Kiitoksen ja ylistyksen karjalainen kansa

Alustus Karjalan Liiton hengellisillä päivillä 20.3.2011 Kouvolassa

”Kun leipä loppuu, syödään vehnästä.” ”Ilo pintaa vaik syvän märkänis.” Nämä kaksi karjalaista sanontaa tulivat spontaanisti mieleeni näiden hengellisten päivien teemasta ”Kiitoksen ja ylistyksen karjalainen kansa”. Sanontojen on helppo nähdä heijastavan pinnallista ja huoletonta elämää. Eletään suruttomasti kädestä suuhun. Ja kun vastoinkäymisiä tulee, ollaan iloisia ja nauravia, vaikka sisimmässä tuntisi aivan muuta. Ken peittää tunteensa naamiolla, saattaa myös koteloida tunteensa.

Suomalaisten kansanryhmien kuvauksissa on paljon yksinkertaistettuja sterotypioita. Silti niissä on jotain perääkin. Esimerkiksi jo Heikki Wariksen tunnetussa perusteoksessa Siirtoväen sopeutuminen (1952) karjalaisia kuvataan iloisiksi, vilkkaiksi, puheliaiksi, sopeutuviksi ja joustaviksi. Oma kokemukseni vahvistaa käsitystä karjalaisista välittöminä ja seurallisina ihmisinä, olenhan kasvanut Lauritsalassa Etelä-Karjalassa. Imatralla 1980-luvulla seurakuntapappina työskennellessäni totuin vilkkaisiin kinkerikeskusteluihin. Kun sitten Heinolassa viritin saman vuosikymmenen loppupuolella Onali-Vaippilan kinkereillä keskustelua, syvä hiljaisuus levisi tupaan. Kun sitä oli kestänyt jonkun kiusallisen hetken, kylänvanhin pyysi puheenvuoron ja totesi: ”Tämä on sitä itähämäläistä kinkerikeskustelua.” Sen jälkeen en paljon yrittänyt keskustelua jatkaa.

Mutta edustaako karjalainen iloisuus ja välittömyys pinnallisuutta? Onko ”kun leipä loppuu, syödään vehnästä” –ajatus kuva vastuuttomuudesta? Entä onko sanonta ”Ilo pintaa vaik syvän märkänis” pakkoreippautta? Tällaistako kiitoksen ja ylistyksen kansaa karjalaiset ovat?

Karjalainen uskonperintö

Professori Heikki Kirkinen on pohtinut, miten karjalaisten voimakas heimoperinne ja identiteetti on mahdollista nykyajassa. Hänen mukaansa tähän on osittain vaikuttanut se, että karjalaisuudella on Suomessa hyvin pitkät omat, erilliset historialliset juurensa. Suomen karjalaiset ovat joutuneet Suomen yhteyteen vaiheittain keskiajalta uudelle ajalle edettäessä. Näin he eivät ole vielä ehtineet sulautua siinä määrin muiden heimojen kanssa kuin esimerkiksi hämäläiset ja savolaiset. Toisaalta karjalaiset ovat jo historiansa alusta lähtien vaalineet erityisen voimakkaasti vanhoja kulttuuriperinteitä. He ovat kyenneet suuressa määrin sulattamaan muilta saadut vaikutteet omaan vahvaan perinteeseensä.

Kirkisen mukaan karjalaiset ovat kiintyneet voimakkaasti vanhana perinteeseen. ”Ehkä karjalaisessa kansanluonteessakin on enemmän kuin länsisuomalaisessa taipumusta oman suvun ja heimon keskinäisten yhteyksien vaalimiseen. Tätä harrastusta on edistänyt rikas omaleimainen heimoperinne, joka on omiaan yhdistämään ihmisiä toisiinsa. Karjalaiset ovat eläneet vuosisatoja rajaseudulla ja joutuneet monesti sotien ja suurten onnettomuuksien jalkoihin. Heimoyhteys ja kulttuuriperinne ovat antaneet voimaa vaikeuksien keskellä ja ovat tukeneet elämänuskon, rohkeuden ja oman identiteetin kestämistä vaikeissa oloissa.” (Heikki Kirkinen, Suomen karjalaiset tänään. Karjala 4. 1983)

