Huomenna

Alustus suomalais-ugrilaisessa pappeinkokouksessa 28.9.2012 Tartossa

Johdanto

“Morgen, morgen, nur nicht heute, sagen immer faule Leute.” Tämä sanonta on jäänyt mieleeni koulun ensimmäisiltä saksantunneilta, kun opettelimme saksan ääntämistä. ”Huomenna, huomenna, ei vielä tänään, sanovat aina laiskat ihmiset.” On helppo jättää asiat ja ratkaisut huomiseen. Mutta se mitä tänään teemme, luo tulevaisuutta, jonka kerran löydämme edestämme.

Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa on jo reilun viiden vuosikymmenen ajan pyritty varautumaan tulevaisuuteen tulevaisuustyöskentelyn avulla. Se on johtanut muun muassa Kirkon tutkimuskeskuksen perustamiseen, seurakuntasuunnitteluun, kirkon työn pitkän aikavälin suunnitelmiin (mm.Kirkko 2000 –prosessi), strategiatyöskentelyyn (mm.Läsnäolon kirkko,2002, Meidän kirkko – osallisuuden yhteisö,2007) sekä tulevaisuusselontekoon joka neljäs vuosi (Kirkko 2020,2010). Viimeisimpänä toimena on kirkolliskokoukseen perustettu erityinen tulevaisuusvaliokunta.

Tässä esitelmässäni hyödynnän edellä mainittua kirkkomme ensimmäistä tulevaisuusselontekoa. Ensin nostan esille yhteiskunnan ja toimintaympäristön kirkolle asettamia haasteita sekä arvojen ja asenteiden muutoksia. Sen jälkeen pohdin, miten kirkon tulisi näihin vastata.

Yhteiskunnan muutostrendit kirkon haastajina

Suomalainen yhteiskunta on ollut kansallisesti, kulttuurisesti, kielellisesti ja uskonnollisesti hyvin yhtenäinen. Kirkolla on ollut vahva asema ja se on osaltaan ollut luomassa hyvinvointiyhteiskunnan pohjaa. Tilanne on muuttunut huomattavasti viime vuosituhannen taitteessa. Yhtenäiskulttuuri ja sen myötä vanhat yhteiskunnalliset rakenteet ja instituutiot joutuivat murrokseen.

Perinteinen yhteisöllisyys on heikentynyt. Yhteiskunnassa pyritään yhä suurempiin hallinnollisiin yksiköihin pieniä kuntia yhdistämällä. Kunta on muuttunut paikallisyhteisöstä hyvinvointipalvelujen järjestäjäksi. Ihmiset eivät ole valmiita sitoutumaan pitkäksi aikaa ja esimerkiksi ihmissuhteita voidaan vaihtaa aiempaa kevyemmin perustein. Varjopuolena on inhimillisten kohtaamisten pinnallistuminen ja ihmisten turvaverkostojen heikentyminen.

Hyvinvointiyhteiskuntamme on muuttumassa kilpailuyhteiskunnaksi, jossa kansalaisen tärkein tehtävä on kuluttaa ja omalla työllään lisätä taloudellista kasvua. Taloudellisen kasvun tavoittelussa inhimilliset arvot jäävät jalkoihin. Suomessa viime vuosina tapahtuneet perhesurmat ovat herättäneet keskustelun siitä, olemmeko rakentamassa yhteistä elämäämme liian kovien arvojen varaan.

Tietotekniikan kehittyminen muuttaa tällä hetkellä koko maailmaa. Yhteiskunnan palvelut siirtyvät verkkoon ja kyky hyödyntää uutta teknologiaa määrittää vahvasti ihmisten ja organisaatioiden vaikutusvaltaa tulevaisuuden yhteiskunnassa. Maailmanlaaja verkottuminen synnyttää samanhenkisten ihmisten pienryhmiä, virtuaaliyhteisöjä. Varsinkaan nuorille asuinpaikkaan tai sukulaissuhteisiin sidotut lähiyhteisöt eivät ole samalla tapaa merkityksellisiä kuin ennen.

