Sovinnollinen moniäänisyys

Kirkon ykseys koetteella

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon vahvuutena on sanottu olevan, että sen seinät ovat leveällä ja katto korkealla. Kirkkoon mahtuu monenlaista jäsentä niin uskoltaan kuin elämältään. Kyse on varsin sekalaisesta seurakunnasta. Kirkon kynnys on matala. Tämä on kansankirkon mahdollisuus ja vahvuus. Kirkon viime syksynä ilmestynyt nelivuotiskertomus on otsikoitu Monikasvoinen kirkko. Se on kirjalle osuva nimi, sillä kirkon jäsenistö on monimuotoistunut. Se on uskoltaan, elämäntavoiltaan ja arvoiltaan yhä kirjavampi. Samalla hengellisiltä ja eettisiltä näkemyksiltään ääripäiden äänenpainot ovat voimistuneet.

Vahvuus kääntyy helposti varjopuoleksi. Väljän kirkon identiteetti näyttää heikolta ja julkisuuskuvaa leimaavat sisäiset ristiriidat ja jännitteet sekä opin että etiikan kysymyksissä. Muistan kouluajoilta historianopettajani kuolemattoman viisauden, kun hän kuvasi Pohjois-Amerikkaan perustettujen ihanneyhteisöjen elinkaarta: ”Niin Sointulakin hajosi riitasointuihin.”

Kirkon suurena haasteena on sisäisen yhtenäisyyden löytäminen ja vaaliminen. Muuten on vaarana hajota riitasointuihin, kuten niin monesti kristikunnan historiassa on tapahtunut. Sointulan kohtalo uhkaa jokaista yhteisöä, myös Suomen evankelis-luterilaista kirkkoa. Voiko luterilainen kansankirkko pirstoutua yhdeksi muiden uskonnollisten liikkeiden joukkoon? Miten Suomen evankelis-luterilainen kirkko voi säilyä yhtenä ja ehyenä? Miten eri tavalla ajattelevat ja uskovat mahtuvat samaan kirkkoon?

Erityisesti piispalle nämä ovat mitä keskeisimpiä kysymyksiä ja huolenaiheita. Piispan virka on ykseyden virka. Tämä tulee esille esimerkiksi siinä, että kirkkojärjestyksen mukaan piispan ensimmäinen tehtävä on vaalia kirkon ykseyttä (KJ 18:1). Tämä tarkoittaa ykseyden vaalimista kahteen suuntaan: koko maailmanlaajan Kristuksen kirkon ykseys ja oman kirkkomme sisäinen ykseys.

Realismin tajua

Ensinnä on tärkeä painottaa, että ykseys ja koossa pysyminen on olennainen osa kirkon itseymmärrystä. Kollegani Tampereen piispa Matti Repo on juuri hiljattain painottanut, kuinka kirkon koossa pysyminen ”ei ole mikään valinnanvarainen lisä, jota voidaan vaalia tai tavoitella, mikäli joltain tärkeämmiltä päämääriltä ehditään. Päinvastoin, se on mitä olennaisinta, jos ylipäätään halutaan puhua kirkosta. Kun Uudessa testamentissa puhutaan kristityistä, silloin puhutaan aina myös koossa ja yhteydessä pysyvästä tai yhteyteen kasvavasta elävästä kokonaisuudesta.” Revon mukaan kirkkoa ei pidä koossa mikään ulkonainen voima, ei mikään rautavanne, vaan sen oma sisäinen olemus. (Matti Repo: Mikä pitää kirkon koossa tulevaisuudessa. Luento Perustan teologisilla opintopäivillä 8.1.2009)