Professori Kirkisen analyysi on mielenkiintoinen. Karjalaiset ovat asuneet vuosisatojen ajan raja-alueella. Karjalaisuus on ollut kahdesta suunnasta tulevan kristinuskon tulkinnan ja kulttuurin sekä aikoinaan myös kahden maailmankatsomuksen ristipaineessa. Rajan kansalla ilot ja surut ovat olleet suuremmat kuin muilla. He ovat kärsineet sodat, ristiriidat ja menetykset. Niistä huolimatta karjalaiset ovat säilyttäneet elämänuskonsa ja ilonsa. Vastoinkäymisten vastapainona rauhan aikana heillä on ollut muita vilkkaammat yhteydet erilaisiin ihmisiin ja kulttuureihin. Sotien jälkeenkin evakkoon joutuneet rikastuttivat uusilla kotipaikkakunnillaan omalla kulttuurillaan asuinpaikkojaan. He ryhtyivät rakentamaan uutta elämäänsä luottaen siihen perintöön, jota ei edes tarvinnut lastata evakkokuormaan. Se ei ollut pinnallisuutta tai pakollista reippautta, vaan syvään juurtunutta kulttuuriperintöä. Yhtenä keskeisenä juonteena siinä on ollut kristillinen usko. Karjalainen, valoisa uskonperintö on kantanut. Se on luonut kiitoksen ja ylistyksen karjalaisen kansan.

Osuvan kuvan karjalaisesta uskonperinnöstä antaa yhden edeltäjäni, Viipurin piispa Ilmari Salomiehen puhe Laatokan-Karjalan heimopäivillä Joensuussa kesällä 1948. Hän puhuu ensinnä niistä muistoista, joita menetettyyn kotiseutuun liittyy. Sitten piispa jatkaa: ”Mutta huonosti viettäisimme nämä Laatokan-Karjalalle omistetut päivät, jos niiden sisällöksi jäisi vain menneitten muistojen alakuloinen helliminen. Liittyköön muistoihimme toinen, korkeampi tunne, joka toisin kuin kaipuu antaa elämän voimaa ja kirkastaa sen. Tämä tunne on kiitollisuus.” Siis päällimmäisenä ei muutama vuosi sodan jälkeen ollut menetys, katkeruus tai pelkät muistot. Toki niitäkin mielessä liikkui. Salomies viittasi niihin, joiden voimat ovat tavalla tai toisella uupuneet. Mutta silti karjalaisen uskonperinnön keskellä on kiitollisuus Jumalaa kohtaan siitä hyvästä, mitä hän on antanut. Siis kiitoksen ja ylistyksen karjalainen kansa!

 Kiitos ja ylistys kuuluvat yhteen

Jos saamme lahjan, kiitämme siitä lahjan antajaa. Kun osaksemme tulee hyvyyttä, on luonnollista kiittää siitä. Samalla tavalla kun me saamme kokea Jumalan hyvyyttä, syntyy meissä spontaanisti ilo ja kiitollisuus. Kiittäessämme Jumalaa – emmekä kohtaloa, sattumaa tai itseämme – meitä kohdanneesta hyvyydestä annamme hänelle kunnian. Silloin Jumalan ylistys liittyy välittömästi kiitollisuuteemme.

Rukous on kiitoksen ja ylistyksen ilmausta. Katekismuksen mukaan rukouksessa pyydämme apua itsellemme tai toisille ja kiitämme saamistamme lahjoista. Rukous on myös Jumalan kunnioittamista, hänen kaikkivaltiutensa tunnustamista ja pysähtymistä hänen tutkivan ja rakastavan katseensa alle.

Emme tosin aina muista kiittää, vaikka kuinka olisimme kiitoksen ja ylistyksen karjalaista kansaa. Tällöin puuttuu oleellinen osa rukouksestamme. Raamatussa on sen takia hyvin paljon kehotuksia kiitokseen ja ylistykseen. Erityisesti psalmit ovat täynnä ihmisen ajatonta elämänkokemusta.

Valkealan kirkkoherra Marko Marttila kertoo juuri ilmestyneessä kirjassaan Ihminen Jumalan edessä (2011), kuinka ”yhä edelleen niin ilossamme kuin surussammekin löydämme psalmeista valmiita sanoja suuhumme. Vaikka jotkut psalmit periytyvät jo liki kolmen tuhannen vuoden takaa, ne eivät ole menettäneet ajankohtaisuuttaan tai puhuttelevuuttaan. Ihmisen elämä noudattaa samoja lainalaisuuksia aikakaudesta toiseen: syntymän ja kuoleman väliin mahtuu ihastumisen ja vihastumisen, onnen ja menetyksen tunteita ja kokemuksia. Tässä suhteessa nykyisen tietokoneaikakauden ihminen on samanlaisessa tilanteessa muinaisten israelilaisten kanssa.”

Psalmit ovat ihmisen vuoropuhelua Jumalan kanssa. Tämä vuoropuhelu jatkuu edelleen eikä mikään elämän osa-alue ole sille vieras. Jumalan eteen saamme kantaa ilojamme ja surujamme kuten psalmeissa on tehty jo kauan ennen meitä. Ilon ja kiitoksen rukouksesta on hyvä esimerkki psalmi 100:

Iloitse, maa!Kohottakaa riemuhuuto Herralle!Palvelkaa häntä iloiten, tulkaa hänen eteensä riemuiten.Tietäkää, että Herra on Jumala.Hän on meidät luonut, ja hänen me olemme, hänen kansaansa,hänen laitumensa lampaat.Tulkaa hänen porteilleen kiittäen, hänen esipihoilleenylistystä laulaen.Kiittäkää häntä, ylistäkää hänen nimeään.Hyvä on Herra!Iäti kestää hänen armonsa, hänen uskollisuutensa polvesta polveen.