Tulevaisuudessa maailmanlaaja keskinäinen riippuvuus syvenee entisestään. Maailman väkiluvun kasvu, sotien ja ympäristökatastrofien aiheuttama pakolaisuus ja köyhyys ovat yhteisiä huolenaiheitamme. Eriarvoistuminen lisääntyy. Ilmastonmuutos vaikuttaa koko luomakuntaan syvästi ja peruuttamattomasti. Turvattomuutta aiheuttavat myös pandemiat ja terroriteot, yhteiskunnalliset levottomuudet sekä rikollisuuden kasvu.

Kansainvälisyys alkaa nykyään kotiovelta. Suomessa on entistä enemmän maahanmuuttajia. Monikulttuurisuus ja –uskontoisuus on tulevaisuuden Suomessa kasvava ilmiö. Tämä merkitsee kulttuurien ja uskontojen välisen vuoropuhelun tarpeen kasvua sekä uskontokasvatuksen merkityksen lisääntymistä. Maahanmuutto vahvistaa uskonnollisuutta. Maahanmuuttajat tuovat mukanaan omat uskonnolliset perinteensä. Suurin osa maahanmuuttajista on kristittyjä.

Maan sisäinen muuttoliike on vilkasta. Vuosittain asuinpaikkaa Suomessa vaihtaa noin 800 000 henkilöä. Kunnasta toiseen heistä muuttaa noin 250 000 henkeä. Suurin muuttaneiden ikäluokka on 20–24-vuotiaat. Erityisesti ihmisten halukkuus muuttaa kaupunkeihin on lisääntynyt viime vuosina. Muuttotappiokunnat ovat suurten haasteiden edessä.

Suomen väestö ikääntyy kansainvälisesti tarkasteluna erityisen nopeasti. Tulevina vuosikymmeninä kuolleisuus ylittää syntyvyyden, joskin maahanmuutto pitää väestönkasvua yllä. Työikäisten määrä alkoi merkittävästi vähentyä jo vuonna 2010. Erityisen nopeasti ikääntyvät syrjäisemmät seudut, kaupungeissa väestörakenne on monipuolisempi.

Työelämän muutokset ovat olleet suuria. Työntekijöiltä vaaditaan yhä enemmän ja heidän on oltava valmiita kouluttautumaan jatkuvasti. Työ- ja vapaa-aika sekoittuvat. Yhteiskunta toimii tauotta, vuorokausi- tai viikkorytmistä riippumatta. Liiallisen työhön uppoutumisen riski kasvaa. Työpaikat eivät enää ole niin pysyviä kuin ennen. Työttömyysaste on korkea. Samaan aikaan ollaan huolissaan työvoimapulasta.

Arvojen ja asenteiden muutokset kirkon haastajina

Edellä kuvattujen yhteiskunnan muutostrendien lisäksi myös ihmisten arvomaailmassa ja asenteissa tapahtuneet muutokset vaikuttavat olennaisesti kirkon tulevaisuuteen. Kiteytän nämä muutokset neljään trendiin. Luonnollisesti nämä kehityskulut kietoutuvat monin tavoin toisiinsa.

Ensinnäkin kriittisyys instituutioita kohtaan on kasvanut. Suuriin poliittisiin, taloudellisiin ja sosiaalisiin yhteisöihin suhtaudutaan varauksellisesti. Yksilön elämismaailma irtautuu ja etääntyy instituutioiden ja organisaatioiden maailmasta, kuten saksalainen filosofi Jürgen Habermas on todennut jo pari vuosikymmentä sitten. Ihminen haluaa vapaasti elää omaa elämäänsä ilman sitoutumisen kahleita. Itse asiassa on syntynyt vastakkainasettelu vapauttaan varjelevan kansalaisen ja suuren valtakoneiston välille. Valtion lisäksi esimerkiksi puolueita, ammattiliittoja ja kirkkoa pidetään instituutioina, joita kohtaan esiintyy kriittisyyttä.

Toiseksi individualismi eli yksilöllistyminen on voittanut jatkuvasti alaa. Jokainen ihminen voi rakentaa oman olemuksensa ja elämänsä omien valintojensa kautta. Individualismissa ihminen antaakin yksilöllisyytensä toteuttamiselle suuren arvon. Siksi hän pyrkii itsensä toteuttamiseen sekä luovuutensa ja aloitteellisuutensa kehittämiseen.

