Kirjoituspöydän laatikkoa kaivellessani käteeni osui kolikko, vanha kaksikymmenpenninen. Juuri kahdenkymmenen pennin kolikkoon liittyy minulla sellainen muisto, jota en haluaisi muistaa. Siitä on aikaa jo noin 46-47 vuotta, olin silloin 7-8 –vuotias koululainen. Kahdellakymmenellä pennillä sai kadun toisella puolella olevasta kaupasta halvimman karkkiaskin. Hedelmäkarkkiaski ja salmiakkiaski maksoivat 20 penniä, vähän paremmat karkit kuten Pax tai Leijona 25, Sisu 30 penniä, olivatpa jotkut vieläkin kalliimpia, kuten Läkerol tai peltirasiassa oleva Tervaleijona. Karkkia teki kovasti mieli, mutta kun ei ollut edes sitä 20-pennistä. Kaverini Arin kanssa mietittiin, mitä tehdään. Joskus vietiin löytämiämme pulloja kauppaan, mutta nyt ei ollut löytynyt pullojakaan. Sitten keksin. Isän kirjoituspöydän laatikossa oli pieni rasia. Sinne isä oli laittanut talteen vanhoja rahoja, tiesin, että siellä oli samanlaisia kolikoita. Tai eivät ne olleet ihan samanlaisia, niissä luki pennin tilalla markka. Mutta kun rahanuudistus oli tehnyt 20 markan kolikosta 20 pennin arvoisen, isä oli laittanut näitä vanhoja kolikoita talteen. Tiesin, että ne yhä kävivät kauppaan 20 pennin arvoisina. Ja nyt jo arvaat, mitä tein. Kävin varastamassa isäni laatikosta rahan, menin kauppaan ja ostin 20 pennin hedelmäkarkkiaskin, jaoin sen kaverini Arin kanssa ja söimme karkit. Karkit oli äkkiä syöty, mutta sitten tuli paha olo, ei karkeista, vaan siitä, että olin varastanut isältäni. Ei kai isä huomaisi, että yksi kolikko puuttuu? Tai ei kai äiti ollut huomannut, mitä olin tehnyt? Ja mikä pahinta, Jumala ainakin tietää kaiken! Harmitti koko juttu, mitä olinkaan mennyt tekemään. Vasta kun pitkän ajan kuluttua sain kerrottua, mitä olin tehnyt ja sain pyydettyä anteeksi, oloni oli jälleen entinen.

 

Tämä tapaus elämänhistoriastani vuosikymmenten takaa kertoo kolme olennaista asiaa, jotka liittyvät kristilliseen kasvatukseen ja sen ajankohtaisiin haasteisiin. Ensinnäkin peräänkuulutan perheissämme ja koko yhteiskunnassamme vahvaa arvo- ja moraalikasvatusta. Olemme vanhempina, isovanhempina ja kasvattajina nykyisin liian arkoja sanomaan, mikä on oikein ja mikä väärin, mikä on hyvää ja mikä pahaa. Perheen merkitystä arvo- ja moraalikasvatuksessa ei voi liioitella. Kodista lapsi oppii tai on oppimatta hyvän ja oikean elämän periaatteet, muut oheiskasvattajat ovat tässä vain ”katalyytteinä” vahvistamassa kodin antamia eväitä ja suuntaa.

 

