Perustus on jo laskettu, ja se on Jeesus Kristus. Muuta perustusta ei kukaan voi laskea. Rakennetaanpa tälle perustukselle kullasta, hopeasta, jalokivistä, puusta, heinistä tai oljista, aikanaan tulee ilmi, mitä kukin on saanut aikaan. Tuomiopäivä sen paljastaa: se päivä ilmestyy tulenliekeissä, ja tuli koettelee, millainen itse kunkin aikaansaannos on. Se, jonka rakennus kestää, saa palkan. Se taas, jonka rakennus palaa, kärsii vahingon. Itse hän tosin pelastuu, mutta kuin tulen läpi. 

Ettekö tiedä, että te olette Jumalan temppeli ja että Jumalan Henki asuu teissä? Jos joku turmelee Jumalan temppelin, Jumala saattaa turmioon hänet. Jumalan temppeli on pyhä, ja tämä temppeli olette te. 

Tuomiorovasti, Kuopion piispan sijainen, tohtori Aron Gustaf Borg saarnasi ensimmäisessä kirkolliskokouksen juhlajumalanpalveluksessa kesäkuussa 1876 tästä samasta Raamatun kohdasta.

Mikään ei siis ole muuttunut, ja kuitenkin on. Jo filosofi Herakleitos on sanonut, ettei ”mikään ole pysyvää paitsi muutos”. Tästä on helppo olla samaa mieltä. Myöskään mitään kehitystä ei tapahdu ilman muutosta. Kaikki ihmisen kehitys ja kasvu edellyttää rohkeutta mennä kohti uutta.  

Muutos ja yhteisen suunnan hakeminen ei aina ole helppoa. Ei se ollut helppoa ensimmäisessä kirkolliskokouksessakaan. Kokoustaminen oli tiivistä ja yhteensä kirkolliskokous kesti kuukauden verran. Keskustelua riitti ja mielipiteitä myös. Mitä enemmän päiviä kului, sen tiiviimmäksi keskustelut kävivät. Pisin kokouspäivä oli 29. kesäkuuta, jolloin päivä alkoi aamu yhdeksästä ja jatkui puolille öin. Monet meistä muistavat omalta edustaja-ajaltaan pitkiä päiviä, jolloin keskusteltavaa on ollut iltayöhön saakka. Mikään ei siis ole muuttunut, ja kuitenkin on.  

Ensimmäisen kirkolliskokouksen sujuminen vaati valmisteluja. Kokoukselle tarvittiin väliaikainen järjestelyvaliokunta. Paljon käytettiin aikaa ja puheenvuoroja siihen, tulisiko näitä väliaikaisia valiokuntia olla yksi vai kaksi ja montako jäsentä niihin valittaisiin. Monesta asiasta oltiin eri mieltä. Lopulta suljetun lippuäänestyksen jälkeen päädyttiin yhteen järjestelyvaliokuntaan. Järjestelyvaliokunnan tehtävän miettiminen vaati myös keskusteluita, samoin kuin se, ketkä siihen valittiin jäseniksi. Perustat kirkolliskokousinstituutiolle tehtiin huolella, niistä keskusteltiin ja kompromissikin saavutettiin. Ehkä siinä auttoi se, että nukuttiin yön yli.  

Vid det första kyrkomötet användes den rätt färska Schaumanska kyrkolagen flitigt och det hänvisades ofta till den. Man var inte alltid överens om lagen och ordningen och hur de skulle tolkas, men det gick ändå att komma vidare i olika ärenden och hitta gemensamma synsätt. Kanske fanns det en förståelse för att man inte kunde, eller ens behövde, vara överens om allt, men ändå behövde gå vidare sida vid sida.  

Många saker har förändrats, till och med kyrkolagen flera gånger om. Förändring är oundvikligt.   

Muutos on väistämätön myös teologian ja uskon elämässä. Liike ja sitä myötä muutos on Jumalan ja evankeliumin syvin olemus.  

Jokainen raamatuntutkija tietää, että sanat ovat muuttuneet vuosisatojen aikana. Jokainen luterilainen tietää, että kirkkoamme ei olisi, jos Martti ei olisi ollut muutoksen airut, mutta luulenpa, että tänä päivänä kaikki Martinkaan opetukset eivät kestä päivänvaloa. Muutos on ollut väistämätön. 

Kaiken muutoksen ja erilaisten mielipiteiden keskellä on tärkeää pyrkiä löytämään myös yhteistä näkemystä.  

Ajattelen, että yhteisen uskomme pohja ovat uskontunnustukset. Yhteisen Nikean uskontunnustuksen 1700-juhlavuotta vietettiin viime vuonna.  Nikean uskontunnustuskaan ei syntynyt aivan helposti. Yli kolmesataa piispaa ja liuta pappeja ja presbyteerejä pohtivat sanojen sisältöä ja merkitystä. Riidoiltakaan ei säästytty. Puheenjohtajana toiminut piispa Meletios kuoli ja uudeksi puheenjohtajaksi määrätty piispa Nazianzoksen Gregorios masentui kiistoista niin että, jätti koko virkansa ja vetäytyi erakoksi.  Uskontunnustus kuitenkin saatiin puristettua kokoon. 

Mutta ei riidat loppuneet Nikeaan tai edes Konstantinopoliin. Kirkon jakanut “filioque” lisäys romutti katolisen yhteyden vuonna 1054. Mutta edes tämä uskon ytimeen käyvä kiista teologisesta näkemyksestä ei ole ikuinen. Yhteyttä on etsitty viime vuosikymmeninä ja esimerkiksi meillä vuonna 2019 Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piispainkokous antoi suosituksen, jonka mukaan ekumeenisissa yhteyksissä voidaan kirkossamme käyttää Nikean uskontunnustusta ilman läntisessä kristikunnassa käyttöön tullutta lisäystä Pyhän Hengen lähtemisestä ”ja Pojasta” (filioque). Samoilla linjoilla on Luterilaisen maailmanliiton ja Ortodoksinen kirkon julkaisema yhteinen julkilausuma aiheesta ”ja Pojasta” (filioque) vuodelta 2024. Jopa näin suuri teologinen muutos on siis mahdollinen. 

Uskontunnustus ei kerro meille tyhjentävästi oikean opin sisältöä, vaan se kertoo, mitä Jumala on tehnyt meidän puolestamme, miten Hänen Poikansa on syntynyt tähän maailmaan, maksanut meidän syntivelkamme ja avannut meille tien taivaaseen. Se on Jumalan teko, jonka edessä jokainen kristitty, jokainen ihminen, joutuu toteamaan, että kukaan ei pelastu pelkällä teologisella tulkinnalla, vaan Jumalan armosta ja rakkaudesta.   

Uskontunnustuksen punnitut sanat ovat paras versio ja ymmärrys opistamme, johon ihminen pystyy. 1900-luvun tunnetuin teologi Karl Barth totesi, että meidän tulee puhua Jumalasta ja emme kuitenkaan voi.  Tarvitsemme yhteiset uskontunnustukset, jotta voimme elää samaa uskoa.  

Ja ei, en suosi uusien uskontunnustusten sorvaamista. 

Kirkkovuodessa luemme parhaillaan Raamatun kohtia Jeesuksen jäähyväisrukouksesta tai ns. ylipapillisesta rukouksesta. Jeesus rukoilee siinä oppilaidensa, meidän puolestamme, jotka jäämme tänne maailman kipuun ja iloon. Jeesuksen rukouksessa tulee ilmi Nikean uskontunnustuksen Jeesuksen olemusta koskeva ajatus: Jumala Jumalasta, valo valosta, tosi Jumala tosi Jumalasta. Nimittäin kreikan kielessä on kaksi rukoilemista tarkoittavaa sanaa. Suomeksi käännämme molemmat sanalla ”rukoilla”, pyytää. Mutta alkukielessä on toisin. 

Jeesuksen rukouksesta käytetään sanaa erootaoo, joka merkitsee tasavertaisen rukousta tasavertaiselle. Kuten esimerkiksi silloin, kun kuningas pyytää jotakin toiselta kuninkaalta. Kun Jeesus rukoilee Isäänsä, käytetään aina sanaa erootaoo. Jeesus rukoili tasavertaisena Isän kanssa. Hän pyysi Kuninkaana Kuninkaalta, Luojana Luojalta, Jumalana Jumalalta. Meidän ihmisten rukouksesta Jumalalle käytetään sanaa aiteoo . Me rukoilemme ja pyydämme kuin lapsi vanhemmalta. Jeesus on siis tasavertainen, samaa olemusta Jumalan kanssa, tosi Jumala tosi Jumalasta. 

Meidän kirkossamme Nikean-Konstantinopolin uskontunnus on “me” muodossa. Me uskomme yhdessä. Riippumatta siitä, millaisia teologisia tulkintoja meillä on, uskomme ydin on sama, koska se kertoo Jumalasta, ei ihmisestä. Ja siihen me uskomme yhdessä. 

Meistä jokainen tulee eri lähtökohdista. Jokainen kirkolliskokousedustaja kantaa mukanaan oman perheensä perintöä, mutta myös taustayhteisön ja äänestäjien perintöä. Ei siis ihme, että välillä syntyy ristiriitoja ja tulkintaeroja. Mutta siitä huolimatta ajattelen, että aivan samoin kuin meitä edeltäneet edustajat ensimmäisessä oman kirkkomme kirkolliskokouksessa ja piispat Nikean-Konstantinopolin kirkolliskokouksissa 1700 vuotta sitten, tehtävämme on etsiä sitä, mikä meitä yhdistää.  

Teologia on muuttunut, tulkinnat ovat muuttuneet, Raamatun sanatkin ovat käännöksien myötä muuttuneet. Vaikka moni asia on muuttunut, yksi ei ole muuttunut mihinkään. Se on perustus, jolta kaikki työmme nousee. Se perustus on Jeesus Kristus.  

Kun me kiivaiden debattien jälkeen käymme rukoukseen, me kaikki käännymme samaan suuntaan; kohti Kristusta. Se on myös luterilaisuuden ydin; yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen tähden. 

Tuo ensimmäisessä kirkolliskokouksessa luettu Raamatun kohta on totta tänäänkin, muuttumattomana. Perustus on jo laskettu, ja se on Jeesus Kristus. Muuta perustusta ei kukaan voi laskea.  

Aamen. 

Piispa Mari Parkkinen

Saarna kokonaan ruotsiksi täällä

Jeesus rukoili ja sanoi: 
    ”Minä en enää ole maailmassa, mutta he jäävät maailmaan, kun tulen luoksesi. Pyhä Isä, suojele heitä nimesi voimalla, sen nimen, jonka olet minulle antanut, jotta he olisivat yhtä, niin kuin me olemme yhtä. Kun olin heidän kanssaan, suojelin heitä nimesi voimalla, sen nimen, jonka olet minulle antanut. Minä varjelin heidät, eikä yksikään heistä joutunut hukkaan, paitsi se, jonka täytyi joutua kadotukseen, jotta kirjoitus kävisi toteen. 
    Nyt minä tulen sinun luoksesi. Puhun tämän, kun vielä olen maailmassa, jotta minun iloni täyttäisi heidät. Minä olen ilmoittanut heille sanasi, ja he ovat saaneet osakseen maailman vihan, koska eivät kuulu maailmaan, niin kuin en minäkään kuulu. En kuitenkaan pyydä, että ottaisit heidät pois maailmasta, vaan että varjelisit heidät pahalta. He eivät kuulu maailmaan, niin kuin en minäkään kuulu. Pyhitä heidät totuudellasi. Sinun sanasi on totuus.” 