Kolmantena kehitystrendinä on yleistynyt edelliseen läheisesti liittyvä privatismi eli yksityisyys. Sillä tarkoitetaan ajattelua ja asennoitumista, jonka mukaan asiani eivät kuulu kenellekään, vaan ne ovat yksityistä eli privaattielämääni. Ihminen on itse vastuussa itselleen, ei muille, eikä elämän valvojiksi päästetä ulkopuolisia. Perinteiset yhteisöt, kirkko niihin mukaan lukien, ovat jääneet etäälle. Niiden tilalle ovat tulleet uudentyyppiset työn ja vapaa-ajanvieton yhteisöt, myös nettiyhteisöt, mutta ennen kaikkea yksilön oma vapaus ja riippumattomuus niistä. Yhä useampi asia on yksityisasia.

Neljäs kehitystrendi on suoraa seurausta edellisistä. Pluralismi merkitsee moniarvoisuutta; ihminen elää kulttuurisesti ja aatteellisesti maailmankatsomusten ja mitä erilaisimpien arvojen "tavaratalossa". Hän poimii osan sieltä, toisen täältä, naapurin arvot saattavat olla tyystin ristiriidassa omiemme kanssa. Menneinä aikoina ihmisten arvot ja elämäntapa määräytyivät pitkälti heidän viiteryhmänsä perusteella, esimerkiksi säädyn tai yhteiskuntaluokan mukaan. Piti elää "säädyllisesti", siis oman säädyn normien mukaan. Nyttemmin yhä harvempi samaistuu mihinkään yhteiskuntaluokkaan. Tämä merkitsee sitä, että arvoja ja moraalia ei enää omaksuta johonkin yhteiskuntaluokkaan samaistumisen perusteella eikä myöskään perintönä vanhemmilta.

Uskonnollisuus on aina sidoksissa ympäröivään yhteiskuntaan ja sen muutoksiin. Yhteiskunnan rakenteessa tapahtuvat muutokset johtavat siihen, että yksittäisten ihmisten elämäntavat muuttuvat, heidän arvostuksensa vaihtuvat ja heidän asennoitumisensa elämään muuttuu. Kun tällaiset muutokset ovat samansuuntaisia ja koskettavat riittävän suurta joukkoa ihmisiä, vaikutukset näkyvät lopulta kaikilla kulttuurin osa-alueilla. Siten on selvää, että edellä kuvatuilla suomalaisen yhteiskunnan muutoksilla on ollut vaikutusta myös suomalaisten uskonnollisuuteen. Ne kohdistuvat kirkkoon ulkopuolelta, mutta näkyvät voimakkaasti myös sen sisällä. Kriittisyys instituutioita kohtaan, individualismi, privatismi ja pluralismi ovat sellaisia trendejä, jotka ovat muuttaneet uskonnollisuutta ja samalla haastaneet kirkon.

Tulevaisuuden kirkko

Miten kirkko vastaa yhteiskunnallisten tulevaisuudentrendien sekä ihmisten arvoissa ja asenteissa tapahtuneisiin muutoksiin? Millainen on tulevaisuuden kirkko, kirkko huomenna?

Kun pohditaan tulevaisuuteen varautumista, piispainkokous pitää tulevaisuusselonteosta antamassaan lausunnossa tärkeänä viittä teologista periaatetta. Samalla ne viittaavat siihen, millainen on kirkko huomenna.

Ensinnäkirkko pysyy uskollisena identiteetilleen, tunnustukselleen ja tehtävälleen. Kirkon perustehtävä on hengellinen. Augsburgin tunnustuksen (VII, 1–2) mukaan kirkon tekee kirkoksi se, että evankeliumia julistetaan puhtaasti ja sakramentit toimitetaan oikein. Kirkolla on oma arvopohjansa, jonka valossa kaikkea opetusta on arvioitava. Kirkkolaki ja kirkkojärjestys alkavat kumpikin viittauksella siihen, että kirkon usko pohjautuu Raamattuun, vanhan kirkon kolmeen uskontunnustukseen sekä luterilaisiin tunnustuskirjoihin. (Ks. KL 1:1; KJ 1:1) Kun kirkkoa uudistetaan protestanttisen periaatteen mukaisesti (ecclesia semper reformanda est), uudistusten tulee perustua kirkon pysyvään arvopohjaan. Raamattua ja kirkon tunnustuksia on tulkittava ja sovellettava uusissa tilanteissa, mutta historiassa muotoutuneena, meitä edeltävänä traditiona ne ovat muuttumattomia.

