POSTMODERNIN AJAN HAASTE KIRKOLLE

Sodanjälkeisen yhteiskunnan muutostrendit

Suomalaisessa yhteiskunnassa, uskonnollisuudessa ja elämäntavassa on tapahtunut merkittäviä muutoksia 1960-luvulta lähtien. Kehityksessä on havaittavissa joitakin huomionarvoisia trendejä, jotka ovat haastaneet kirkon. Luonnollisesti nämä kehityskulut kietoutuvat monin tavoin toisiinsa. Seuraavassa kuvaan hyvin lyhyesti, iskusananomaisesti neljää trendiä.

Ensinnäkin kriittisyys instituutioita kohtaan on kasvanut. Suuriin poliittisiin, taloudellisiin ja sosiaalisiin yhteisöihin suhtaudutaan varauksellisesti. Yksilön elämismaailma irtautuu ja etääntyy instituutioiden ja organisaatioiden maailmasta, kuten saksalainen filosofi Jürgen Habermas on todennut jo pari vuosikymmentä sitten. Ihminen haluaa vapaasti elää omaa elämäänsä eikä tuntea minkään sitoutumisen kahleita. Itse asiassa on syntynyt vastakkainasettelu, jossa toisella puolella on vapauttaan varjeleva kansalainen ja toisella suuri valtakoneisto, johon luetaan ei ainoastaan valtio, vaan myös esimerkiksi puolueet, ammattijärjestöt ja kirkko. 

Toiseksi individualismi eli yksilöllistyminen on voittanut jatkuvasti alaa. Jokainen ihminen voi rakentaa oman olemuksensa ja elämänsä omien valintojensa kautta. Individualismissa ihminen antaakin yksilöllisyytensä toteuttamiselle suuren arvon. Siksi hän pyrkii itsensä toteuttamiseen sekä luovuutensa ja aloitteellisuutensa kehittämiseen.

Kolmantena kehitystrendinä on yleistynyt edelliseen läheisesti liittyvä privatismi eli yksityisyys. Sillä tarkoitetaan ajattelua ja asennoitumista, jonka mukaan asiani eivät kuulu kenellekään, vaan ne ovat yksityistä eli privaattielämääni. Ihminen on itse vastuussa itselleen, ei muille, eikä elämän valvojiksi päästetä ulkopuolisia. Perinteiset yhteisöt, kirkko niihin mukaan lukien, ovat jääneet etäälle. Niiden tilalle ovat tulleet uudentyyppiset työn ja vapaa-ajanvieton yhteisöt, myös nettiyhteisöt, mutta ennen kaikkea yksilön oma vapaus ja riippumattomuus niistä. Yhä useampi asia on yksityisasia.

Neljäs kehitystrendi on suoraa seurausta edellisistä. Pluralismi merkitsee moniarvoisuutta; ihminen elää kulttuurisesti ja aatteellisesti maailmankatsomusten ja mitä erilaisimpien arvojen "tavaratalossa". Hän poimii osan sieltä, toisen täältä, naapurin arvot saattavat olla tyystin ristiriidassa omiemme kanssa. Menneinä aikoina ihmisten arvot ja elämäntapa määräytyivät pitkälti heidän viiteryhmänsä perusteella, esimerkiksi säädyn tai yhteiskuntaluokan mukaan. Piti elää "säädyllisesti", siis oman säädyn normien mukaan. Nyttemmin yhä harvempi samaistuu mihinkään yhteiskuntaluokkaan. Tämä merkitsee sitä, että arvoja ja moraalia ei enää omaksuta johonkin yhteiskuntaluokkaan samaistumisen perusteella eikä myöskään perintönä vanhemmilta.

Kaikki edellä kuvatut kehitystrendit esiintyvät siinä yhteiskunnan kehitysvaiheessa, jota on kutsuttu postmodernismiksi. Käsite on varsin epäselvä ja kritisoitukin, onpa joidenkin mielestä yhteiskunta sen jo ohittanut. Joka tapauksessa kriittisyys instituutioita kohtaan, individualismi, privatismi ja pluralismi ovat sellaisia trendejä, jotka ovat haastaneet kirkon. Samalla on toki todettava, ettei mikään aika sinänsä ole kirkolle, sen tehtävälle ja sanomalle sen parempi tai huonompi kuin mikään muukaan. Jokaiseen aikakauteen sisältyy sekä mahdollisuuksia että uhkia.