11. Kesäkuuta 1944 Koiviston kirkossa Karjalassa pidettiin viimeinen jumalanpalvelus evakuointikäskyn jälkeen. vt. Kirkkoherra Mauno Koivuneva oli valinnut saarnansa aiheeksi Jeesuksen sanat: “Joka tahtoo minun perässäni kulkea, hän ottakoon joka päivä ristinsä ja seuratkoon minua.” Sen jälkeen koivistolaiset saivat ohjeen omien tavaroiden pakkaamiseen. Neljä päivää myöhemmin oli lähdettävä liikkeelle. Evakkomatkalla muuan evakkopappi oli kuvannut monia matkan vaivoja ja ponnisteluja, mutta myös ihmeellisiä pelastumisia. Hän kertoi: “Matkan varrella tuntui usein siltä, aivan kuin Kristus olisi kulkemassa Suomen maantiellä länttä kohti.” (Karjalan luterilaiset seurakunnat evakossa, s.179-181) 

Näin kerrotaan kirjassa Karjalan luterilaiset seurakunnat evakossa. Tuossa kertomuksessa tulee selvästi ilmi, että Jeesuksen rukous on toteutunut; vaeltavat evakot uskoivat ja luottivat siihen nimeen, jonka Jumala on Jeesukselle antanut. He luottivat Jumalan Poikaan. 

Päivän evankeliumiteksti on osa niin sanottua Jeesuksen jäähyväisrukousta. Siinä Jeesus tekee tiliä Jumalalle siitä tehtävästä, jonka Jumala on hänelle antanut. Jeesus kertoo ilmoittaneensa Jumala nimen ihmisille sekä opettaneensa heitä kuten on tehtäväksi saanut ja lopuksi myös lähettänyt heidät maailmaan jatkamaan työtä, jonka Jeesus aloitti; kertomaan Jumalasta.  

Rukous saattaa usein asiat mittakaavaan: rukouksessa me kiitämme menneestä ja toivomme siunausta tulevaan. Kiitämme, siitä että tähän asti Jumala on auttanut ja toivomme, että tulevaisuudessa kaikki menisi hyvin. Mennyt on tehnyt tehtävänsä, olemme (tarvittaessa) oppineet siitä ja nyt käymme yhdessä eteenpäin. Yhteinen rukous valaa tulevaisuuden toivoa. Jeesuksen jäähyväisrukous muistuttaa, että vaikka maailmassa ja maan päällä on ristiriitoja, vaivaa, hankaluuttakin, niin toivo paremmasta vie eteenpäin.  

Rukous kertoo ensinnäkin sen, kehen me luotamme, Jumalaan. Toisekseen rukous kertoo sen, kenestä välitämme, ketä rakastamme. Rukoukseen sisältyy suuri osa elämästä. Ja myös kaikki se, mistä haluamme kiittää.  

Jeesuksen rukous paljastaa hänen läheisen yhteytensä Isään ja rakkauden niihin, jotka uskovat häneen. Myös tulevaisuus on tiedossa. Jeesus on mielessään ja sydämessään käynyt läpi kaiken, mitä on tulossa: pilkan ja häpeän, ristinkuoleman ja kärsimyksen. Kaikki on mietitty valmiiksi, kaikki on Jumalan suunnitelmassa, Jumalan kädessä.  

Jeesus on palaamassa Isänsä kotiin, valmistamaan asuinsijaa omilleen, mutta opetuslapset jäävät vielä maailmaan, työhön ja vaivaan. Heidän puolestaan Jeesus rukoilee evankeliumissa. Samalla Jeesus rukoilee meidän puolestamme. Me saamme olla kiinni Jeesuksessa, luottaa siihen, että Hän rukoilee puolestamme, puhuu puolestamme ja on antanut henkensä puolestamme. 

Me elämme ja rakennamme elämää perheessä, kaupungissa, omassa maassamme, yhdessä. Sota-aikana ja sen jälkeen oli selvää, että kukaan ei pärjää yksin. Kaveria ei jätetä -oli tuttu lause rintamalla ja kotona. Tuota samaa asennetta kaivataan myös tänään.  

Erityisen tärkeää on hakeutua yhteen ja puhaltaa yhteiseen hiileen haastavina aikoina. Maailmassa myllertää jälleen ja kotimaassakin työttömyys kasvaa ja talouskasvu sakkaa. Matti Kalliokoski pohti Suomen Kuvalehden pääkirjoituksessaan näitä näkökulmia seuraavasti: (1.4.2026) “Julkisessa keskustelussa kasvua katsotaan usein lapion näkökulmasta. Se pitää iskeä maahan, jotta voidaan rakentaa talo, tie, rata tai datakeskus. Silloin unohtuu, mikä nykyaikaisessa yhteiskunnassa on keskeistä: ihminen. Kasvun tärkein moottori on inhimillinen pääoma. Kun panostaa ihmisten koulutukseen, terveyteen ja taitoihin, sysää samalla koko yhteiskuntaa eteenpäin. — Inhimillisen pääoman kasvattamisesta voisi tulla Suomelle yhteinen tavoite, joka kestää myös huonojen aikojen yli.” 

Yhdessä me olemme kansakuntana selvinneet ja yhdessä me selviämme tänäänkin. Tätä maata on rakennettu yhdessä. Kuntalaitos ja peruskoulutuksen takaaminen kaikille oli vahvaa, yhteistä, suuntautumista tulevaisuuteen. Keskiössä oli ja on ihmisen hyvinvointi.  

Tänään me vietämme kansallista veteraanipäivää Mikkelissä, päämajakaupungissa, joka palveli viime sotiemme aikana johtokeskuksena. Muistan jo edesmennyttä ystävääni sotaveteraani Hannes Hynöstä, joka keskustelujemme lomassa huokasi raskaasti, kunpa ihminen ymmärtäisi sodan kauheuden ennen kuin käy sotimaan. 

Tänään me kiitämme sotaveteraaneja kauniista, vapaasta maastamme. Yhteiskuntamme on rakentunut heidän valtavan uhrin tuloksena. Me katsomme myös rohkeasti tulevaisuuteen ja uskallamme tänäänkin luottaa siihen, että Jumala kulkee kanssamme oman elämämme keskellä sekä maailman myrskyjen keskellä. Me saamme luottaa edellisten sukupolvien tavoin siihen nimeen, jonka Jumala on antanut Jeesukselle. Me saamme luottaa Jumalan Poikaan. 

Nousemme tunnustamaan yhteisen kristillisen uskomme. 

Piispa Mari Parkkinen

Pääsiäisjuhla oli jo tulossa, ja Jeesus tiesi, että oli tullut se hetki, jolloin hänen oli määrä siirtyä tästä maailmasta Isän luo. Hän oli rakastanut omiaan, jotka olivat tässä maailmassa, ja hän osoitti heille täydellistä rakkautta loppuun asti. 
    He olivat kokoontuneet aterialle, ja Paholainen oli jo pannut Juudaksen, Simon Iskariotin pojan, sydämeen ajatuksen, että tämä kavaltaisi Jeesuksen. Jeesus tiesi, että Isä oli antanut kaiken hänen valtaansa ja että hän oli tullut Jumalan luota ja oli nyt palaamassa hänen luokseen. Niinpä hän nousi aterialta, riisui viittansa ja kietoi vyötäisilleen pellavaliinan. Sitten hän kaatoi vettä pesuastiaan, rupesi pesemään opetuslasten jalkoja ja kuivasi ne vyötäisillään olevalla liinalla. 
    Kun Jeesus tuli Simon Pietarin kohdalle, tämä sanoi: ”Herra, sinäkö peset minun jalkani?” Jeesus vastasi: ”Tätä, minkä nyt teen, sinä et vielä käsitä, mutta myöhemmin sinä sen ymmärrät.” Pietari sanoi hänelle: ”Sinä et ikinä saa pestä minun jalkojani!” Jeesus vastasi: ”Jos minä en pese sinua, ei sinulla ole sijaa minun luonani.” Silloin Simon Pietari sanoi: ”Herra, älä pese vain jalkojani, pese myös kädet ja pää.” Tähän Jeesus vastasi: ”Se, joka on kylpenyt, ei tarvitse pesua, hän on jo puhdas. Ja te olette puhtaita, ette kuitenkaan kaikki.” Jeesus tiesi, kuka hänet kavaltaisi, ja siksi hän sanoi, etteivät he kaikki olleet puhtaita. 
    Pestyään heidän jalkansa Jeesus puki viitan ylleen ja asettui taas aterialle. Hän sanoi heille: 
    ”Ymmärrättekö te, mitä teille tein? Te puhuttelette minua opettajaksi ja herraksi, ja oikein teette: sehän minä olen. Jos nyt minä, teidän herranne ja opettajanne, olen pessyt teidän jalkanne, tulee myös teidän pestä toistenne jalat. Minä annoin teille esimerkin, jotta tekisitte saman minkä minä tein teille.” 

Jokainen kirjailija tietää, että kirjan aloitusvirke on todella tärkeä. Aloitus kutsuu lukijaa mukaan.

Raamattu alkaa sanoilla: alussa Jumala loi taivaan ja maan. Alkusanat imaisevat ihmisen Pyhien kirjoitusten maailmaan. Alussa- sana lupaa myös jatkoa. Mitä kaikkea sitten seurasikaan…. sen saa jokainen itse lukea Raamatusta. Keskityn tänään vain alkuun ja loppuun.

Toinen tuttu aloitus kuuluu: Alussa olivat suo, kuokka — ja Jussi. Se on yksi tunnetuimmista suomalaisista romaanin aloitusvirkkeistä. Se aloittaa Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogian.

Kaikki kirjoja lukeneet tietävät, että loppu on kuitenkin alkua tärkeämpi. Loppu vetää yhteen kaiken tapahtuneen, monimutkaiset juonenkäänteet ja ihmiskohtalot. Loppu voi olla yllätyksellinen ja jotakin, mitä emme osanneet odottaa kirjan rivejä lukiessamme. Paras lopetus on sellainen, että siihen jää vielä viipyilemään ja miettimään, että ai näinkö se menikin. Olipa aika huikeaa.

Elämä on myös täynnä alkuja ja loppuja. Vastasyntyneen ensimmäinen henkäys, tai ehkä paremminkin elämän rääkäisy on ihme, jota ihmettelevät vanhemmat ja koko suku. Jotakin suurta on alkamassa, on alkamassa kokonainen ihmiselämä! Viimeinen huokaus on elämän hiljainen yhteenveto kaikesta koetusta, eletystä elämästä.