Evankeliumin puhdas julistaminen ja sakramenttien oikein toimittaminen merkitsevät sitä, että Suomen evankelis-luterilainen kirkko osallistuu Jumalan pelastavaan toimintaan maailmassa. Luukkaan evankeliumin (4:16–22) mukaan Jeesus aloitti julkisen toimintansa sovittaen itseensä Jesajan kirjan sanat: ”Herran henki on minun ylläni, sillä hän on voidellut minut, ilmoittamaan köyhille hyvän sanoman, julistamaan vangituille vapautusta ja sokeille näkönsä saamista, päästämään sorretut vapauteen ja julistamaan Herran riemuvuotta”.

Kirkon työ pyrkii tavoittamaan koko ihmisen: hänen fyysisen, henkisen, sosiaalisen ja hengellisen todellisuutensa. Jeesus ei erotellut toisistaan tärkeitä ja vähemmän tärkeitä tehtäviä. Ilosanoman julistaminen, sokeitten, vangittujen ja sorrettujen auttaminen kuuluivat yhtä lailla hänelle annettuun tehtävään. Kirkko on kutsuttu todistamaan sanoin ja teoin Jumalan rakkaudesta, joka on ilmestynyt Kristuksessa. Diakoninen vastuu heikoimmista lähimmäisistä ja pyrkimys sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen on alusta asti ollut keskeinen osa kristillistä elämänmuotoa. Asettumalla köyhien, muukalaisten sekä muiden marginalisoitujen puolelle kirkko voi antaa vakuuttavan todistuksen Kristuksesta myös suomalaisessa yhteiskunnassa.

Kirkkoa, joka seisoo luovuttamattoman uskonperintönsä varassa ja toimii siksi profeetallisesti, arvostetaan. Mutta se voi kohdata myös vainoa ja vastustusta. On siksi varauduttava siihen, että tehtävälleen uskollinen kirkko herättää myös vastustusta. Viime aikoina kriittisyys kirkkoa ja kristinuskoa kohtaan on voimistunut. Silloinkin ainut kestävä perusta toiminnalle on siinä, että kirkko pysyttäytyy Jumalan sanassa ja toteuttaa Jeesuksen sille uskomaa lähetystehtävää.

Toiseksikirkon ykseys toteutuu moninaisuudessa. Muuttuvassa toimintaympäristössä on tärkeä pitää kiinni siitä, että luterilaisuus ja ekumeenisuus eivät sulje pois toisiaan, vaan kuuluvat yhteen ja että kirkon ykseys sulkee sisäänsä hengellisen elämän monimuotoisuuden. Luterilainen usko ankkuroituu eri kirkkokuntia yhdistävään yhteiseen perintöön. Raamatussa kirkkoa kuvataan vertauskuvilla, jotka painottavat ykseyttä erilaisuudessa (esim. 1. Kor. 12, Ef. 4).

Edellä sanotulla on kauaskantoisia seurauksia. Ne liittyvät sekä Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ekumeenisiin suhteisiin että kirkon sisäiseen yhtenäisyyteen.

Kirkossa on kaikilla tasoilla elettävä todeksi avointa ekumeenista asennetta muita kristittyjä kohtaan. Kirkossa on pyrittävä sisäiseen yhtenäisyyteen – siihen, että sitoudutaan yhdessä Kristuksen evankeliumiin. Itsestään selvää on, että yhtenäisyys ei merkitse yhdenmukaisuutta eikä aina yksimielisyyttäkään. Kaikessa tulee kuitenkin vallita rakkaus, joka on kärsivällinen ja lempeä. (1. Kor. 13:4)

Kristityt ovat usein kipuilleet rakkauden ja keskinäisen yhteyden toteuttamisessa: jo Uudessa testamentissa näkyy varhaisten kristittyjen eripura. (Ks. esim. 1. Kor. 1:10–17) Pyrkimys ykseyteen ja keskinäiseen rakkauteen on kuitenkin otettava vakavasti, sillä Kristus itse rukoili opetuslapsiensa olevan yhtä, niin kuin hän ja Isä ovat yhtä. Kristittyjen keskinäinen ykseys on todistus maailmalle. (Joh. 17:11, 20–21)

Tehtäessä käytännön toiminnallisia linjauksia ja hallinnollisia päätöksiä on syytä pitää mielessä seuraavat kysymykset: Edistetäänkö näin kirkollista yhteyttä ja viestitäänkö maailmalle, että kirkossa vallitsee kristittyjen keskinäinen rakkaus? Luodaanko kirkkoon näin tilaa legitiimille monimuotoisuudelle? Tuntevatko eri tavoin ajattelevat ja erilaisia asioita arvostavat kristityt, että näin kaikki voivat olla mukana samassa kirkossa?