Koska Vanhan testamentin hepreasta puuttuu kiittämistä tarkoittava verbi, sen tilalla esiintyy tavallisesti verbi ”ylistää”. Näin Jumalan kiittäminen ja ylistäminen kytkeytyvät yhteen. Jumalanpalveluksen rippiosasta sekä hautajaisista on tuttu psalmi 103. Se on kehotus kiitokseen ja ylistykseen kuin mahtava fanfaari:

Ylistä Herraa, minun sieluni, ja kaikki mitä minussa on,ylistä hänen pyhää nimeään.Ylistä Heraa, minun sieluni, älä unohda,mitä hyvää hän on sinulle tehnyt.

Rukoukseen kuuluu siis kiitos ja ylistys Jumalalle siitä mitä hän on antanut ja mitä hän antaa, jopa siitä mitä hän tulee antamaan. Mutta meidän kuuluu kiittää ja ylistää Jumalaa – ei ainoastaan siitä mitä hän antaa – vaan myös siitä mitä hän on. Raamatun viimeisessä kirjassa, Johanneksen ilmestyksessä, on paljon esimerkkejä tällaisesta Jumalan ylistämisestä. Uskon näköala avautuu kohti Jumalan valtakunnan lopullista tuloa ja voittoa, jolloin Jumala "hallitsee täydellisesti kaikkea" (1 Kor. 15:28). Silloin kuuluvat kiitoksen ja ylistyksen äänet yhä kirkkaammin: "Ylistys ja kirkkaus, viisaus, kiitos, kunnia, valta ja voima meidän Jumalallemme aina ja ikuisesti." (Ilm. 7:12)

Näin veisaavat Jumalan valtaistuimen edessä ne, jotka ovat "päässeet suuresta ahdingosta, joita ei nälkä eikä jano enää vaivaa eikä paahtava helle ja joiden silmistä Jumala itse pyyhkii kaikki kyyneleet. (Ilm. 7:14-17) Siellä rukous muuttuu lopullisesti kiitokseksi ja ylistykseksi. Kristittyinä me yhdymme tähän ylistykseen jo nyt, kun me pyhällä ehtoollisella "taivaan joukon ja kaikkien pyhien kanssa" ylistämme Jumalan pyhää nimeä: Pyhä, pyhä, pyhä, Herra Sebaot! Kaikki maa on täynnä hänen kunniaansa. Hoosianna korkeuksissa! Siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimeen. Hoosianna korkeuksissa!

Kiitoksen ja ylistyksen uskonperintö kantaa

Palaan vielä edeltäjäni puheeseen vuosikymmenten takaa. Piispa Ilmari Salomies totesi, että Karjalan miehellä ja naisella ei ole oikeutta vain menneisyyteen, vaan hänet on kutsuttu katsomaan tähän päivään ja tulevaisuuteen. ”Siksi ei myöskään juhlamme tarkoituksena ole kantaa katseittemme eteen yksin sitä Karjalaa, joka kerran oli, vaan edellä sen sitä Karjalaa, joka on ja joka tuleva on. … Karjalainen on – niin toivomme ja uskomme – polvesta polveen oleva altis säilyttämään Karjalan perinnön: Karjalan laulun ja soiton, karjalaiselle hengelle ominaisen kaiken kauniille avoimen mielen ja valoisan luottamuksen elämän hyviin voimiin sekä – olipa kysymys kummasta Laatokan-Karjalan kansankirkosta hyvänsä – uskollisuuden isien pyhimmälle perinnölle.” (Ilmari Salomies, Mennyt ja tuleva Karjala. Teoksessa Suomalaisia puheita, toim. Tauno Karilas. 1954)

Tämä on hyvä kehotus myös meille näille hengellisille päiville osallistuville. Karjalainen uskonperintö ei ole menneisyyttä, vaan voimavara tätä hetkeä ja tulevaisuutta varten. Usko Jumalaan ja kristinuskon elämänarvot ovat kantaneet isiämme ja äitejämme. Niistä me sekä meidän lapsemme ja lapsenlapsemme voivat ammentaa elämänuskoa ja rohkeutta. Se on valoisaa, kiitoksen ja ylistyksen sävyttämää uskoa, ei vain siksi, mitä Jumala on antanut, vaan ennen kaikkea siksi, mitä Jumala on.

Seppo Häkkinen