Näiden kahden suuren alun ja lopun väliin mahtuu monia pienempiä, erilaisia, alkuja ja loppuja. Toivottuja ja ei-toivottuja.

Ensimmäiset arat askeleet koulutiellä johtavat koulun päättötodistukseen tai ammattiin valmistumiseen. Ihmissuhteissa yhteinen elämän matka saattaakin päättyä kahden tien risteykseen. Tieto lääkärinvastaanotolla johtaa elämän uudelleen järjestelyyn ja jatkotoimenpiteisiin.

Mikä on siis alun loppu tai lopun alku?

Pääsiäinen on eräänlainen elämän loppu, mutta siitä tuleekin lopulta alku. Päivän evankeliumi kuvaa tapahtumia pääsiäisaterialla. Jeesus ja opetuslapset ovat kokoontuneet yhteiselle juhla-aterialle, jota vietetään juutalaisten Egyptin orjuudesta vapautumisen muistoksi. Se, mikä uhkasi olla kansan loppu, muuttuikin uudeksi aluksi.

Kiirastorstai viittaa puhdistautumiseen. Sen taustalla on ruotsin kielen sanasta skära. Kiirastorstai on perinteisesti ollut päivä, jolloin seurakunta aivan erityisesti asettuu synnintunnustuksen äärelle; kiirastorstaina puhdistaudutaan pääsiäisen viettoon.

Siitä kertoo myös tämän päivän evankeliumiteksti. Jeesus pesee opetuslastensa jalat. Se oli Jeesuksen aikaan orjien työ, mutta Jeesus ottaa itse palvelijan paikan. Jeesus aloittaa poikkeuksellisen muutoksen, josta tulee kristillisyyden yksi ydin; jokainen ihminen on yhdenvertainen, ei ole toista parempaa tai toista huonompaa. Jokainen on tasavertainen Jumalan luotu ihminen. Tämä historiallinen paradigman muutos on historiaa mullistava uusi alku ja se näkyy edelleen kristillisyyden keskiössä. Jeesuksen viesti meille on: ei ole orjaa, palvelijaa tai kuningasta ja palveltavaa. Muutos on huikea! Meidän tehtävämme ei ole eritellä ihmisiä, vaan kutsua mukaan ihan jokaista. Kun me tänään yhdessä käymme ehtoolliselle, siinä ei ole toista korkeampaa tai alempaa, pyhempää tai parempaa, vaan saamme käydä alttarille yhdessä, palvellen toinen toistamme.

Jeesuksen osoittama esimerkki jalkojen pesusta on edelleen yksi tärkeä osa kiirastorstain juhlaa ympäri kristikuntaa. Perinteisesti Pyhän haudan kirkolla Jerusalemissa on toteutettu ortodoksisen kirkon järjestämä jalkojenpesu. Tänä vuonna Jerusalemin pääsiäisjuhlallisuudet on Lähi-idän sotatilan takia peruttu. Mutta sotakaan ei sammuta kiirastorstain sanomaa. Paavi Fransiscus herätteli maailmaa vuonna 2013 pesemällä 12 nuorisovangin jalat. Moni kristitty pöyristyi, koska aiemmat paavit olivat kutsuneet paikalle vain papistoa, mutta Fransiscuksen kohdalla Jeesuksen oma esimerkki oli uusi alku. Jeesus sanoo meille: Minä annoin teille esimerkin, jotta tekisitte saman minkä minä tein teille. Nämä Jeesuksen sanat kutsuvat edelleen kristittyjä rakastamaan ja palvelemaan.

Kiirastorstaihin liittyy myös ehtoollisen asettaminen. Jeesus aloittaa yhteisen aterian juutalaiseen tapaan siunaamalla leivän ja jakamalla sen läsnäolijoille. Evankeliumi kertoo, että Jeesus tietää, kuka hänet kavaltaa, mutta kavaltajakin on kutsuttu samaan pöytään. Jeesus pesee jopa hänen jalkansa. Aterian edetessä, aterian sisältö kuitenkin muuttuu.  Kun Juudas lähtee katkeruutta sydämessään, ovet paukkuen ja yhteys katkeaa totaalisesti, Jeesus rakentaa tuon yhteyden uudestaan asettamalla ehtoollisen. Aterian lopussa kyseessä ei ole enää pelkkä ateria, vaan ehtoollinen, yhteyden ateria, joka yhdistää meidät Jeesukseen ja toisiimme. Muutos on jälleen huikea. Alku on tavallinen, perinteinen pääsiäisateria, mutta siihen liittyy aivan uudenlainen loppu.

Myös elämässä näemme uusien loppujen mahdollisuuksia. Se, mikä ehkä on alkanut riitana ja yhteyden katkeamisena, voi päättyä jälleen rakentuneeseen yhteyteen. Läheisen musertava menetys muuttuu surun väistyessä kiitokseksi yhteisestä ajasta. Sodan mielettömyydet päättyvät vielä sovintoon. Alun ei tarvitse määrittää loppua, vaan muutos on mahdollinen.

Pääsiäinen kuvaa oikeastaan koko ihmiselämän alkua ja loppua. Siihen väliin mahtuu monia ilon aiheita, mutta myös tuskaa, kipua ja murhetta. Tänään, ehtoollisen jälkeen, alttari riisutaan ja puetaan mustiin. Se muistuttaa meitä huomisesta päivästä, ristiinnaulitsemisen päivästä, päivästä, johon kasaantuu koko ihmiskunnan pimeys. Mutta sekään ei ole loppu, vaan alku.

Jeesus on alfa ja omega, ensimmäinen ja viimeinen, alku ja loppu (Ilm. 22:13). Siksi pääsiäinen ei ole loppu, vaan uusi alku. Valo voittaa pimeyden, elämä voittaa kuoleman. Pääsiäinen on uusi alku meille kaikille. Tänään me saamme tuoda syntimme ja syyllisyytemme alttarille, josta saamme lahjaksi elämän leipää, leipää, jossa on anteeksiannon ja yhteyden olemus. Risti ei enää ole häpeäpaalu, vaan merkki ylösnousemuksesta, uudesta elämästä. Siihen meitä jokaista kutsutaan tänäänkin.

Piispa Mari Parkkinen

Jeesus sanoo: 
    ”Kun paastoatte, älkää olko synkän näköisiä niin kuin tekopyhät. He muuttavat muotonsa surkeaksi, jotta kaikki varmasti huomaisivat heidän paastoavan. Totisesti: he ovat jo palkkansa saaneet. Kun sinä paastoat, voitele hiuksesi ja pese kasvosi. Silloin sinun paastoasi eivät näe ihmiset, vaan Isäsi, joka on salassa. Isäsi, joka näkee myös sen, mikä on salassa, palkitsee sinut. 
    Älkää kootko itsellenne aarteita maan päälle. Täällä tekevät koi ja ruoste tuhojaan ja varkaat murtautuvat sisään ja varastavat. Kootkaa itsellenne aarteita taivaaseen. Siellä ei koi eikä ruoste tee tuhojaan eivätkä varkaat murtaudu sisään ja varasta. Missä on aarteesi, siellä on myös sydämesi.” 

Muutama vuosi sitten Suvi Teräsniska julkaisi joululevyn, jonka nimi on Tämä maailma tarvitsee joulun. Levyllä on useita kappaleita, jotka puhuvat rakkaudesta, rauhasta ja rukouksestakin. Levyn aloituskappale Tämä maailma tarvitsee rakkautta, on äänestetty yhdeksi nykyajan kauneimmaksi uusista joululauluista. Olen Suvin kanssa samaa mieltä; tämä maailma totisesti tarvitsee enemmän rakkautta. Onneksi joulu on kuitenkin enemmän kiinni Jumalasta kuin ihmisestä.

Mutta uskallan kuitenkin sanoa, että tämä maailma tarvitsee myös paastoa. Paastoaminen on kieltäytymistä jostakin. Joillekin se voi olla kieltäytymistä jostakin tietystä ruuasta, joku toinen jättää television katselun ja moni lataa tänään someen viestin, että pitää sometaukoa. Paaston on tarkoitus irrottaa meidät asioista, jotka hallitsevat liikaa elämäämme. Joskus hyvistäkin asioista, mutta asioista, jotka haukkaavat aikaamme liikaa. Paasto ei kuitenkaan ole vain kieltäymystä, vaan se on ennen kaikkea täyttymistä, tilan tekemistä arvokkaille asioille. Paasto on pysähtymistä, hiljentämistä ja hiljentymistä.

Me vietämme tänään kirkkovuodessa tuhkakeskiviikkoa. Kristillisessä maailmassa tuhkakeskiviikosta alkaa 40 päivän paasto, joka kestää pääsiäisyöhön asti. Kristillisen tradition paasto liittyy vahvasti hengellisyyteen. Jotakin vähennetään, että Jumala saa enemmän sijaa. Vanhassa testamentissa paaston syynä saattoi olla suru (Daavid suri Saulin kuolemaa 2 Sam 1:12), katumus (Daniel katui kansansa kääntymistä pois Jumalasta Dan. 9,3) tai oman rukouksen vahvistaminen (Psalmeissa usein huudetaan Jumalaa avuksi Ps. 35:13). Paastoon liittyy myös nöyrtyminen Jumalan edessä ja valmistautuminen vastaanottamaan Jumalan ilmoitusta (Samuel huutaa Jumalan puoleen taistelussa filistealaisia vastaan Sam.1. Sam. 7: 6).

Uuden testamentin puolella naisprofeetta Annasta kerrotaan, että ”Hän palveli Jumalaa yötä päivää paastoten ja rukoillen.” (Luuk. 2:37). Jeesus puolestaan paastosi neljäkymmentä päivää erämaassa taistellen paholaista vastaan (Matt. 4:2). Kristillisen paaston syvin tarkoitus on viettää aikaa Jumalan kanssa.

Juutalaiseen perinteeseen kuului, että paastotessa hiukset jätetiin pesemättä ja niihin ripoteltiin tuhkaa. Vaatteena käytettiin pelkkää säkkikangasta. Paastosta tuli helposti oppineiden spektaakkeli; näkeväthän kaikki nyt, kuinka nöyrä ja katuvainen, Jumalalle kelvollinen, olen? Mutta jos huomasit, kaikissa noissa edellä mainitsemissani Raamatun esimerkeissä paaston suunta on sisäinen.

Profeetta Jesaja nuhteli jo Vanhan testamentin aikaan hengellisiä pöyhkeilijöitä: ”Toi­sen­lais­ta paastoa minä odotan: että vapautat syyttömät kahleista, irrotat ikeen hihnat ja vapautat sorretut, että murskaat kaikki ikeet, murrat leipää nälkäisille, avaat kotisi kodittomalle, vaatetat alastoman, kun hänet näet, etkä karttele apua tarvitsevaa veljeäsi” (Jes. 58:6–7).

Synti on turmellut ihmisen paastonkin. Se, mistä piti tulla Jumalan kunnioituksen aika, tulikin oman ulkokuoren kiillotuskilpailu. Me niin helposti nostamme itsemme toisten yläpuolelle. Jeesus opettaa, kuinka helppo on nähdä tikku toisen silmässä, kun omassa on tukki (Matt.7:3-4). Tämän päivän tekstissä Jeesus varoittaa meitä olemasta tekopyhiä.