Kolmanneksikirkko pysyy itsenäisenä suhteessa valtiovaltaan. Kirkon teologinen olemus ja tehtävä eivät riipu siitä, mikä on kirkon yhteiskunnallinen asema. Suomen evankelis-luterilaisella kirkolla on kansankirkkoaseman myötä ollut hyvä mahdollisuus toteuttaa lähetyskäskyä kastamalla ja antamalla kristillistä opetusta. Kirkolla on yhä melko laajat ja itsenäiset toimintamahdollisuudet suomalaisessa yhteiskunnassa.

Kirkon suotuisa yhteiskunnallinen asema ei ole itsestäänselvyys. Kirkon ja valtion suhteet voivat rakentua monin tavoin. Historia tarjoaa esimerkkejä siitä, että ne voivat myös muuttua nopeasti. Kirkon on kaukonäköisesti varauduttava myös sellaisiin yhteiskunnallisiin muutoksiin, joiden myötä sen asema julkisoikeudellisena yhteisönä saatetaan kyseenalaistaa. Kirkon tulee pyrkiä kaikissa toimissaan itsenäisyytensä vaalimiseen ja toimintamahdollisuuksiensa takaamiseen. Kirkon tulee myös vaalia valppaasti omaa hengellistä profiiliaan, jotta se ei samastuisi liiaksi ympäröivään yhteiskuntaan ja siinä vallitseviin arvoihin.

Kristityt ovat kutsuttuja toimimaan ympäröivässä yhteiskunnassa ja elämään rauhassa kaikkien ihmisten kanssa. (Jer. 29:7; Room. 12:18) Voi kuitenkin syntyä tilanne, jossa evankeliumi velvoittaa kirkon nostamaan rohkeasti äänensä esimerkiksi yhteiskunnallista sortoa tai epäoikeudenmukaisuutta vastaan. Tällöin on toteltava enemmän Jumalaa kuin ihmisiä. (Ks. Apt. 5:29; CA XVI)

Ihmisoikeuksien ytimeen kuuluu uskonnonvapaus, jonka vahvistamisen tulee kuulua kirkon yhteiskuntasuhteiden kärkitavoitteisiin. Vastaava toimintavapaus kuuluu myös muille kristillisille kirkoille ja uskonnollisille yhteisöille. Moniuskontoisessa yhteiskunnassa kirkon tulee toimia yhdessä paitsi muiden kirkkojen myös eri uskontojen edustajien kanssa uskonnonvapauden kaikinpuoliseksi edistämiseksi.

Neljänneksikirkko pysyy avoimena vuoropuhelulle. Suomalaisen yhteiskunnan moniuskontoistuminen johtaa siihen, että luterilaisuudella ei tule olemaan tällä vuosisadalla enää samanlaista ”monopoliasemaa” kuin aikaisempina vuosisatoina. Muut kirkot ja kristilliset yhteisöt sekä erilaiset uskonnot ja maailmankatsomukset ovat tulleet pysyväksi osaksi Suomen katsomuksellista kenttää.

Uskontoteologisessa keskustelussa on noussut esiin periaatteellisia näkökulmia, joiden varassa kristityt voivat kohdata toisten uskontojen edustajia:

– Kristityt ovat kutsuttuja todistamaan toivosta, joka heillä on Kristuksessa

– Jumalan pelastava toiminta ulottuu sinnekin, missä emme sitä näe

– Kristityn asenteen uskontodialogissa tulee perustua rakkauteen

– Kristityn keskeisiin hyveisiin kuuluu nöyryys ja vieraanvaraisuus

– Uskontodialogi ei edellytä omista uskonkäsityksistä luopumista

– Julistus ja uskontodialogi kuuluvat molemmat kirkon missioon

Monien uskontojen läsnäolo suomalaisessa yhteiskunnassa haastaa etsimään yhteistoiminnan malleja uskontojen välisen rauhan lujittamiseksi ja paikallistason sosiaalisten ongelmien ratkaisemiseksi. Uskontojen kohtaamisen lisäksi kirkko joutuu julistamaan sanomaansa yhteiskunnassa, jossa uskontokriittisen vähemmistön ääni on voimistunut. Tämän takia kirkossa on valmistauduttava perustelemaan uskoa uudella tavalla sekä täsmentämään kristillisen uskon suhdetta esimerkiksi luonnontieteelliseen maailmankuvaan.

