapeuttisen roolin. Tämä kaikki on taannut kirkolle houkuttelevan ja arvostusta tuovan aseman. Samalla kirkko kuitenkin on ajautunut marginaaliin ja sen on vaikea ottaa kriittistä etäisyyttä moderniin länsimaiseen kulttuuriin, saati asennoitua missionaarisesti siihen. Länsimaisen kristillisyyden ja modernin kulttuurin yhteensulautuminen on johtanut siihen, että kirkko menettää identiteettinsä.[10]

Uskon sisällön ohentuminen johtaa kirkon toiminnan mielekkyyden etsimiseen ja perustelemiseen yleisinhimillisistä näkökohdista käsin. Menettäessään ainutlaatuisen sanomansa ja voimansa, kirkko on pyrkinyt esiintymään yleisluonteisena hyvän tahdon lähettiläänä. Tällöin sen sanottavalta puuttuu uskottavuus, koska silloin kysytään, miksi kirkko on olemassa. Eivätkö esimerkiksi hyväntekeväisyysjärjestöt voisi hoitaa kirkon tehtävän? Tällaisesta yleishumanistisesta hyväntekeväisyyskirkosta tai uskonnollisesta palvelulaitoksesta on helppo erota.

Kolmanneksi on arvioitava, tarjoaako performanssiin keskittyvä kirkollinen toiminta tarttumapintaa hengelliselle kasvulle. Riittääkö se kirkon hengellistä elämää uudistaviin löytöihin? Vastaako se ihmisen hengelliseen kaipaukseen?

Monet hengelliset opettajat ovat kantaneet huolta kirkon hengellisen elämän ohentumisesta.

Ruotsalainen uskontopsykologian professori Owe Wikströmin mukaan länsimaissa useimmiten tyhjät kirkkorakennukset muistuttavat jättiläismäisiä elämänkatsomuksen huvipuistoja. Niille osoitetaan ohimenevään mielenkiintoa ja niihin liittyvät symbolit ovat kauan sitten kadonneet useimpien ihmisten ajatusmaailmasta. Sisäisen maallistumisen myötä ne ovat hitaasti muuttuneet etäisen yhtenäiskulttuurin historiallisiksi muistomerkeiksi. Parhaimmillaankin ne tarjoavat vain vaimeita tunneväristyksiä. Niiden varsinainen voima ja sanoma kristillisen todellisuuskäsityksen ilmaisijana on kadonnut.[11]

Wikström väittää, että jos kirkot eivät enää tyydytä ihmisen syvimpiä tarpeita ja hengellistä kaipausta, ne ovat vain mielenkiintoista historiallista ja kulttuurista perintöä hallussaan pitäviä uskonnollisia organisaatioita. Ihminen kaipaa kirkolta tukea tarkastellakseen kaipaustaan tai elämänkriisiään, luottamustaan tai jakautuneisuuttaan, pahuuttaan tai heikkouttaan. Hän tarvitsee apua, jotta voisi arvioida elämäänsä kristillisen uskon mittapuilla.[12]

Wikströmin tavoin ruotsalainen karmeliittaisä Wilfrid Stinissen näkee kirkkoa uhkaavan suurimman vaaran hengellisen elämän näivettymisessä. ”Sekä kirkon oma elämä että sen säteilyvoima maailmassa ovat sen varassa, onko sen jäsenillä henkilökohtaista hengellistä elämää.”[13]

Sisäisesti maallistunut kirkko kärsii teologisesta heikkoudesta ja hengellisestä anemiasta. Ilman oikeaa lääkettä tilanne heikkenee koko ajan.

Sana, ehtoollinen ja rukous

Mitkä olisivat oikeat vastalääkkeet kirkon sisäiseen maallistumiseen? Toisin sanoen: miten Beyerin jaottelua seuraten uskonnon funktiota voisi vahvistaa performanssin rinnalla?

Arkkipiispa Martti Simojoki pohti 1960-luvun puolivälissä kirkon tietä aikansa haasteiden keskellä. Hänen mukaansa toisinaan vaikuttaa siltä, että kirkon piirissä luotetaan enemmän johonkin muuhun kuin Jumalaan. ”Esitetään protesteja, laaditaan ohjelmia, kootaan joukkoja, arvostellaan milloin suomalaista kristillisyyttä, milloin mitäkin. Mutta uutta luova voima ei kasva kritiikistä eikä ole kätketty ohjelmiin.”[14]

Simojoki korosti, että kirkon voimana ja lähteenä ovat uskonnolliset näkökohdat. ”Kirkolla on jotakin sanottavaa ja annettavaa ihmisille vain mikäli puhtaasti uskonnolliset näkökohdat sen piirissä pääsevät vaikuttamaan.” Se ei hänen mukaansa merkitse vetäytymistä pois maailmasta ja sen kysymyksistä. ”Mutta ellei kirkossamme kuulu puhtaana ja selvänä Jumalan kirkas sana ja ellei yksinäisissä rukouspaikoissa käydä taisteluita, ellei keskuudessamme elä Jumalan evankeliumin vapaaksi tekemiä ja Jumalan sanaan sidottuja ihmisiä, emme oikein osaa kohdata omaa aikaamme.”[15]

Simojoen tarjoamat lääkkeet kirkon maallistumiseen ovat yhä ajankohtaisia, itse asiassa vieläkin ajankohtaisempia kuin reilut neljä vuosikymmentä vuotta sitten.

Luterilaisen käsityksen mukaan kirkon identiteetti, tehtävä ja hengellinen elämä nousevat Jumalan sanasta. Kirkon uudistuminen onkin aina merkinnyt palaamista Jumalan sanaan, joka on tullut eläväksi. Uudistuminen on saanut voimansa todellisesti läsnä olevan Kristuksen kohtaamisesta sanassa ja sakramenteissa.