Kreikan kielen sana hypokrisis, eli tekopyhyys, on alun perin tarkoittanut näyttelemistä näyttämöllä. Että esittää jotakin muuta kuin on. Siitä Jeesus varoittaa meitä. Paasto ei ole tekojen esittelyä tai esitystä; ulkokultaista hengellistä pöyhkeilyä, vaan paasto on oman vajavuuden tunnustamista, nöyrtymistä Jumalan kasvojen eteen, anteeksipyytämistä ja anteeksisaamista. Pyhyys on puolestaan Jumalan pyhyyttä, sitä ei voi omilla teoillaan saada aikaan.

Joelin kirjan mukaan paaston lähtökohta on katumuksessa: ”Paastotkaa, itkekää ja valittakaa. Repikää rikki sydämenne, älkää vaatteitanne” (Joel 2:12-13). Juutalaisuudessa vaatteen rikkirepiminen oli vahva katumuksen merkki, mutta vaate on helpompi repiä kuin kova ihmissydän. Jumala kuitenkin näkee suoraan sydämemme motiiveihin.

Teot puhuvat puolestaan. Ovatko ne lähimmäisen rakkauden tekoja vai ovatko ne omahurskauden nostamista?

Tämän päivän evankeliumitekstissä Jeesus kehottaa meitä kokoamaan aarteita taivaaseen. Me miellämme aarteet helposti rahaksi ja maalliseksi rikkaudeksi, mutta taivaan valuuttaa ovat rakkaus ja armo. Siitä kertoo tuo edellä lukemani Jesajan kirjan kuvaus oikeanlaisesta paastosta. Paasto ja katumus vetävät meidät lähelle Jumalaa ja Hänen armonsa ja rakkautensa saa meidät näkemään lähimmäisemme hädän.

Siksi sanon, että maailma tarvitsee paastoa. Sitä, että pudotamme tekopyhyyden maskit; pysähdymme Jumalan kasvojen eteen, tunnustamme oman vajavuutemme ja syntisyytemme ja annamme Jumalan rikkoa kovan sydämemme, jotta voisimme nähdä apua tarvitsevan lähimmäisen. Sitä tämä maailma tarvitsee.

Parhaillaan vietämme kanttoripäiviä täällä Mikkelissä. Laulamme tänään lempivirteni, virren 289. Se on oma paastovirteni tai räytymisvirteni niin kuin sitä itse kutsun. Virren sanat kuvaavat osuvasti paaston ajatusta: Vain sinä tunnet minut, Vapahtaja, ja tiedät lääkkeen kaikkiin haavoihin.

Musiikki on usein suuressa osassa ihmisen surua, katumusta ja hiljentymistä.

Musiikki on tie sielun syvyyksiin. Aurelius Augustinus liikuttui kuunnellessaan Milanon seurakunnan veisuuta. Elämäkerrassaan ”Tunnustukset” hän kertoo:

”Kuinka itkinkään veisatessani pyhiä virsiä ja kuullessani syvän liikutuksen vallassa Sinun seurakuntasi suloäänisiä säveleitä. Ne tunkivat korviini, ja Sinun totuutesi virtasi sydämeeni ja täytti sen hurskailla tunteilla. Vuolaina valuivat kyyneleeni, ja hyvä oli silloin ollakseni.” (IX,6)

Musiikki osuu sieluun, Jumalan asuinsijaan, paikkaan, jossa on yhteys taivasten valtakuntaan ja jonne Jeesus ohjaa keräämään aarteita. Moni tulee kirkkoon paaston aikana laulamaan mollivoittoisia virsiä. Ehkä virsien tai laulujen sanoin sekä sävelin on helpompi asettua kuulemaan Jumalan viestiä ja asetella sielua paaston aikaan.  Teillä kanttoreilla on hieno tehtävä avata tietä ihmisten ja Jumalan välillä, kiitos työstänne

Piispa Mari Parkkinen

Matteuksen evankeliumista 11:11-19

Jeesus sanoi: 
    ”Totisesti: yksikään naisesta syntynyt ei ole ollut Johannes Kastajaa suurempi, mutta kaikkein vähäisin, joka on taivasten valtakunnassa, on suurempi kuin hän. Johannes Kastajan päivistä asti taivasten valtakunta on ollut murtautumassa esiin, ja jotkut yrittävät väkivalloin temmata sen itselleen. Kaikki profeetat ja laki ovat Johannekseen asti olleet ennustusta, ja uskokaa tai älkää, juuri hän on Elia, jonka oli määrä tulla. Jolla on korvat, se kuulkoon! 
    Mihin minä vertaisin tätä sukupolvea? Se on kuin torilla istuvat lapset, jotka huutavat toisilleen: ’Me soitimme teille huilua, mutta te ette tanssineet, me pidimme valittajaisia, mutta te ette itkeneet mukana.’ Johannes tuli, hän ei syö eikä juo, ja ihmiset sanovat: ’Hänessä on paha henki.’ Ihmisen Poika tuli, hän syö ja juo, ja ihmiset sanovat: ’Mikä syömäri ja juomari, publikaanien ja muiden syntisten ystävä!’ Mutta Viisauden teoista Viisaus tunnetaan!”  

Riemullista juhlapäivää! Saamme tänään juhlia Voikkaan kirkkoa, joka täyttää pyöreät sata vuotta! 

Voikkaa on syntynyt vesistöjen risteyskohtaan. Tehdas on ollut elämän keskus. Sata vuotta sitten maailma oli hyvin toisenlainen. Tehdasta rakentamaan tulleet ensimmäiset “voikkaalaiset” olivat sekalaista, vähävaraista tai jopa köyhää porukkaa läheltä ja kaukaa. Lähes neljännes alueelle muuttaneista tuli naapuripitäjiä kauempaa: naisia ja miehiä virtasi tehtaalle Uudeltamaalta, Hämeestä ja Itä-Suomesta. Mikkelin ja Kuopion läänin alueelta junat toivat maaseudun väkeä paremman elämän toivossa Kymijoen varteen. Tehdas lupasi töitä. Voikkaan ensimmäistä tehdasta rakensi lähes tuhat ihmistä ja majoitusolot olivat kirjavat.  

Yhteiskuntajärjestystä syntyi sitä mukaan, kun julkisia tiloja rakentui. Ensin Yrjönojan koulu ja sitten palokunnan talo. Kirkon tilanne oli Voikkaalla hankala. Kylä kuului Valkelan seurakuntaan, ja kirkko oli kaukana. Joskus jumalanpalveluksia vietettiin Yrjönojan koululla ja palokunnan talolla, mutta rippikoulut olivat Valkealan kirkolla. Kirkolle mentiin jumalanpalveluksiin, mistä valkealaiset eivät oikein tykänneet, sillä tehtaalaiset rikkoivat vanhat istumatavat järjestyksineen. Nuoret parit menivät istumaan yhdessä kirkkoon, eivätkä noudattaneet perinteistä miesten ja naisten puoli- järjestystä. 

1900-luvun alkuvuosina Voikkaan Yrjönojan koululla jumalanpalveluksia järjestettiin satunnaisesti. Sieltä siirryttiin Palokunnan talolle, joka sai toimia “kirkkona” vuodesta 1913. Jumalanpalvelusten yhteydessä kastettiin tehtaalaisperheiden lapset, joita saattoi olla paikalla kymmenkuntakin. Koska ei ollut omaa kirkkoa, ei omaa hautausmaatakaan eikä omaa seurakuntaakaan eli ei siis omaa pappiakaan, niin Valkealan ja Iitin papit vierailivat toimittamassa jumalanpalveluksia.  Voikkaalla järjestettiin kesäaikaan myös jumalanpalveluksia luonnon keskellä ulkona, nykyisen kirkon lähellä.  

Tehdasyhteisö jakaantui kaiken hyvän lisäksi kahden kunnan, kahden läänin ja kahden tuomiokapitulin alueelle. Asioiden eteneminen oli hidasta, mutta tehdasyhteisön ja tehtaan johdon ansiosta Kuusankosken seurakunta alkoi muotoutumaan vähitellen, vaikkei kirkkolaki tuntenut tällaista tapaa perustaa seurakunta tai muuttaa seurakuntajakoa. Senaatti edisti asiaa. 

Kymiyhtiön johtaja ehdotti jo 1914 Kuusankosken seurakunnan perustamista, mutta ratkaisuun päästiin vasta 1919, tehtaan taloudellisen tuen avulla. Osa tämän kehityksen tukemista oli Voikkaan seurakuntatalon rakentaminen. Wolmar Forsbergin suunnittelema rakennus valmistui 1925 ja sen vihkiäisiä vietettiin 13.12.1925. Maalaamattomana seurakuntatalo oli pitkään karun näköinen. Kirkon statuksen se sai vasta 1961, mittavan remontin ja laajennuksen jälkeen, kun Mikkelin hiippakunnan piispa Osmo Alaja suoritti kirkon vihkimisen. Voikkaalaisille seurakuntatalo oli ollut kirkko koko historiansa ajan.  

Tänä päivänä käymme ehtoollisella lähes joka sunnuntai, mutta näin ei ole ollut aina. Voikkaalla ehtoollistilaisuuksia ryhdyttiin järjestämään asukkaiden pyynnöstä 1931 joitakin kertoja vuodessa. Ehtoolliselle piti ilmoittautua henkilökohtaisesti tai puhelimitse (rippikirjoitus). Laki edellytti tätä 1950-luvulle asti, mutta Kuusankoskella siitä luovuttiin jo 1940-luvulla. Voikkaan seurakuntatalon kirkoksi vihkimisen jälkeen ehtoollishetkien määrä kasvoi. 

Tänään saamme yhdessä käydä ehtoolliselle tässä kauniissa kirkossa. Tämän päivän evankeliumi tekstikin on kuultu tässä kirkossa satoja kertoja.  

Johannes Kastaja oli omana aikanaan jokseenkin ristiriitainen persoona. Osa piti profeettana ja osa kylähulluna. Silti Jeesus sanoo, että yksikään naisesta syntynyt ei ole ollut Johannes Kastajaa suurempi. Johannes Kastaja oli siis jotakin erityistä.  Hän oli huutavan ääni erämaassa. Ympärillä olleet fariseukset ja lainoppineet eivät pitäneet Johannesta minään, he haastoivat Johannesta ja lopulta hänet teljettiin vankilaan. Miten tällainen henkilö voisi olla kaikkia muita ihmisiä suurempi? 