Samalla on kuitenkin toiseksi huomattava, että jo alusta lähtien kristillinen kirkko oli moninaisempi kuin yleensä on ajateltu. Edellinen Tampereen piispa Juha Pihkala onkin todennut, että ”jokainen, joka todella tuntee varhaisen kristikunnan historiaa, joutuu siis myöntämään, että puhe jakamattoman kirkon ajasta kuvastaa enemmän taaksepäin heijastettua ihannekuvaa kuin tosiasiallisesti vallinnutta asiain tilaa. Varhaisten vuosisatojen elämä vastaa paljon enemmän nykyistä monikulttuurista kristillisyyttä kuin jotain kadotettua paratiisia, johon olisi päästävä takaisin. Nykyiset kirkkojen väliset tai eri ympäristöistä johtuvat kirkkojen sisäiset erot ovat lopulta tuskin sen suurempia kuin ovat olleet erot jo niin sanotun jakamattoman kirkon aikana, siis ennen Lännen ja Idän kirkkojen suurta skismaa vuonna 1054. Silloin kun se on ollut yhteyttä, se on aina ollut yhteyttä moneudessa. Piispojen erityinen haaste on ollut siinä, että yhteys on säilynyt ja että moneudella on ollut rajansa. Usein tässä on onnistuttu, mutta ei läheskään aina. Se ei ole yhtään vähentänyt tehtävän tärkeyttä.” (Juha Pihkala: Piispa, s 186-187) Pihkala päätyykin siihen, että vaikka ajatus yhtenäisestä ja yksimielisestä kirkosta on yhtäältä taaksepäin heijastettua utopiaa, se on kuitenkin läpi aikojen ollut erittäin tärkeä kirkollinen ja teologinen ohjelma, myös nykyisin.

Kolmanneksi on todettava, että jossakin kulkevat myös moninaisuuden rajat. Kirkon on oltava kirkko ja siksi on olemassa se raja, jolloin sen moninaisuus muuttuu kirkkoa rikastavasta sen ykseyttä tuhoavaksi. Luonnollisesti on myös tunnistettava se, missä ykseys samaistetaan yhdenmuotoisuuden kanssa ja se muuttuu hyväksyttävää moninaisuutta tukahduttavaksi. Käytännön johtopäätösten tekeminen tästä ei ole helppoa.

Luterilaisen tunnustuksen mukaan opillisissa perusasioissa tulee edellyttää yksimielisyyttä. Opillinen yksimielisyys on siten kirkon koossa pysymisen edellytys. Siihen nojautuu kokemus uskon ykseydestä, sen varaan rakentuu myös yhteinen sakramenttien viettäminen. Kirkon ykseys merkitsee yhteistä osallistumista jumalanpalvelukseen. Mikäli meillä ei ole yhteistä ehtoollispöytää, ykseys on särkynyt. Tämä tulee konkreettisella tavalla ilmi ekumeenisissa yhteyksissä kirkkojen välillä. Mutta tätä kipeämpää se on, mikäli näin tapahtuu yhden kirkon sisällä.

Kun tarkastelemme kirkkomme sisäistä ykseyttä, on siinä oltava realismin tajua. Ensinnä on ymmärrettävä, että kirkon koossa pysyminen ja sisäinen ykseys ovat keskeinen osa kirkon olemusta. Erityisesti piispan on vaalittava ja edistettävä yhteyttä ja yksimielisyyttä, mutta samalla tavalla jokaisen kirkon jäsenen ja yhteisön on siihen pyrittävä. Toiseksi on hyvä havaita, että kautta kristillisen kirkon historian ykseys on ollut jännitteistä ykseyttä moninaisuudessa. Kirkkomme ei ole yhdestä kivestä muovattu monoliitti, vaan Uuden testamentin kuvia käyttääkseni viinipuu ja oksat tai elävä ruumis, jossa on erilaisia jäseniä. Kolmanneksi moninaisuudella on luonnollisesti rajansa. Jossakin tulevat ne rajat vastaan, jolloin kirkon ykseys särkyy. Silloin kun emme voi viettää yhteistä jumalanpalvelusta tai mahdu samaan ehtoollispöytään, ykseys on rampautunut. Silloin on sitä vahvemmin pyrittävä erilaisten näkemysten kanssa yhteisymmärrykseen, jottei kirkko hajaantuisi.

Sovitettu erilaisuus

Voisimmeko ottaa oppia ekumeenisen liikkeen kokemuksista, kun pohdimme kirkkomme yhteyttä ja yhtenäisyyttä?

Kirkkojen maailmanneuvoston alkuvuosikymmeninä ekumenian tavoitteet asetettiin varsin korkealle: tavoitteena oli kirkkojen yhdistyminen. Sittemmin on alettu puhua realistisemmin ykseydestä, johon kuuluu sovitettu erilaisuus. Siinä myönnetään, ettei kirkkojen välisiä eroavuuksia voida koskaan poistaa. Eri kirkkojen opilliset, organisatoriset, kulttuuriset, hengellisen elämän ym. leimalliset piirteet voivat säilyä. Keskenään erilaiset näkökannat eivät sulje toisiaan pois. Kyse on siitä, miten ydinasioissa – jumalanpalvelus, sakramentit, rukous – voidaan löytää riittävä yhteys. Erilaisuus saa säilyä, mutta se ei enää ole erottavaa, vihamielisyyden muureja tukevaa erilaisuutta, vaan ”sovitettua” ja siksi hyväksyttyä erilaisuutta.

