Vajaa viikko sitten oli Helsingin Sanomien etusivulla suuri, koko sivun ilmoitus. Siinä oli ”kissankokoisilla” kirjaimilla teksti: HEITTÄYDY NYT UUTEEN SUHTEESEEN ILMAN SITOUTUMISTA! (21.1.2014) Ilmoituksessa mainostettiin television kanavapakettia ilman sitovaa sopimusta. Mainoksen kuvitus ja teksti paljastavat lahjomattomasti yhteiskunnassamme vallitsevan ilmapiirin. Ihanteena on oman itsensä ja tarpeidensa tyydyttäminen sekä yksilön oman vapauden ja sitoutumattomuuden vaaliminen. Mainoksen teksti päättyy sanoihin: ”- ihan niin pitkään kuin itse haluat!” Siis ”itse haluat”, toisista ei ole väliä. Siksi näihin ihanteisiin vedotaan, jopa television kanavapaketteja myytäessä.

 Arkikokemus, tutkimukset sekä kirkon opetus puhuvat kuitenkin toisenlaisten arvojen puolesta.

 Pauliina Rauhala kirjoittaa esikoisromaanissaan Taivaslaulu (Gummerus 2013) monilapsisen perheen arjesta, rehellisesti ja uskottavasti ongelmia kaunistelematta. Kaikkien vaikeuksienkin keskellä perheen Vilja-äiti toteaa: ”Olen rakastellut elämässäni yhden miehen kanssa enkä häpeä sitä. En häpeä rakkautta, joka on kestänyt haparoivan tutustumisen. En häpeä rakkautta, joka on jaksanut arkisen tottumuksen. En häpeä rakkautta, joka ei kyllästy, kun lapset syntyvät. En häpeä rakkautta, joka ei kavahda vanhenemista. En häpeä rakkautta, joka ei sitoudu vain toistaiseksi, kunnes parempi onni ja suurempi mielihyvä osuvat kohdalle. En häpeä luottamusta, jota ei ole rikottu.” (s 37) Kirjailija on kauniilla tavalla kuvannut sitoutumista, joka kestää myös vaikeat ajat.

 Loppuvuodesta 2013 julkaistiin Väestöliiton perhebarometri. Siinä selvitettiin suomalaisten avio- ja avoliittojen vahvuuksia ja ristiriitoja sekä syitä eroihin. Barometrin mukaan kestävien parisuhteiden taustalla ovat tyytyväisyys puolisoon, ”johon voi luottaa vahvasti kaikissa asioissa. Tämä antaa omalle elämälle vahvan ja turvallisen perustan. Puolisoon voi tukeutua huoletta aina kun sille on tarvetta. Tähän liittyvä lähes yhtä tärkeä puolison luotettavuutta lisäävä ominaisuus oli hänen vahva sitoutumisensa perheeseen. Puolisoon voi luottaa myös siinä mielessä, että hän on aina valmis tekemään parhaansa perheen ja sen jäsenten hyväksi. Toinen erityisen tärkeä tyydyttävän suhteen tekijä oli parin osapuolten molemminpuolinen arvostus ja kunnioitus. Suhde on tasapainossa, kun kumpikin voi arvostaa toinen toistaan ja voi samalla luottaa siihen, että on itse kumppaninsa silmissä aidosti hyväksytty. Arvostava suhde vähentää merkittävästi tarvetta kritisoida kumppania tai hänen tekojaan. Samalla myös luotetaan siihen, että kumppani kykenee tekemään ratkaisuja, jotka edistävät yhteistä hyvää.” (s 240-241)