Jeesus tapasi eläessään ihmisiä, jotka olivat valmiita uskomaan Hänen sanomansa pelastavasta ja armahtavasta Jumalasta. Mutta Hän tapasi myös ihmisiä, jotka eivät uskoneet, mitä Hänellä oli sanottavanaan. Usein lainoppineet olivat jokseenkin omahyväisiä ja tietoisia omasta oppineisuudestaan ja ajattelivat, että he ovat “valittuja”, heitä, joille taivaan portti avautuu kuin taitto-ovi, heittämällä sisään! He ajattelivat, että heidän omavanhurskautensa olisi lippu taivaaseen, eli että oppi, laki ja ihmisen teot olisivat tie taivaaseen. Johannes Kastaja kuitenkin saarnasi tätä vastaan. Myös Jeesus puhui toisenlaisesta ihmisjoukosta, syntisistä, jotka pääsisivät taivaan portista sisään, jopa varmemmin kuin oppinut fariseus. Jeesuksen opetus oli ennen kuulumatonta! Pelastus ei ollut omavanhurskautta, oppineisuutta, lakia tai tekoja vaan se oli lahja-armoa, Jumalan lahjaa, jonka sai ottaa vastaan uskomalla Jeesuksen sanoman. Se oli jotakin aivan uudenlaista opetusta! 

Johannes oli siis suurin naisesta syntynyt, ihminen, joka ei vielä ollut sisällä taivasten valtakunnassa, mutta joka aika varmasti oli matkalla sinne. Toisaalta, kristityt, jotka olivat jo päässeet perille, olivat suurempia kuin kukaan maanpäällä, Taivasten valtakunnan kansalaisista. Se joka on perillä, on jo saanut kokonaan uuden identiteetin, uuden asuinsijan ja se, joka on matkalla, on kyllä kutsulistalla, mutta edelleen matkalla. Tilanne on hieman samanlainen kuin jos olisi saanut työpaikan Voikkaan tehtaalta ja olisi matkalla, mutta vasta perillä voisi sanoa olevansa voikkaalainen.  

Jeesus on aika inhimillinen puheessaan. Kukapa ei olisi kuullut sukupolvista moitetta! Miten teidän kanssanne oikein pärjää? Matteuksen evankeliumissa Jeesuskin moittii oman aikansa ihmisiä: ”Voi tätä epäuskoista ja kieroutunutta sukupolvea! Kuinka kauan minun vielä on oltava teidän keskuudessanne? Kuinka kauan minun pitää kestää teitä? (Matt.17:17). Voin vain kuvitella, kuinka turhautunut Jeesus ajoittain oli! Tänäkin päivänä kuulemme usein, kuinka nykyaika ja -sukupolvi ovat sellaista ja tällaista. Joten moitteessa ei sinänsä ole mitään uutta.  

Kun jokin muuttuu, ihminen on yleisimmin muutosvastainen. Aika usein kuulee, että ennen kaikki oli paremmin. Kaikki tuttu on turvallisempaa, jotenkin ehkä luotettavampaakin, tunnetaan tavat eikä mikään muutu. Muutos on aina jollakin tasolla vaikea. Joudumme usein myös tarkistamaan osaa asennettamme.  

Päivän evankeliumitekstissä Jeesus haastaa kuulijoiden ennakkoasenteita. Johannes tuli, hän ei syö eikä juo, ja ihmiset sanovat: ’Hänessä on paha henki.’ Ihmisen Poika tuli, hän syö ja juo, ja ihmiset sanovat: ’Mikä syömäri ja juomari, publikaanien ja muiden syntisten ystävä! Ihmisillä tuntui olevan tietynlainen käsitys, millainen on pyhä tai oppinut ihminen. Jotta olisi kelvollinen näille ihmisille, pitäisi toimia odotusten mukaisesti. Jeesusta pidettiin suurena profeettana ja hänen odotettiin pitäytyvän oppineen roolissa, kaukana tavan syntisistä. Hän tekikin aivan päinvastoin! Hän eli syntisten joukossa, söi samalta yhteiseltä lautaselta, jakoi saman viinikannun ruokapöydässä. Hän toimi täysin odottamattomalla tavalla. Jeesus totisesti toi muutoksen totuttuun! 

Myös täällä Voikkaalla jouduttiin odottamattoman eteen, kun Voikkaan paperitehdas hiljeni vuonna 2006. Oli keksittävät uusia tapoja elää, tulla toimeen uusilla tavoilla. Vaikka muutos on aina kipeä, siinä piilee myös voima. Jeesuksen vertauksessa odottamattomasta tuleekin siunaus, jotakin hyvää. Kylän hiljeneminen Voikkaalla oli kova isku, mutta täällä te edelleen elelette ja olette! Elämä on varmasti muuttunut, mutta se on jatkunut, erilaisena. Voikkaalaiset ovat tunnettuja vahvasta identiteetistään ja yhteishengestään. Kun Yleisradiossa kyseltiin vuonna 2013 mitä se voikkaalaisuus oikein on, vastaus kuului – Voikkaalaisuus on kieltä ja mieltä. Voikkaalaiset ovat myös aktiivista porukkaa. (YLE 12.4.2013) 

Tämä kansa ja tämä seutukunta on selvinnyt monesta. Sata vuotta sitten elämä oli erilaista. Moni asia on siitä muuttunut. Elämä oli erilaista ennen tehtaan sulkemista ja sen jälkeen. Mutta kaiken keskellä on luotettu Jumalaan ja Hänen pysyvään sanaansa. Vaikka elämä ympärillä muuttuu, Jumalan sana pysyy ja tähän kauniiseen kirkkoon on tultu sanankuuloon jo parin sukupolven ajan. Sitä ennen oltiin koululla, paloasemalla ja pihamaalla. Voi olla, että tulevaisuus tuo muutoksia tullessaan, mutta meillä on pysyvä kutsu taivasten valtakunnan perillisiksi, Jumalan lapsiksi. Se on syvin identiteettimme ja syvin elämämme perusta myös kaikkien muutosten keskellä. Niin on ollut meitä edeltävien sukupolvien aikana ja niin tulee olemaan myös meidän jälkeemme. Me elämme juuri nyt, juuri tässä hetkessä ja me saamme iloita ja kiittää juuri tänään. 

Piispa Mari Parkkinen

Kiitos kunniasta ja mahdollisuudesta päästä ojentamaan Etelä-Savon kulttuuriympäristöpalkinto. Tästä palkinnosta on muodostumassa hieno perinne, jolla voidaan joka toinen vuosi juhlistaa koko Etelä-Savon alueen kulttuurista merkitystä. Samalla voimme kohdistaa katseemme monenlaisiin juuriin ja perintöön, jota tämä alue ja sen alueella eläneet ihmiset ovat kantaneet mukanaan. Tuon perinnön vaaliminen tarvitsee aktiivista toimintaa, hikeä ja talkootyötä, mutta ennen kaikkea rakkautta historiaa ja ihmisiä kohtaan. Me ihmiset rakennamme historiaa valinnoillamme ja kuten tämä kulttuuripalkinto osoittaa, myös sillä, mitä ja miten ympäristöämme rakennamme.

Haluan kiittää kaikkia kolmea ehdolla ollutta kulttuuriympäristökohdetta: Riimukiven tilaa Puumalasta, Korholan tanssilava Rantasalmelta ja Partalan kuninkaankartanoa ja Männynmäen kulttuurimaisemaa Juvalta. Teitä on ehdotettu tämän palkinnon saajaksi. Se kertoo, että työnne ja ponnistuksenne on nähty, ja maisemassanne on myös viihdytty. Tiedän, että ehdolle pääseminen on ollut teille kaikille iloinen yllätys. Jo se on yksi palkinto tehdystä työstä ja kannustaa jatkamaan edelleen, kehittämään omaa, rakasta kulttuuriympäristöä, ei vain itselle, vaan meidän muidenkin iloksi.

Haluan myös erityisesti kiittää Savonlinnan kaupungin rakennustutkija Katri Nousiaista: Kiitos työstäsi, jota olet säätä ja aikatauluja uhmaten, mutta suurella sydämellä tehnyt alueen kulttuurin vaalimisen eteen.

Kulttuuri ja historia ovat ihmisille elintärkeitä – ne eivät ole vain menneisyyden jäänteitä, vaan elävää kudosta, joka muovaa identiteettiämme, arvojamme ja ymmärrystämme maailmasta.

Historia on kuin kompassi. Se ohjaa meitä ymmärtämään nykyhetkeä ja tekemään viisaampia päätöksiä tulevaisuudessa. Kun tunnemme menneisyyden, voimme ehkä oppia virheistä, mutta myös juhlia saavutuksia ja rakentaa siltoja sukupolvien välille. Historia antaa meille juuret – ja juurista kasvaa identiteetti. Ja kyllä, historia ajoittain toistaa itseään, olkoon niin!

Kulttuuri puolestaan on kuin peili. Se heijastaa tunteitamme, arvojamme ja unelmiamme. Taide, musiikki, kieli ja perinteet antavat meille keinon ilmaista itseämme ja kokea yhteyttä toisiin. Rakennukset ja niiden vaaliminen antavat kehyksen ja paikan elää kulttuuria todeksi. Kulttuuri tuo lohtua, iloa ja inspiraatiota – se tekee elämästä merkityksellistä.

Yhdessä historia ja kulttuuri muodostavat ihmisyyden ytimen. Ne eivät ole vain tietoa ja paikkoja tai viihdettä ja liikettä – ne ovat sielun ravintoa. Ne opettavat meitä arvostamaan erilaisuutta, ymmärtämään toisiamme ja rakentamaan maailmaa, jossa jokaisella on paikka ja tehtävä.

Rakennettu kulttuuriympäristö pohjautuu aina historiaan, usein hyvinkin kauas historiaan.

Kulttuuriympäristö on mielestäni paikka, jossa vuosisatojen ja vuosikymmenten kerrokset saavat näkyä, jossa ne kohtaavat toisensa. Kaiken ei tarvitse olla kuten ennen. Ihmisen kekseliäisyyden ja kehittymisen jäljet saavat näkyä ja niiden ympärillä kerrotut tarinat piirtävät mielikuvituksen avulla entisajat mieleemme. Me emme elä tyhjiössä, vaan jatkumossa. Iloitsen siitä, että jokaisessa ehdolla olleessa kohteessa myös eri sukupolvet voivat kohdata sekä toisensa, että pohtia elämää ennen meitä. Voi todeta, että tähän olemme tulleet ja monesta olemme selvinneet.

Mielelläni antaisin palkinnon teille kaikille, sillä jokainen teistä tuo tämän maakunnan ympäristöön valtavan määrän niin ymmärrystä kuin tietoakin ajasta ennen meitä ja luotte uskoa myös tulevaan työnne kautta. Mutta on valittava yksi.

Tänä vuonna kulttuuriympäristöpalkinnon saa: Korholan tanssilava Rantasalmelta!

Korholan tanssilavan historia on uudempaa, sotien jälkeistä kulttuuriympäristöperinnettä. Etelä-Rantasalmen urheilijat ovat perustaneet lavan 1940-luvulla ja tanssilavan kulta-aika sijoittuu 1960-luvulle. Parhaimmillaan tansseja on kuulemma ollut noin 50 kesän aikana! Lava on tuonut ihmiset yhteen vaikeiden aikojen jälkeen, antanut aiheen iloon ja tanssiin ja luonut uskoa tulevaan.