Uskonnollisuuden ja kirkollisuuden muutokset

Uskonnollisuus on aina sidoksissa ympäröivään yhteiskuntaan ja sen muutoksiin. Yhteiskunnan rakenteessa tapahtuvat muutokset johtavat siihen, että yksittäisten ihmisten elämäntavat muuttuvat, heidän arvostuksensa vaihtuvat ja heidän asennoitumisensa elämään muuttuu. Kun tällaiset muutokset ovat samansuuntaisia ja koskettavat riittävän suurta joukkoa ihmisiä, vaikutukset näkyvät lopulta kaikilla kulttuurin osa-alueilla. Siten on selvää, että edellä kuvatuilla suomalaisen yhteiskunnan muutoksilla on ollut vaikutusta myös suomalaisten uskonnollisuuteen ja kirkollisuuteen.

Maallistuminen on edennyt, määriteltiin tuo käsite millä kriteerillä tahansa. Pyhän alue on etääntynyt profaanista. Uskonnon asema yhteiskunnan arvomaailman keskuksena on heikentynyt ja monille elämänalueille on muodostunut oma moraalinsa ja arvomaailmansa, joiden yhteydet uskontoon ja kirkkoon ovat ohentuneet. Kirkko käsitetään yleisesti yhteiskunnan yhdeksi sektoriksi tai uskonnollisia palveluja tuottavaksi laitokseksi. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jäsenten suhteellinen osuus väestöstä on jatkuvasti laskenut, opillinen sitoutuminen kirkon opetukseen heikentynyt ja perinteiset uskonnollisen osallistumisen muodot vähentyneet.

Vaikka uskonnon asema onkin pitkällä aikavälillä tarkastellen heikentynyt, kiinnostus uskonnollista elämää kohtaan ei ole kadonnut. Uskonnon merkitys henkilökohtaisessa elämässä on osittain kasvanut, vaikka kirkko instituutiona on jäänyt osalle vieraaksi ja saanut heiltä kasvavaa kritiikkiä osakseen. Samoin tiedotusvälineiden kiinnostus uskontoa kohtaan on lisääntynyt. Uskonto ei ole ollut enää samassa määrin julkisuudessa vaiettu asia kuin vielä vuosikymmen tai kaksi sitten. Uskonnosta ja kirkosta tuli hyväksytty uutis- ja keskusteluaihe. Valtamedian suhde kristinuskoon ja kirkollisiin asioihin on perusmyönteinen ja kunnioittava, joskin etäisyyttä ottava. Sen mukaan kirkko on olennainen osa suomalaista yhteiskuntaa.

Kuitenkin samaan aikaan uskonnollisuuden luonne on muuttunut. Kulttuurin arvomaailman eriytyminen ja kansainvälistyminen ovat heijastuneet uskonnollisen elämän alueelle. Uskonnollisuus kasautuu eli uskonnollisesti ja kirkollisesti ennestäänkin aktiiviset ovat tulleet entistäkin aktiivisemmiksi. Samanaikaisesti kirkollisesti passiivisten ja välinpitämättömien määrä on noussut. Kasautuminen johtaa väestön nykyistä voimakkaampaan polarisoitumiseen ja lisää kirkon jäsenistön jo nykyisin huomattavaa epähomogeenisuutta. Suomalaista uskonnollisuutta luonnehtii passiivinen uskonnollisiin tilaisuuksiin osallistuminen, mutta eurooppalaista keskitasoa aktiivisempi yksityinen uskonnonharjoitus.

Kulttuurin kansainvälistyminen ja eriytyminen on näkynyt uusien uskonnollisten yhteisöjen ja liikkeitten määrän lisääntymisenä, kasvavana vaikutuksena ja niihin kohdistuneena kiinnostuksena. Tämä on johtanut yleisuskonnollisen asennoitumisen vahvistumiseen ja uskon totuuskysymysten syrjäytymiseen uskonnollisen relativismin tieltä. Yhä harvemmalle suomalaiselle kirkko on itsestään selvä auktoriteetti. Epäluottamus uskonnollisia auktoriteetteja kohtaan ja sen myötä syntynyt uskonnollinen individualismi on johtanut paitsi uskonnollisen kentän monimuotoistumiseen uusien eksoottisten liikkeiden muodossa, myös kansanomaisen uskonnollisuuden uuteen nousuun. Terveys, hyvinvointi sekä oman tulevaisuuden pohdinta ovat yksilöllisiä huolenaiheita, joiden ympärille myös suuri osa uudesta uskonnollisuudesta keskittyy.

Uskonnollisesta elämästä on muodostunut oma elämänalueensa, jossa eriytyminen, individualisoituminen ja privatisoituminen ovat vaikuttaneet uskonnollisuuden muutokseen. Halutaan korostaa yksilöllisyyttä ja sitoutumattomuutta ja vapautua kaikkien auktoriteettien kontrollista. Esimerkiksi niiden osuus on lisääntynyt, jotka ilmoittavat uskovansa Jumalaan eri tavoin kuin kirkko opettaa.