Kirkossa on tehtävä jatkuvasti työtä sen hyväksi, että Jumalan sana saa sille kuuluvan paikan ja arvon. Tämä on tärkeää varsinkin nykyaikana, kun Raamattuun Jumalan sanana ja kirkon perustana kohdistuu erittäin suurta kriittisyyttä. Raamatusta näyttää tulleen kirkkopoliittisen kiistelyn ja kirkon sisäisen taistelun väline sen sijaan, että korostettaisiin sen merkitystä hengellisen elämän lähteenä.

Kirkossa on paneuduttava myös entistä syvemmin ehtoolliskasvatukseen ja –opetukseen. Ehtoollisen mysteeri merkitsee kristitylle uskon ja toivon vahvistumista, todellista yhteyttä Kristukseen sekä voimaa ja motiivia arjen rakkauteen ja lähimmäisen palvelemiseen. Kristitty voi ja hänen tulee antaa itsensä lähimmäistensä hyväksi kuin Kristus on antanut itsensä hänen hyväkseen.

Rukous on hengellinen elämän ydintä, tapa olla ja elää Jumalan edessä. Kirkon yksi olennainen päätehtävä on rukoilla! Siksi kirkon kohtalonkysymys on rukouksen elvyttäminen ja vaaliminen. Vastuu kirkon säännöllisestä rukouselämästä on erityisesti papiston harteilla. Siihen liittyy osana Raamatun lukeminen. Reformaattorien mukaan teologin on osattava rukoilla Raamattua.

Sana, ehtoollinen ja rukous kytkevät kristityn jumalanpalveluselämään ja seurakuntayhteyteen. Alttari on Jumalan läsnäolon paikka. Sen ääreen seurakunta kokoontuu rukoilemaan, kuulemaan hänen sanaansa ja vastaanottamaan ehtoollisen sakramentin.

Jumalan sana, ehtoollinen ja rukous ovat maallistumisen vastalääkkeet, joiden kautta kristinuskon funktio voi löytää oikean tasapainon performanssin kanssa. Niissä itsessään on voima, joka synnyttää uskon ja johtaa lähimmäisen viereen. Niissä kohdataan elävä, todellinen Kristus, joka on voittanut maailman.

Kirjallisuus

Beyer, Peter

1994 Religion and Globalization. London.

Dobbelaere, Karel

2002 Secularization. An Analysis at Three Levels. “Gods, Humans and Religion” No 1. Bruxelles.

Huotari, Voitto

1982 Kirkon tehtävät yhteiskunnassa. – Kirkkososiologia. Toim. Irja Askola, Tapio Lampinen ja Pentti Lempiäinen. Saarijärvi.

Häkkinen, Seppo

2010 Ihanne ja todellisuus. Jäsenyyteen sitoutuminen Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa 1960-luvulta 2000-luvulle. Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisuja 108. Borgå.

Keskitalo, Jukka

1999 Kristillinen usko ja moderni kulttuuri. Lesslie Newbigin käsitys kirkon missiosta modernissa länsimaisessa kulttuurissa. Suomalaisen Teologisen Kirjallisuusseuran julkaisuja 218. Vammala.

Kääriäinen, Kimmo

2003 Teorioita uskonnon ja yhteiskunnan muutoksesta. – Kimmo Kääriäinen & Kati Niemelä & Kimmo Ketola. Moderni kirkkokansa. Suomalaisten uskonnollisuus uudella vuosituhannella. Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisuja 82. Jyväskylä.

Laulaja, Jorma

2002 Diakonia uskon ja rakkauden risteyksessä. – Diakonian käsikirja. Toimittaneet Riitta Helosvuori, Esko Koskenvesa, Pauli Niemelä ja Juhani Veikkola. Jyväskylä.

Niemelä, Kati

2003 Uskonnonharjoitus. – Kimmo Kääriäinen & Kati Niemelä & Kimmo Ketola. Moderni kirkkokansa. Suomalaisten uskonnollisuus uudella vuosituhannella. Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisuja 82. Jyväskylä.

2006 Vieraantunut vai pettynyt? Kirkosta eroamisen syyt Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa. Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisuja 95. Jyväskylä.

Simojoki, Martti

1971 Kirkon tie. Porvoo.

Stinissen, Wilfrid

1997 Hengellisestä ohjauksesta. Jyväskylä.

Wikström, Owe

1995 Häikäisevä pimeys. Näkökulmia hengelliseen ohjaukseen. Pieksämäki.

[1]Häkkinen 2010, 19.

[2]Häkkinen 2010, 19-26.

[3]Huotari 1982, 129-130; Kääriäinen 2003 , 91-95. Sekularisaatio-käsitteestä ks. Kääriäinen 2003, 88-90.

[4]Beyer 1994, 86-88; Kääriäinen 2003, 114; Niemelä 2006, 26.

[5]Beyer 1994, 86-88; Kääriäinen 2003, 114-116; Niemelä 2006, 26.

[6]Beyer 1994, 86-88; Kääriäinen 2003, 116; Niemelä 2006, 26.

[7]Dobbelaere 2002, 191-192; Niemelä 2006, 26-27.

[8]Niemelä 2003, 174.

[9]Laulaja 2002, 67.

[10]Keskitalo 1999, 97-105.

[11]Wikström 1995, 34.

[12]Wikström 1995, 37-38.

[13]Stinissen 1997, 7.

[14]Simojoki 1971, 32. Puhe on pidetty 15.3.1966.

[15]Simojoki 1971, 32-33.