Reilut kaksi vuotta sitten lavan omistus siirtyi Parkunmäen masinisteille, kaveriporukalle, jolla oli yhteinen harrastus: kiinnostus koneisiin, niiden kunnostaminen ja historian vaaliminen.  Korholan lava tarjosi puitteet toteuttaa unelmia, joista yksi oli juhlien järjestäminen. Juhlia on riittänyt! Kulttuuriympäristön näkökulmasta on huomionarvoista, että lava on monin paikoin alkuperäisessä kunnossaan, koneita, valotauluja ja höyrymakkaroiden paistopistettä myöten.

Elämän juhliminen monin tavoin, tanssilavakulttuurin ylläpitäminen ja yhteen tuleminen ovat tärkeitä ihmisille edelleen. Se on myös osa henkistä hyvinvointia ja tuo elämään merkityksellisyyttä.  Eri sukupolvet saavat olla mukana tekemässä ja kokemassa, kuulla musiikkia, opetella tanssimaan ja unohtaa hetkeksi kaiken muun. Musiikki ei soi soittolistoilta tai kännykästä, vaan lavan täyttää musiikki eri vuosikymmeniltä, oikeilla soittimilla.

Tapahtumat kokoavat ympärilleen aina kaveriporukkaa suuremman talkooporukan. Kulttuuriympäristöä rakennetaan ja ylläpidetään yhteisöllisesti. Se on ilon ja ihmetyksen aihe.

Yhteinen tekeminen, työnsä näkeminen ja sen antimista nauttiminen ovat parasta kulttuuripääomaa. Lavan ympäristö rakentuu vähitellen, perinteitä kunnioittaen. Maalirahat on kuulemma saatu lahjoituksena, pieni katos on jo tehty, maata siirretty, joten ympäristö rakentuu yhdessä muiden paikallisten projektien kanssa. Haave lavan läpi kulkevasta tanssiterassista elää, samoin kuin idea järjestää teemajuhlat 1960- ja 1970- luvun hengessä. Toivon, että kulttuuriympäristöpalkinto vahvistaa halua säilyttää tanssilava rakennuksena sekä ympäristönä elävänä esimerkkinä Etelä-Savon yhteisöllisestä historiasta. Kulttuuri itsessään on elävää, historia herää henkiin!

Onnittelut siis Korholan lava!

Suuret kiitokset ja Hyvän Jumalan siunausta kaikille ehdolla olleille ja koko Etelä-Savon kulttuuriympäristötyölle.

Piispa Mari Parkkinen

»Taivaiden valtakuntaa voi ajatella näin: Oli kymmenen morsiusneitoa, jotka ottivat soihdut ja lähtivät sulhasta vastaan. Viisi heistä oli tyhmiä ja viisi järkeviä. Tyhmät eivät ottaneet mukaansa öljyä, mutta järkevät ottivat soihdun lisäksi öljyastian. Kun sulhanen viipyi, kaikkia alkoi väsyttää ja he nukahtivat. Keskellä yötä kuului huuto: ’Sulhanen tulee! Lähtekää häntä vastaan!’ Silloin morsiusneidot havahtuivat ja sytyttivät soihtunsa. Tyhmät morsiusneidot pyysivät järkeviltä lisää öljyä, jotta heidän soihtunsa eivät sammuisi. Järkevät kuitenkin vastasivat: ’Sitä ei millään riitä meille kaikille. Menkää myyjien luokse ja ostakaa itsellenne öljyä.’ Kun tyhmät morsiusneidot olivat ostamassa öljyä, sulhanen saapui. Valmiina olevat morsiusneidot menivät hänen kanssaan häihin, ja hääpaikan ovi suljettiin. Vähän myöhemmin muutkin morsiusneidot tulivat ja pyysivät: ’Herra, Herra, avaa meille ovi!’ Sulhanen kuitenkin sanoi: ’En todellakaan avaa. Minä en tunne teitä.’ Pysykää siis valveilla, koska ette tiedä päivää ettekä hetkeä.»  

Olin alkusyksystä valtakunnallisella maanpuolustuskurssilla. Niitä on järjestetty jo vuodesta 1969. Maanpuolustuskursseilla käydään läpi kotimaamme kokonaisturvallisuutta. Mukana on edustajia eri aloilta; valtion hallinnosta, yrityksistä, yhdistyksistä ja kirkosta. Kaikki tulimme yhteen ja pohdimme, miten voimme yhdessä rakentaa turvallista Suomea ja miten voimme varautua ja valmistautua mahdollisiin häiriötilanteisiin yhteiskunnassamme.

Moni on varmasti jossakin muodossa ollut mukana pelastautumisharjoituksessa koulussa tai töissä. Siinä testataan tehtyä valmiussuunnitelmaa käytännössä. Harjoitellaan, missä kokoonnutaan, miten siirrytään paikasta toiseen ja kuka katsoo, että kaikki ovat mukana. Sekin on varautumista erilaisten häiriötilanteiden varalta.

Valvokaa! Kuuluu tämän sunnuntain otsikko. Se on aika monitahoinen käsky. Jos sitä miettii lähemmin, voi mieleen tulla aika monta eri näkökulmaa valvomisesta. Äiti- ja mummi-ihmisenä ensimmäisenä tulee mieleen, että ei todellakaan pidä valvoa, vaan nukkua! Heti kohta ysin uutisten jälkeen, eikä mitään iltariekkumisia! Toisaalta, koulussa opettajan tehtävä on todellakin valvoa esimerkiksi koetilannetta, että kaikki saavat vastaukset paperiin ja kännykkä pysyy repussa tai parkissa.

Valvomista voi siis olla yksilötasolla, mutta se voi olla myös yhteisöllistä. Me yövyimme maanpuolustuskurssilla perinteisissä parakeissa, mutta maastokomennuksella yövytään teltoissa ja jonkun pitää aina valvoa kipinässä, että nuotiotuli ei sammu ja kaikki pysyvät lämpiminä. Kipinämikkona olo on valvomista yhteiseksi hyväksi.

Valvominen tarkoittaa hereillä olemista, valmiudessa oloa, varautumista. Mitään ei siis ole vielä tapahtunut, mutta kannattaa olla hereillä, koska kohta saattaa tapahtua.

Me varaudumme monin eri tavoin elämässä. Nykyään tulee tarkistettua aika usein, että kännykässä on virtaa. Minä teen sitä lähes neuroottisesti johonkin tapahtumaan tai junaan mennessä, että pystynhän nyt varmasti näyttämään, että minulla on lippu! Varavirta pelastaa, ainakin joskus. Ja sitä varavirtaa, eli lisäöljyä olisi pitänyt olla tämän päivän evankeliumitekstin morsiusneidoillakin. Osa morsiusneidoista missasi juhlan, koska he eivät olleet varautuneet lisävirralla, siis öljyllä, vaan joutuivat lähtemään ostamaan sitä lisää.

Jeesus ei evankeliumissa kuitenkaan puhu kipinämikoista tai koulun seinässä olevasta pelastautumissuunnitelmasta, vaan Jeesus puhuu siitä, miten me osaisimme valmistautua siihen hetkeen, kun kohtaamme Jumalan. Miten me osaisimme elää täällä maapallolla niin, että kun meidän aikamme koittaa, voisimme sanoa, että olemme eläneet valvoen?

Virsi 509 puhuu sen kaltaisesta valvomisesta hienosti:

Herra, elämääni / valvo, etten harhaan / vaeltaisi täällä / ohi ihmisten.

Sydäntäni ohjaa, / anna minun, Herra, / armossasi kasvaa, /olla ihminen.

Tuota kaikkea tarkoittaa valvominen kristityn elämässä. Valvominen tarkoittaa sitä, että pidämme silmällä omaa elämäämme. Kymmenen käskyä on tarkasteluun oiva aloitus, kohtelemme toisiamme kunnioittavasti jne. Mutta ennen kaikkea se tarkoittaa sitä, että Jumala valvoo elämäämme ja ohjaa meitä polulla eteenpäin.

Kristittynä valvominen ei ole migreeniä aiheuttavaa jatkuvaa pelonsekaista valvomista, vaan se on ennen kaikkea luottamista, luottamista siihen, että Jumala valvoo ja ohjaa elämäämme.  Vaikka me ihmiset kuinka varautuisimme ja valmistautuisimme, niin elämä saattaa joskus tarjoilla hapanmehua. Siinä hetkessä on tärkeää, että meillä on yhteys Jumalaan, jonka puoleen saamme kääntyä. Sitä on valvominen, kääntymistä Jumalan puoleen.

Pimeässä marraskuun illassa ymmärtää, miten pieni valo valaisee huikean ison alueen. Toivon kipinä valaisee elämän tietä ja muutama prosentti akussa riittää takaamaan junamatkan.

Sellaista on kristittynä valvominen.

Tunnustakaamme yhteinen kristillinen uskomme.

Piispa Mari Parkkinen

Minä en häpeä evankeliumia, sillä se on Jumalan voima ja se tuo pelastuksen kaikille, jotka sen uskovat, ensin juutalaisille, sitten myös kreikkalaisille. Siinä Jumalan vanhurskaus ilmestyy uskosta uskoon. Onhan kirjoitettu: ”Uskosta vanhurskas saa elää.” 

Uskosta vanhurskas saa elää. Tämä on luterilaisen teologian ydin. Uskosta vanhurskas saa elää.

Reformaation päivää vietetään yleensä 31.10. koska silloin, vuonna 1557, Martti Luther julkaisi teesinsä, joilla hän haastoi katolisen kirkon oppia. Meillä reformaationpäivää vietettiin viime sunnuntaina.

Moni on varmasti kuullut siitä, kuinka Martti Luther koki syvää ahdistusta, siitä että hän ei munkkikammiossaan pystynyt omasta mielestään täyttämään täydellisesti Jumalan tahtoa, siis kaikkia Raamatun käskyjä. Niitä on huomattavasti enemmän kuin ne kymmenen, jotka me tunnemme paremmin. Raamattua lukiessaan Lutherin silmät osuivat tähän Roomalaiskirjeen kohtaan: Uskosta vanhurskas saa elää.

Luther kuului katoliseen augustinolaissääntökuntaan ja katolisen kirkon vahva ajatus oli kirkkoisä  Augustinuksen (354–430) vanhurskauttamisopista, joka pitää sisällään ajatuksen ulkoisesta lahjasta ja sisäisestä prosessista, eli Jumala kyllä tekee uskovan vanhurskaaksi, mutta ihmisten teot vaikuttavat myös vanhurskauteen. Ja tämä kärvensi Lutherin sielua; mitä jos en kelpaa Jumalalle siksi, että en pysty pitämään kaikkia lakeja, sääntöjä, joita Raamatussa on. Mitä jos en elä juuri oikein kirjoitetun Sanan mukaan? Riitänkö Jumalalle?

Tuska sai Lutherin kääntymään tietysti myös Vanhan Testamentin puoleen, josta hän luki 1. Mooseksen kirjasta (15:6): Ja Abram uskoi Herraan, ja Herra luki sen hänelle vanhurskaudeksi. Siis siihen, että kelpaan Jumalalle, että olen pelastuksesta osallinen, riittää se, että uskon. Tuo ymmärrys iski Lutheriin niin lujaa, että reformaation aallot lähtivät vyörymään, protestanttinen kirkko sai syntynsä. Uskosta vanhurskas saa elää.