 Perhebarometrin tulokset vahvistavat sitä, mitä kirkossa on vanhastaan avioliitosta opetettu. Esimerkiksi piispojen perhekirjassa Rakkauden lahja todetaan: ”Vaikka avioliitto toisinaan voi tuntua kahlitsevalta, sen liittoluonteeseen kätkeytyy suuri tuki ja apu. Kun rakkaus rakoilee, liitto kantaa ja suojaa. Aviopuolisoiden tärkein tehtävä onkin huolen pitäminen liittoon kuuluvasta luottamuksesta ja jatkuvuudesta. Koko elämän kestävälle avioliitolle voidaan esittää monia yleisinhimillisiä perusteluja. Ihmisen minuus on ainutlaatuinen tapahtumasarja, joka kehittyy ja jatkuu läpi koko elämän. Miehen ja naisen välisessä seksuaalisessa yhteydessä ovat mukana ihmi­sen herkimmät, kauneimmat ja syvimmät puolet. Persoonallisen kasvun kannalta on onnellista, jos aviosuhteessa toteutuvat jatku­vuus, sitoutuminen ja luottamus. Suhteen pysyvyys tekee mah­dolliseksi puolisoiden kokonaisvaltaisen antautumisen toisilleen. Lupauksen ja lahjan olemukseen kuuluu, ettei niitä ehdollisteta. Epävarmuus liiton pysyvyydestä heikentää luottamusta ja rak­kautta.” (s 69-70)

 Vaikka aikamme ihannoi ihmissuhteissa sitoutumattomuutta; vaikka meille markkinoidaan pätkäsuhteita ja mainostetaan kevytliittoja, voimme rohkeasti kirkkona pitää esillä koeteltuja arvoja. Kirkko on etiikassaan kerännyt vuosisataisen kokemuksen. Sen arvot on koeteltu monissa murrosvaiheissa. Niissä ovat siivilöityneet kestävät elämänarvot sekä yksilön että yhteisön elämää varten. Yksittäisen ihmisen elämänkokemukset alkavat aina jollakin lailla alusta. Mutta instituutiot kokoavat meidän kaikkien yhteistä kokemusta ja säilyttävät sitä. Siksi ne kasvavat yksilöä viisaammiksi, kuten sveitsiläinen filosofi Henri-Frédéric Amiel on todennut. Voisiko 2010-luvun ihminen ottaa oppia vanhojen instituutioiden kollektiivisesta kokemuksesta, ettei hänen tarvitse tehdä kohtalokkaita virheitä? Kirkon kasvatus- ja perhetyössä tehdään arvokasta työtä suomalaisten hyvinvoinnin parhaaksi. Siinä opetetaan kestäviä elämänarvoja ja –malleja. Se on myös ammatillista, ongelmia ennaltaehkäisevää ja korjaavaa työtä. Siitä saamme olla suorastaan ylpeitä. Näiden työalojen tulevaisuudesta kirkossamme on huolehdittava.

 Mutta entä kun elämä näyttää, että kirkon opetukseen ei yllä? Entä kun ihanteet murtuvat? Onko silloin hylättävä kirkon opetus ja ihanteet? Ei, vaan juuri silloin tullaan kirkon uskon ytimeen. Kristinuskon perimmäinen sanoma ei liity oikean elämäntavan, moraalin ja arvojen alueelle. Siksi kristinuskon symbolina eivät ole koskaan olleet Mooseksen laintaulut, joissa on annettu elämän ohjeet, kymmenen käskyä hyvän elämän toteuttamiseksi. Symbolina on aina ollut risti. Se on Kristuksen merkki, joka kertoo välittävästä ja rakastavasta Jumalasta. Risti on merkki armosta ja anteeksiantamuksesta. Se viestii siitä, että ihminen on ristiriitaisuudestaan ja rikkinäisyydestään huolimatta täysin hyväksytty ja ehdoitta rakastettu Jeesuksen Kristuksen tähden. Jeesus itse on sanonut: ”En minä ole tullut kutsumaan hurskaita, vaan syntisiä.” (Matt. 9:13) Hänen rakkautensa kohdistuu erityisellä tavalla juuri sinne, missä ihanteisiin ei ylletä; sinne jossa synti särkee ihmisen unelmat ja toiveet; sinne jossa arjen realismi uhkaa viedä toivon.