Jos hyväksyy sovitetun erilaisuuden ajatuksen, oivaltaa kirkkokuntien ominaispiirteiden olevan tietyssä mielessä suhteellisia. Monet opillisista korostuksista, hallinnollisista malleista tai hengellisen elämän ilmenemistavoista ovat sidoksissa kulttuuriin, kieleen, kansan luonteeseen ja sosiaaliseen todellisuuteen.

Miten ja minkä verran tätä edellä kuvattua sovitetun erilaisuuden mallia voisi soveltaa oman kirkkomme tämän hetken tilanteessa? Selvää on, että tällainen sovitetun erilaisuuden malli vaatii paljon kärsivällistä keskustelua ja ennen kaikkea yhteistä tahtoa. Siihen suuntaan meidän on nyt kirkossamme kuljettava.

Luottamusta ja yhteistä tahtoa

Teologisesti kirkon ykseys liittyy kysymykseen kirkon olemuksesta ja tehtävästä. Sellaisella yhteisöllä ei ole tulevaisuutta, joka ei tiedä, mikä se on ja mikä sen tehtävä on. Tämä koskee myös kirkkoa. Olennaista kirkolle on, että se on uskollinen sanomalleen ja lähettäjälleen ja hänen antamalleen tehtävälle. Mitä lähempänä kirkko ja sen jäsenet ovat Kristusta, sitä vahvempi on sen identiteetti. Silloin ei ole myöskään aihetta syytellä tai riidellä, vaan etsiä toisen parasta ja yhteistä hyvää. Voisiko siksi kirkkoon soveltaa sanontaa ”Rakasta minua eniten silloin kun ansaitsen sitä vähiten.”?

Miten voisi tapahtua muutos erimielisyydestä kohti yksimielisyyttä? Miten kykenemme muutoksiin, jotta voimavarat voidaan suunnata rakentavasti kirkkomme ykseyden ja siten koko tulevaisuuden hyväksi?

Kyky tehdä muutoksia riippuu kyvystä tehdä yhteistyötä toisten kanssa. Yhteistyökyky puolestaan on riippuvainen kyvystä ja rohkeudesta ratkoa erimielisyyksiä ja ristiriitoja, joita aina jokaisessa yhteisössä ilmaantuu. Rohkeus kohdata konflikteja ja selvittää niitä rakentavasti on riippuvainen avoimuudesta. Ja avoimuus puolestaan syntyy ja kasvaa ainoastaan luottamuksessa ja luottamuksesta.

Kaiken lähtökohtana on siis luottamus. Vain vahvistamalla luottamusta voi kasvaa avoimuus, josta nousee rohkeus ratkoa ristiriitoja. Siitä puolestaan kasvaa yhteistyökyky ja se mahdollistaa muutoksen kohti yksimielisyyttä, yhteistä tahtoa ja yhteisvastuuta.

Apostoli Paavalilla oli selkeitä neuvoja erimielisyyksistä kärsiville ja keskenään riiteleville seurakunnille. Efesolaisia hän opastaa: ”Minä, joka olen Herran vuoksi vankina, kehotan teitä siis elämään saamanne kutsun arvoisesti, aina nöyrinä, lempeinä ja kärsivällisinä. Auttakoon rakkaus teitä tulemaan toimeen keskenänne. Pyrkikää rauhan sitein säilyttämään Hengen luoma ykseys.” (Ef. 4:1-3). Rooman seurakuntaa hän muistuttaa: ”Kunnioittakaa kilvan toinen toistanne.” (Room. 12:10b)

Kirkkomme tulevaisuuden haasteet ovat niin suuria, ettei meillä ole kirkkona varaa keskinäiseen erimielisyyteen. Myöskään kristillinen todistus ei ole vakuuttava, jos kirkko näyttäytyy keskenään riitelevältä, eripuraiselta sooloilijoiden ja änkyröiden joukolta. Siksi apostolin kehotukset on otettava todesta. Tällaiseen sovinnolliseen ja rakkaudelliseen moniäänisyyteen ja toistemme kunnioittamiseen haluan kutsua kirkkomme jäseniä.

Seppo Häkkinen