Nykyajalle on tyypillistä hyvä-paha –ulottuvuuden korostuminen oikea-väärä –ulottuvuuden kustannuksella. Kysymys onnistumisesta ja mielihyvästä on hallitsevampi kuin kysymys oikeasta ja väärästä. Tavasta, millä mielihyvä tai omat päämäärät saavutetaan, ei ole niin väliä. Kaikkia keinoja voidaan käyttää. Olennaista on se, ettei jää kiinni, jos keinot eivät ole hyväksyttäviä. Kysymys oikeasta ja väärästä työntyy taka-alalle, myös kasvatuksessa. Tämä kehitys on tuhoisaa paitsi yksityisen ihmisen kannalta, myös koko yhteiskunnan tulevaisuuden näkökulmasta. Siksi meidän tulisi kirkkona ja kristittyinä osallistua julkiseen keskusteluun oikeasta ja väärästä, omaa vahvaa arvopohjaamme esillä terveellä ja myönteisellä tavalla esillä pitäen. Jumalan laki ja käskyt on tarkoitettu meidän ihmisten ja meidän elämämme suojelemiseksi. Joka ne rikkoo, rikkoo Jumalaa ja lähimmäistä vastaa, ja lisäksi vahingoittaa samalla omaa elämäänsä. Ne eivät ole vanhanaikaisia ohjeita, vaan hyvän elämän neuvoja.

 

Toiseksi kertomani tapaus puhuu siitä, miten kasvatuksessa pienet asiat ovat suuria. Minua vanha 20-penninen muistuttaa hyvin syvästi oikeasta ja väärästä. Monen mielestä koko juttu oli pieni, ehkä liiankin mitätön juttu. Mutta minä opin sen kautta hyvin syviä asioita siitä, mikä on oikein ja mikä väärin. Siksi yhä sen muistan nolona tapahtumana, vaikka siitä on kulunut vuosikymmeniä aikaa.

 

Pienet asiat ovat kasvatuksen koetinkivi. Monesti aikuisen olisi helpompi sulkea silmänsä ja korvansa näiltä pikkurikkeiltä. Usein näin tapahtuukin. Mutta juuri silloin teemme karhunpalveluksen kasvattajina. Pienissä, arkisissa tapahtumissa luodaan pohja elämän perusarvoille, sille, mikä on hyvää ja mikä pahaa, mikä suotavaa ja mikä kartettavaa, mikä oikeaa ja mikä väärää. Tämä merkitsee peilin asettamista myös omaan elämäämme: Miten minä aikuisena, kasvattajana ja mallina – halusin sitä tai en – toimin erilaisissa valintatilanteissa, niissä pienissä arjen tilanteissa, joissa joudun punnitsemaan oikean ja väärän välillä. Jos emme pienissä asioissa tee oikein, emme niin pysty toimimaan isoissakaan. Siksi kasvatuksessa pienet asiat ovat suuria. Raamatun viisaus on osuva, kun se varoittaa halveksimasta pienten alkujen päivää (Sak. 4:10).

 

Kolmanneksi lapsuudentapahtumani muistuttaa siitä, kuinka kasvattajina emme saa unohtaa ihmisen ja Jumalan suhdetta. Ilman Jumalaa kristillinen kasvatus menettää ominaisluonteensa, se tyhjentyy yleiseksi moraaliopiksi, sinänsä hyviksi ja tarpeellisiksi asioiksi, mutta jolta puuttuu syvyysulottuvuus. 20-pennisen varastaessani tiesin, että ainakin Jumala näki, mitä tein. Se johti minut siihen, että olin vastuussa tekemisestäni. Ilman Jumalaa moraali- ja arvokasvatus ohentuu juuri tällä kohtaa. Motivaatio, syy toimia oikein, heikkenee, jos vastuu Jumalan edessä katoaa.

 

Oikeassa ja väärässä ei ole kyse vain ihmisten välisistä asioista, vaan vastuullisuudesta Jumalan edessä. Jumalan katoaminen merkitsee myös anteeksiantamuksen kapenemista. Se joka on saanut rikkeensä ja syntinsä anteeksi Jumalan – ei yksin ihmisten, vaan myös Jumalan – edessä, tietää, kuinka syvältä vapauttava ja tervehdyttävä kokemus armo on. Moraali- ja arvokasvatuksessa ei ole kyse vain tämänpuolisesta hyvän elämän opettamisesta, vaan myös uskomme ydinasioista. Siksi Jumalaa ei pidä työntää kasvatuksessa syrjään.

 

 

Seppo Häkkinen