Uskonto ymmärretään pikemminkin henkilökohtaiseksi ja valinnaiseksi kuin sitoutumiseksi ja yhteisölliseksi. Tämä näkyy yhä selvemmin myös eettisessä ajattelussa. Modernisaatiokehityksen onkin nähty johtaneen paitsi uskonnon privatisoitumiseen, myös moraalin privatisoitumiseen. Samaan tapaan kuin uskontojen ”markkinoilla” on tarjolla lukuisia vaihtoehtoja, myös moraaliperiaatteiden alueella on yhä laajempi tarjonta ja yksilöt kokevat olevansa aikaisempaa vapaampia valitsemaan lukuisista tarjolla olevista arvoista ja muodostamaan niistä omat moraaliperiaatteensa.

Kokonaisuudessaan suomalaisten uskonnollisuutta luonnehtii viime vuosikymmeninä tapahtuneiden muutosten myötä ennen kaikkea uskonnollisten instituutioiden heikentynyt asema. Tosin Suomessa evankelis-luterilainen kirkko on säilyttänyt asemansa kansalaistensa uskonnollisuuden kanavoijana monista ennustuksista poiketen hämmästyttävän hyvin. Kehitys ei ole kuitenkaan johtanut uskonnon kokonaisvaltaiseen vähenemiseen tai siihen, että elämästä puuttuisi yliluonnollinen ulottuvuus. Muutokset ilmentävät ennen kaikkea uskonnon privatisoitumista. Uskonnollisuus ei ole hävinnyt, vaan muuttanut muotoaan. Saksalainen sosiologi Thomas Luckmann onkin puhunut uskonnon metamorfoosista, muodonmuutoksesta. Moderni pelastuksen etsintä on vetäytynyt yksityiselle elämänalueelle ja elämän tarkoituksen etsintä nähdään yksilön omana asiana. Yksilöt rakentavat itse oman mielekkään elämänkatsomuksen kokonaisuuden tarjolla olevista vaihtoehdoista. Kulutusajattelu ja –käyttäytyminen on siirtynyt myös uskonnollisuuteen.

Uskontoa ei enää peritä uskonnollisen kasvatuksen kautta omilta vanhemmilta, vaan uskonnossa on yhä enemmän kyse yksilön omasta henkilökohtaisesta etsinnästä ja sen kautta tehdyistä valinnoista. Ranskalainen sosiologi Danièle Hervieu-Légerin mukaan yhteisön jäseniä sitovaa muistia ei enää ole. Se johtuu siitä, että ”ketju on katkennut”, koska kukin luo oman uskonnollisen identiteettinsä itse eikä peri sitä vanhemmiltaan.

Uskonnollisuuden muutokseen liittyy myös painopisteen siirtyminen uskonnollisuudesta henkisyyteen. Useiden tutkimusten mukaan yhä useampi ihminen nimittää itseään henkiseksi (spiritual) eikä niinkään uskonnolliseksi (religious). Englantilaisten uskontososiologien Paul Heelasin ja Linda Woodheadin mukaan näin tehdessään ihmiset kääntyvät poispäin kristillisestä kirkosta ja kääntyvät sisäänpäin ja etsivät itsensä sisältä elämän tarkoitusta. Ihmiset ovat haluttomia sitoutumaan hierarkkisiin, kaiken tietäviin instituutioihin. He haluavat vapautta kasvaa ja kehittyä omana ainutlaatuisena persoonana sen sijaan, että menisivät kirkkoihin ja olisivat nöyriä sen opetuksille.

Tutkija Kimmo Ketolan mukaan viimeisen neljän vuosikymmenen aikana kasvaneelle henkisyydelle ovat yhteisiä seuraavat piirteet: selkeä pyrkimys uskonnolliset rajat ylittävään henkisyyteen, opillinen avarakatseisuus, yhteisöllinen väljyys, liberaalit moraaliarvot ja uskonnon välittömien ja konkreettisten palkkioiden korostus sekä yksilölliset menetelmät pyhän kohtaamiseksi.

Tiivistetysti voidaan sanoa, että viime vuosikymmeninä suomalaisten kirkollisuus on heikentynyt, mutta uskonnollisuus sinänsä muuttanut muotoaan ja osin jopa vahvistunut. Suomalaisten uskonnollisuutta luonnehtii alhainen julkinen uskonnollinen osallistuminen, mutta eurooppalaista keskitasoa aktiivisempi yksityinen uskonnonharjoitus. Julkinen kirkollisuus on vaihtunut yksityiseksi uskonnollisuudeksi ja henkisyydeksi.

Haasteet kirkolle

Edellä kuvaamani kehitys haastaa kirkon erityisesti kolmella alueella. Nämä ovat kysymykset yhteisöllisyydestä, identiteetistä ja kontekstuaalisuudesta.