Olen asunut Jerusalemissa kolme vuotta Suomen Lähetysseuran lähettinä. Siellä tuli tutuksi sekä Raamatun kaikkia käskyjä noudattamaan pyrkivät ortodoksijuutalaiset että reformaatiota suuresti juhliva paikallinen luterilainen kirkko.

Meidän uskomme juuret ovat juutalaisuudessa. Ortodoksijuutalaiset ajattelevat, että paikan elämän jälkeisessä elämässä saa noudattamalla oikeaa teologiaa, johon kuuluu paljon erilaisia puhtauslakeja sekä käskyjä. Jos olet käynyt Israelissa, niin olet ehkä nähnytkin näitä tapoja vielä tänäkin päivänä. Sapattisäädökset ovat yksi näkyvä esimerkki. Sapattina ei saa ajaa autoa, ei käydä kauppaa, tai kävellä 960 metriä pidemmälle kotoa, paitsi jos rakennukset ovat toisissaan kiinni ja asutus on jatkuva. Se muuttaa metrimäärää. Sapatti oli yksi lempiaikojani Israelissa, päivä on rauhallinen ja sen aikana vietetään aikaa perheen kanssa ruokaillen sekä rukoillen Jumalaa. Mutta ajoittain mietin Lutherin tavoin, miten ikinä ihminen voisi varmistua siitä, että varmasti toteuttaa jokaisen opillisen määräyksen, joita on yli 600, jotta olisi Jumalalle kelvollinen.

Yksi Lutherin reformaation teemoista oli, että ihminen ei voi vanhurskauttaa itseään vaan vanhurskaus itsessään on Kristuksen lahjaa, ”vierasta vanhurskautta”, Kristuksen vanhurskautta. Ihminen saa lahjaksi saman vanhurskauden, jonka Jumala on antanut Pojalleen Jeesukselle Kristukselle. Se on aika huikea lahja!

Luther siis oivalsi, mitä Abraham oli oivaltanut ja mitä Paavali painotti; omilla teoilla kukaan meistä ei pelastu, vaan pelastus todella on Jumalan lahjaa. Toki tämän lahjan tulee näkyä kristityn elämässä, mutta kenelläkään meistä ei ole oikeutta arvottaa sitä, kuka on pelastuksen piirissä ja kuka mahdollisesti ei. Yksin usko Jumalaan pelastaa. Tämä oivalluksen ydin oli tärkeä Lutherille.

Luther oli pitkään erimielinen tästä katolisen kirkon kanssa, jossa painoarvoa sai myös ihmisten omat teot. Mutta kävi niin kuin yleensä käy, kun viha laantuu ja jaksetaan katsoa asioita rauhallisesti yhdessä; vuonna 1999 kirkkomme saavutti yksimielisyyden katolisen kirkon kanssa vanhurskauttamisopista. Uskon vanhurskaus toteutuu, kun Kristus on läsnä kristityssä ja vaikuttaa tämän elämään. Eli pelastus on uskossa Kristukseen ja sen tulee näkyä kristityn elämässä. Hyviä uskon hedelmiä ovat: Rakkaus, Ilo, Rauha, Kärsivällisyys, Ystävällisyys, Hyvyys, Uskollisuus, Lempeys, Itsehillintä (Gal 5: 22). Näitä vastaan ei ole laki!

Meidän tehtävämme on kertoa evankeliumia, kertoa ilosanomaa Jumalasta ja hänen pelastavasta armostaan. Siihen kutsutaan meitä kaikkia. Sitä työtä tehdään myös täällä Taipaleen seurakunnassa. Me emme omista kirkkorakennuksia tai seurakuntarajoja, ne kaikki kuuluvat Kristukselle, sille työlle, jota varten rakenteet ovat olemassa. Rakenteet eivät pelasta, vaan yksin Jeesus.

Siksi me voimme myös iloisin mielin yhtyä tuon Raamatun kohdan alkusanoihin: Minä en häpeä evankeliumia, sillä se on Jumalan voima ja se tuo pelastuksen kaikille, jotka sen uskovat. Kertokaamme siis riemullisin mielin evankeliumia eteenpäin!

Uskosta vanhurskas saa elää. Tuohon Raamatun sanaan saamme tänäänkin uskoa ja luottaa.

Piispa Mari Parkkinen

Opetuslapset tulivat Jeesuksen luo ja kysyivät: ”Kuka on suurin taivasten valtakunnassa?” 
    Silloin Jeesus kutsui luokseen lapsen, asetti hänet heidän keskelleen ja sanoi: 
    ”Totisesti: ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi, te ette pääse taivasten valtakuntaan. Se, joka nöyrtyy tämän lapsen kaltaiseksi, on suurin taivasten valtakunnassa. Ja joka minun nimessäni ottaa luokseen yhdenkin tällaisen lapsen, se ottaa luokseen minut. Mutta jos joku johdattaa lankeemukseen yhdenkin näistä vähäisistä, jotka uskovat minuun, hänelle olisi parempi, että hänen kaulaansa pantaisiin myllynkivi ja hänet upotettaisiin meren syvyyteen. 
    (Voi tätä maailmaa ja sen viettelyksiä! Viettelysten täytyy kyllä tulla, mutta voi sitä ihmistä, jonka kautta ne tulevat! Jos kätesi tai jalkasi viettelee sinua, hakkaa se poikki ja heitä pois. Onhan parempi, että käsipuolena tai jalkapuolena pääset sisälle elämään, kuin että sinut molemmat kädet ja jalat tallella heitetään ikuiseen tuleen. Ja jos silmäsi viettelee sinua, repäise se irti ja heitä menemään. Onhan parempi, että silmäpuolena pääset sisälle elämään, kuin että sinut molemmat silmät tallella heitetään helvetin tuleen.) 

   Katsokaa, ettette halveksi yhtäkään näistä vähäisistä. Sillä minä sanon teille: heidän enkelinsä saavat taivaissa joka hetki katsella minun taivaallisen Isäni kasvoja.” 

Terveisiä maanpuolustuskurssilta! Suomessa on jo vuodesta 1969 lähtien järjestetty valtakunnallisia maanpuolustuskursseja, joilla käydään läpi kotimaamme kokonaisturvallisuutta. Mukana on edustajia eri aloilta; valtion hallinnosta, yrityksistä, yhdistyksistä ja kirkosta. Kaikki tulemme yhteen ja pohdimme, miten voimme yhdessä rakentaa Suomen kokonaisturvallisuutta.

Kurssi kestää neljä viikkoa, maanantaista torstaihin, perjantait tehdään omia töitä. Viikko sitten olin jälleen lähdössä kurssille ja sanoin nelivuotiaalle lapsenlapselle, että mummi lähtee maanpuolustuskurssille. Tyttö mietti hetken aikaa ja kysyi sitten kirkkaalla lapsen äänellä: mummi, puhutko sinä vai puolustatko sinä?

Lapsi on usein nähnyt, kuinka puhun työkseni ja nyt selvästi pienessä mielessä pohditutti puhumisen ja puolustamisen ero. Puhutko sinä vai puolustatko sinä? Ajattelen, että se on hyvä kysymys meille kaikille tänä sunnuntaina, joka on lasten ja enkeleiden sunnuntai.

Viimeaikaiset uutiset ovat kertoneet, kuinka lapsiperheköyhyys kasvaa kotimaassamme. 31 000 lasta elää jatkossa köyhyysrajan alla (Yle 24.9.2025 STM:n arvio leikkausten kokonaisvaikutuksesta). Se on äärimmäisen huolestuttavaa lasten ja perheiden näkökulmasta. Mistä ottaa raha jokapäiväiseen leipään tai vaikkapa koulutarvikkeisiin? Köyhyys vaikuttaa myös moneen muuhun osa-alueeseen kuin riittävän ja ravitsevan ravinnon saantiin. Se vaikuttaa lasten ja nuorten harrastus- ja vapaa-ajanviettotapoihin, koulutusmahdollisuuksiin, terveyteen ja hyvinvoinnin kokemuksiin. Lapsiperheköyhyys lisää osattomuutta ja riskiä syrjäytyä, ja voi siten vaikuttaa ihmisen elämän suuntaan. Ennen kaikkea köyhyys uhkaa lapsen oikeuksien toteutumista (Lapsen ääni- kysely 2023, Pelastakaa Lapset).

Myös kokonaisturvallisuuden näkökulmasta tilanne on huolestuttava. Jos yhteiskunnassa tuloerot kasvavat ja hyvinvointi jakaantuu liian epätasaisesti, se järkyttää koko yhteiskuntarauhaa. Suomi on rakenteiden puolesta ollut useita vuosia maailman onnellisin maa, mutta hyvinvointiyhteiskuntamme on rapautumassa.  Usein tuntuu, että päättäjät kyllä puhuvat, mutta eivät puolusta.

Carl Philipp Gottlieb von Clausewitz on 1700-1800 lukujen taitteessa elänyt kuuluisa sotateoreetikko. Hänen mukaansa vasta vastustaminen, eli puolustaminen, synnyttää sodankäynnin. Jos kohde ei puolustaudu, vihollinen kävelee yli ja maa tulee vallatuksi. Puolustus ja puolustaminen ovat siis aktiivista toimintaa. Asioille tehdään jotakin. Pahuuden edessä puolustaudutaan ja puolustetaan.

Tekeminen on tuttua myös Raamatusta. Muutama viikko sitten pyhän aihe oli lähimmäinen ja evankeliumikohtana oli tuttu kertomus samarialaisesta, joka pysähtyi auttamaan ryöstettyä vihollistaan. Tuon pyhän esittelytekstissä muistutetaan, että ihminen ei itse ole aina tietoinen siitä, että hän hyvää tehdessään itse asiassa toimii Jumalan rakkauden välikappaleena. Siinä, että me puolustamme heikkoja, hyljeksittyjä, jopa vihollisiamme, me toimimme Jumalan rakkauden välikappaleena. Puolustaminen on kristillisyyden ydintä.

Saksalaisella keskitysleirillä kuollut pappi, Dietrich Bonhoeffer, sanoi, että pahinta ei ole pahojen pahuus vaan se, jos hyvät ovat hiljaa. Sitä hiljaisuutta saattaa olla koulun pihalla, kun kiusataan. Sitä hiljaisuutta saattaa olla työpaikalla, kun jätetään yhteisön ulkopuolelle. Sitä hiljaisuutta on myös silloin, kun lapset joutuvat sotien jalkoihin. Olemmeko valmiit puolustamaan? Astumaan suojaksi, tukemaan heikompaa? Bonhoefferin sanoin, kun pahan valta kasvaa ympärillä, täytyy toisen maailman, Jumalan maailman ääntä vahvistaa.