Viidenneksikirkko on tietoinen roolistaan osana globaalia kristikuntaa. Suomen evankelis-luterilainen kirkko on osa maailmanlaajaa Kristuksen kirkkoa. Maailmassa, jossa viestintäyhteydet ja matkustaminen ovat tehostuneet ennen näkemättömiin mittasuhteisiin, kirkkojen on entistäkin tärkeämpää pitää yllä keskinäisiä ekumeenisia yhteyksiä. Kahdenvälisten suhteiden lisäksi tämä tapahtuu kansainvälisten ekumeenisten foorumien välityksellä.

Globaali tietoisuus merkitsee ekumeenista asennetta muita kirkkoja kohtaan sekä valmiutta vuoropuheluun muiden uskontojen kanssa. Mutta se merkitsee myös kansainvälistä solidaarisuutta ja valmiutta puolustaa maailman kaikkein köyhimpien perusoikeuksia. Kristilliseen uskoon kuuluu oikeudenmukaisuuden ja yhtäläisen ihmisarvon vaatimus, sillä Raamatun mukaan jokainen ihminen on Jumalan kuva. Erityisesti Jumala kantaa huolta maailman nälkäisistä, kodittomista ja sorretuista. (Ks. esim. Jes. 1:17, 58:6–7; Matt. 25:31–46)

Suomen evankelis-luterilainen kirkko on perinteisesti kantanut kansainvälistä vastuuta. Kirkon Ulkomaanapu ja kirkon viralliset lähetysjärjestöt ovat toteuttaneet vuosikymmenien ajan kristillistä lähimmäisenrakkautta eri puolilla maapalloa. Myös kirkon kannanotoissa on kotimaisten huolenaiheiden rinnalla tuotu yhteiskunnan päättäjien tietoisuuteen maailmanlaajuisia ongelmia.

Globaaliin vastuuseen kuuluu vastuu yhteisestä maapallostamme. Ympäristökysymysten tulee olla keskeinen osa kirkon tulevaisuustyöskentelyä. Ensinnäkin siihen velvoittaa jo luomiskertomuksessa ihmiselle annettu tehtävä viljellä ja varjella maata. (1 Ms. 2:15) Toiseksi, ympäristökysymysten kautta kirkon eskatologinen opetus löytää tarttumapintoja yleisempään kulttuuriin, sillä monet sekulaarit ajattelijat ovat omaksuneet apokalyptisen puhetavan puhuessaan ekologisista uhkakuvista. Kolmanneksi, kristillisen uskon mukaan myös luomakunta odottaa eskatologista vapautusta. (Ks. Room. 8:18–25.)

Huominen on Jumalan

Kirkkona emme ole ajopuu, joka vain ajelehtii uskomusten, arvostusten, arvojen ja yhteiskunnan muutoksen keskellä. Me voimme itse vaikuttaa tulevaisuuteen. Tulevaisuusselonteossa todetaan: ”Kirkolla on mahdollisuus vaikuttaa moniin ajankohtaisiin kysymyksiin. Tulevaisuuden kirkossa tarvitaan entistä enemmän valppautta ja tietoisia ratkaisuja. Emme voi siirtää tulevaisuuteen niitä päätöksiä, jotka täytyy tehdä nyt. Muutosten keskellä on välttämätöntä kysyä, mihin suuntaan ja millä vauhdilla kirkko on menossa, mutta ennen kaikkea sitä, mihin haluamme edetä.”

Tulevaisuuden siemenet itävät menneisyyden maaperässä ja kasvavat nykyisyydessä. Joudumme koko ajan tekemään huomista koskevia ratkaisuja. Rohkeuden tähän tehtävään antaa luottamus kaikkivaltiaaseen Jumalaan, kirkon Herraan. Hänen on myös huominen.

Seppo Häkkinen