1) Suomalaisen yhteiskunnan rakennemuutos erityisesti 1960-luvulta alkaen merkitsi teollistumista, kaupungistumista ja vaurastumista. Perinteinen arvomaailma alkoi murentua ja elämäntavat eriytyä. Kärjistetysti voi sanoa, että kirkko ei enää ole keskellä kylää, kun kylää ei ole. Yhteiskunnan muuttuminen yhä eriytyneemmäksi ja mosaiikkimaisemmaksi merkitsi perinteisten yhteisöjen muuttumista. Sosiologi Bryan Wilsonin mukaan modernisaatiokehitys ei sinänsä ole uhka uskonnolle, vaan siihen liittyvä individualismin lisääntyminen. Koska yhteisöllisyys on uskonnon tukipilari, yhteisöllisyyden murentuminen heikentää myös uskonnon asemaa.

Ratkaiseva kysymys kirkon jäsenyyteen sitoutumisen näkökulmasta on se, pystyykö kirkko ottamaan huomioon ihmisen yksilöllisyyden menettämättä samalla yhteisöluonnettaan? Pystyykö kirkko vastaamaan odotuksiin uudenlaisesta yhteisöllisyydestä? Kirkon haasteena on kyetä yhdistämään moderni yksilöllisyys ja yhteisöllisyys. Se merkitsee sellaista yhteisöä, jossa erilaisille yksilöille on tilaa. Kirkon jäsenet eivät ole eivätkä saa olla ulkopuolisia kirkossaan. Samalla kirkon on kuitenkin säilytettävä omaleimaisuutensa yhteisönä, jotta se säilyy kirkkona.

2) Erityisesti suuren enemmistökirkon kohdalla kysymys identiteetistä on olennainen. Modernisaatiokehitys on johtanut kirkon sisäiseen eriytymiseen. Se on kyennyt säilyttämään kansankirkkorakenteen, kun kirkon sisällä on tilaa erilaisille korostuksille ja kirkkokäsityksille. Samalla se on kuitenkin menettänyt mahdollisuuden selkeän identiteetin muodostumiseen ja sisäiseen kiinteyteen.

Uskontososiologi Karel Dobbelaere on todennut sisäisen maallistumisen (institutionaalinen sekularisaatio) olevan tyypillistä muun muassa monille perinteisille valtakirkoille. Uskonnollisten yhteisöjen tuonpuoleisuuden (transsendenttisuus) korostaminen on vähentynyt ja ne ovat mukautuneet yhä enemmän sekulaariin yhteiskuntaan. Kirkon näkökulmasta vaarana on tällöin sekä kirkon itseymmärryksen että jäsenten identiteetin hämärtyminen. Kirkolta edellytetään tällaisessa tilanteessa tietoisuutta omasta ominaislaadustaan sekä selkeää identiteettiä kirkkona. Samalla kristillisen kotikasvatuksen ja kirkon kasvatustoiminnan tulisi yksilöllisen kristityn identiteetin vahvistamisen ohella tukea myös yhteisöllisen identiteetin kasvua.

3) Kontekstuaalisuudessa on kyse kirkon muuttumattoman sanoman ja muuttuvan toimintaympäristön välisestä jännitteestä, jota modernisaatiokehitys on vahvistanut. Kirkko elää jatkuvasti kentässä, johon luo jännitteen yhtäältä uskollisuus kirkon muuttumattomalle sanomalle ja tehtävälle, toisaalta välttämätön tarve elää reaaliajassa yhteiskunnan murroksessa. Se edellyttää kykyä etsiä uusia tapoja elää kirkkona yhä nopeammin muuttuvassa maailmassa. Kysymys ei ole vain seurakuntaelämän muodoista. Kontekstuaalisuuteen liittyy olennaisesti kirkon sanoman ja toiminnan kokonaisvaltaisuus. Kyse on luterilaisuuden korostamasta uskon ja rakkauden yhteenkuuluvuudesta. Sanojen ja tekojen on oltava yhtä.

Kontekstuaalisuus johtaa kirkkoa arvioimaan seurakuntaelämän, opetuksen ja toiminnan luonnetta sekä kirkon käyttämää kieltä ja kulttuurista ilmaisua. Samoin ”privaattikristillisyys” haastaa ennen kaikkea kirkon teologian ja opetuksen, mutta myös jumalanpalveluselämän ja suhteen kulttuurielämään. Niiden tulisi olla sellaisia, että nykyajan ihminen voi löytää kristillisestä uskosta kestäviä ja vakavasti otettavia aineksia henkilökohtaisen elämänkatsomuksensa rakentamiseen.

Seppo Häkkinen