Kristinusko on muuttanut maailmaa, mutta aina se ei ole ollut itsestään selvää.  Myös kristityt ovat olleet mukana epäoikeudenmukaisuuksissa, jopa orjuuttamassa ja tuhoamassa, mutta myös silloin joku on lopulta noussut puolustamaan syrjittyjä ja sorrettuja. Kun Jumalan sanaa on käytetty totaalisen väärin, aina on löytynyt joku, joka on noussut puolustamaan Jeesuksen esimerkin mukaisesti.  Jeesus on aina pienemmän puolella.

Bonhoefferin jalanjäljissä kulkee myös Itä-Suomen yliopiston professori Arto O. Salonen puhuessaan nykyajan ihmisten hyvän elämän tavoittelusta. Hyvä elämä ei ole materiaalista menestystä tai elämää omaksi hyväksi, vaan merkityksellinen hyvinvointi tulee siitä, että elämme toisia varten, rakennamme parempaa maailmaa. Professori Salonen huhuilee Bonhoefferin lailla hiljaisten hyvisten perään. Maailman parantajat, hyvikset, voisivat olla rohkeammin muutosvoima myös tässä ajassa.

Tuo samainen ihana lapsenlapsi, joka pohti maanpuolustuskurssin puhumista ja puolustamista, kuuntelee iltamusiikkina Suvi Teräsniskan laulamia lastenlauluja. Pilvipeiton alla -laulu kertoo lapsista, jotka joutuvat elämään kurjissa oloissa ja lopulta myös nukkuvat yönsä pelkän pilvipeiton alla. Laulussa pyydetään: “Taivaan Isä, suojaa heitä, miljoonia nääntyneitä, enkelin siivin peitä heidät nukkumaan” Liian moni maailman lapsi on tänäänkin herännyt sodan jaloissa ja epävakaissa elämän oloissa. Sudanin lapset, Gazan lapset ja kotimaamme lapset tarvitsevat meitä aikuisia.

Ajattelen, että kirkon sekä kristityn tehtävä on toki puhua, mutta ennen kaikkea meidän tehtävämme on puolustaa.  Tarttua toimeen. Muuttaa maailmaa. Jeesus puolusti ja paransi vammaisia, köyhiä, naisia ja myös lapsia. Jeesus rikkoi raja-aitoja, kaatoi myös pöytiä temppelialueella saadakseen viestinsä perille. Jeesus oli äänekäs radikaali. Lapsi sai aivan uudenlaisen aseman Jeesuksen opetuksessa. Hänen aikanaan lapsi ei ollut mitään, mutta Jeesus nosti lapsen keskiöön. Kun Jeesus asetti lapsen keskelle, lasta ei voi enää siirtää marginaaliin. Jeesuksen sanoilla on ollut valtava merkitys lasten asemaan. Meidän tehtävämme on jatkaa tuota tehtävää. Meidän tehtävämme on puolustaa lapsia.

Tämä sunnuntai on omistettu kirkkovuodessamme erityisesti lapsille sekä arkkienkeli Mikaelille. Mikael on taivaallisen sotajoukon komentaja ja hän puolusti Jumalan valtakuntaa, siis myös ihmistä, taistellessaan pahuutta vastaan. Jumala olisi ehkä voinut kaikkivaltiaana poistaa pahuuden; lyödä alas sortajat ja kiusaajat, mutta Hän ei tehnyt niin, vaan Jumala odottaa ihmiseltä, että ihminen nousee puolustamaan. Se on ihmisenä kasvamista, Jumalan odotuksiin vastaamista. Jumala odottaa, että ihminen tarttuu toimeen. Se voi tarkoittaa päätöksentekoa, jossa muistetaan myös päätösten vaikutukset lapsiin, se voi olla puuttumista kiusaamiseen koulussa tai töissä, se voi olla lasten puolustamista sodan jaloissa. Meillä on paljon tehtävää. Siihen meitä kutsutaan myös tänään, Mikkelin päivänä, tässä omassa kaupungissamme.

Puhutko vai puolustatko?

Piispa Mari Parkkinen

Jeesus lähti sitten taas Tyroksen seudulta ja tuli Sidonin ja Dekapoliin alueen kautta Galileanjärvelle. Siellä hänen luokseen tuotiin kuuro mies, joka ei pystynyt kunnolla puhumaan, ja häntä pyydettiin panemaan kätensä miehen päälle. Jeesus otti hänet erilleen väkijoukosta, pani sormensa hänen korviinsa, sylkäisi ja kosketti hänen kieltään. Sitten hän katsahti taivaalle, huokasi ja sanoi kuurolle: ”Effata.” Se merkitsee: aukene. Silloin miehen korvat aukenivat ja hänen kielensä vapautui, niin että hän puhui selkeästi. 
    Jeesus kielsi ihmisiä kertomasta tästä kenellekään, mutta mitä enemmän hän heitä kielsi, sitä enemmän he levittivät siitä tietoa. Kaikki olivat ylen määrin hämmästyksissään ja sanoivat: ”Hyvin hän on kaiken tehnyt. Kuurot hän saa kuulemaan ja mykät puhumaan.” 

Kun nuorempi lapsemme oli ehkä noin 3 tai 4-vuotias, hän hyppi sohvalla. No, kaikki lapsethan sitä tekevät ja moni on varmasti kuullut niitä kertomuksia, että kieleen on tullut reikä tai sohvalta pudotessa hammas on katkennut. Tietysti äitinä komensin lasta lopettamaan. Sillä ei ollut mitään vaikutusta, vaan lapsi jatkoi hyppimistä. Lopulta kysyin missä sinun korvasi ovat, kun et kuule. Lapsi vastasi, että ne putosivat lattialle ja jatkoi hyppimistä. Korvat eivät kuulleet. Viesti ei mennyt perille. 

Viesti ei mennyt perille myöskään Raamatun kohdan kuurolle. Hän oli luultavasti ollut kuuro lapsuudestaan, koska ei myöskään pystynyt kunnolla puhumaan. Puhumaan opitaan kuulemalla. Toki tänä päivänä puhutaan myös viittomakielellä, onneksi. Jos me emme kuule keskustelua vaikkapa ruokapöydässä tai etäyhteydellä käydyssä työkokouksessa, me koemme olevamme ulkopuolisia. Kun emme kuule, niin yhteyttä ei synny.  Toisinaan syy saattaa olla myös vastaanottavassa päässä. Me emme aina halua kuulla. Tai meillä saattaa olla valikoiva kuulo, ainakin siltä joskus tuntuu teini-ikäisten perheissä. Kun me emme kuuntele, niin myös silloin yhteys katkeaa. Kuuleminen on siis tärkeää yhteyden kannalta. 

Tuossa Raamatun kohdassa on toinenkin tärkeä näkökulma. Kuuro mies tuotiin Jeesuksen luokse. Häntä ei jätetty yksin, vaan hänen ympärillään oli ihmisiä, jotka toivoivat, että Jeesus tekisi ihmeen ja parantaisi miehen. Ehkä mies ei edes tiennyt Jeesuksen olevan kaupungissa, mutta ystävät tiesivät ja halusivat tuoda kuuron Jeesuksen luokse. Siksi myös se, että me kutsumme, tuomme ihmisiä mukaan seurakuntaelämään ja kohtaamaan Jeesuksen.  

Tätä Raamatun kohtaa on pohdittu paljon. Miksi Jeesus laittaa sormensa kuuron korviin ja koskettaa miehen kieltä sylkäistyään ensin sormeensa? Miksi Jeesus otti miehen erilleen, vaikka suurimman osan ihmeistä hän teki julkisesti?  

Evankeliumin kirjoittamisen aikana ajateltiin yleisesti, että kun joku sairastui tai syntyi erilaisena, se oli seurausta synnistä. Saatettiin ajatella, että sairastuminen oli Jumalan rangaistus tehdystä synnistä, joka saattoi kantaa sukupolvienkin takaa tähän hetkeen. Onneksi tänä päivänä tunnetaan sairauksien syntyä paremmin ja pystytään auttamaan myös lääketieteellisesti. 

Mies oli siis kuuro. Ei olisi auttanut, vaikka Jeesus olisi kuinka lujaa huutanut, että nyt parannan sinun korvasi. Oli yksinkertaisesti selvempää laittaa sormet korviin merkiksi siitä, mitä Jeesus tekisi. Jeesuksen aikaan uskottiin, että sylki sisälsi parantavia ainesosia. Vähän samaan tapaan kuin meillä joitakin vuosikymmeniä sitten uskottiin, että koiran suu on puhdas ja nuolaisu puhdistaa tai parantaa.  

Jeesuksen tapa toimia oli kuurolle miehelle tuttu tapa.  Jeesus toimi niin kuin häneltä odotettiin. Näin tilanne oli turvallinen kuurolle miehelle. Tuskin näitä toimia olisi tarvittu, koska Jeesus myös rukoili ja hänen sanansakin olisi riittänyt, mutta Jeesus mukautui ajan tapoihin siinä määrin kuin oli tarpeen. 

Jeesus otti miehen erilleen ihmisjoukosta. Hän halusi keskittyä juuri tämän henkilön tilanteeseen. Samoin Jeesus kohtaa tänäänkin, jokaisen ihmisen aina yksilönä. Jeesuksella riittää aikaa.  

Jeesus huokaisi rukouksensa kohti taivaita. Ehkä tuohon huokaukseen sisältyi miehen kantama tuska erilaisuudesta, hyljeksittynä olosta, ulkopuolelle jätöstä. Tuo huokaus kohosi kohti Jumalaa. Jeesus rukoili effata, aukene. Silloin kuuron korvat avautuivat, korvat kuulivat Jumalan sanan ja sielu sai kohdata Vapahtajansa.  

Kokemus on valtava! Se joka kuulee, tai oppii viittomakielen, pääsee yhteyteen, osaksi yhteiskuntaa. Se, joka puhuu selkeästi, saa äänensä kuuluville. Kukaan ei enää epäile järkeä, eikä sairauden taustaa.  

Jeesus pelasti kuuron miehen nykyhetken, tulevaisuuden, mutta samalla myös historian. Ihmiset eivät enää katsoneet halveksivasti miestä, joka puhui ja kuuli. Hänessä ei enää näkynyt sairauden tuoma, ihmisten lyömä, syntileima. 

Kuuleminen synnyttää yhteyden. Millaisissa tilanteissa sinun korvasi ovat pudonneet lattialle? Mitä tarvitaan, että olet valmis kuulemaan? Me saamme tänään avata korvamme kuulemaan. Me saamme kutsua ihmisiä seurakuntaan, Sanan kuuloon ja yhteisen pöydän ääreen. Me saamme kohdata Jeesuksen henkilökohtaisesti ehtoollisen sakramentissa ja meidän korvamme ja sielumme saavat olla avoinna Jumalan huolenpidolle. Yhteys syntyy Jeesuksen sanojen kautta. 

Psalmissa 40 sanotaan: Teurasuhria ja ruokauhria sinä et halua, polttouhria ja syntiuhria sinä et pyydä, mutta sinä teit minulle kuulevat korvat. (Ps 40:6). Ne kuulevat korvat olkoon avoinna tänäänkin Jumalan armon sanomalle. 

Piispa Mari Parkkinen