Jeesuksen luo tuli fariseuksia ja saddukeuksia, jotka halusivat panna hänet koetukselle ja pyysivät häntä näyttämään merkin taivaasta. Mutta Jeesus vastasi heille: ”Illalla te sanotte: ’Tulee kaunis ilma, kun taivas ruskottaa’, ja aamulla: ’Tänään tulee ruma ilma, sillä taivas on synkän ruskottava.’ Taivasta te kyllä osaatte lukea, mutta ette aikojen merkkejä. Tämä paha ja uskoton sukupolvi vaatii merkkiä, mutta ainoa merkki, joka sille annetaan, on Joonan merkki.” Hän jätti heidät siihen ja lähti pois.  

Luterilaisessa kristikunnassa vietetään tänään suurta juhlaa. Juvan piispantarkastus on nyt tehty, siinä on tietysti aihetta juhlaan, mutta me vietämme myös reformaation juhlaa. Käsite ”reformaatio” tulee latinan kielen sanoista ”re” eli uudelleen ja ”forma” eli muoto. Kyseessä on siis sananmukaisesti uudistaminen, muutos tai korjausliike. Luterilaisuudessa käsite viittaa Lutherin teeseihin, joissa kehotettiin palaamaan Raamatun opetuksiin pelastuksesta.  

Re-formaatio merkitsee siis uudelleen muovaamista. Luterilaisuudessa se usein liitetään ajatukseen lähteille palaamisesta, palaamisesta evankeliumin ytimeen. Kun Martti Luther aikoinaan kritisoi roomalaiskatolista kirkkoa, hän kritisoi ennen kaikkea katolisen kirkon ajatusta aneista syntien sovituksena ja pelastuksen välineenä. Luther haastoi kirkkoa palaamaan evankeliumin ytimeen, ilosanomaan, siihen mikä on kaikkein tärkein Jeesuksen sanoma. Se on pelastuksen sanoma Jumalan armona, ei ihmisen omin voimin. Pelastus tapahtuu yksin Jumalan armosta, ei aneiden tai muidenkaan ihmisen tekojen kautta. Pelastus tapahtuu yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen tähden. Vanhurskauttamisoppi onkin yksi luterilaisuuden keskeisin oppi.  

Tämän päivän evankeliumissa Jeesus tapaa oppineita teologeja. Jeesuksen opetus on herättänyt kiivaita mielipide-eroja oppineiden keskuudessa ja nyt he tulevat jälleen koettelemaan Jeesusta. Jeesus ei suhtaudu heihin kovin lempeästi, vaan arvostelee pahaa ja uskotonta sukupolvea ja lopuksi tiuskaisee, että Joonan merkki on ainoa, joka heille annetaan. 

Nämä Jeesuksen sanat voisivat olla totta tänäänkin. Aika usein kuulee, kuinka pahana aikana omaa aikaamme pidetään. Meillekin on tarjolla vain Joonan merkki. Mutta mikä se on? Ehkä muistat Joonan kertomuksen, kuinka hänen piti mennä kertomaan Niniveen Jumalan tulossa olevasta rangaistuksesta, koska kansa oli uppiniskaista eikä elänyt Jumalan sanan mukaan. Joona lähti karkuun Jumalan tehtävää ja vietti kolme vuorokautta valaan vatsassa. Kun hän lopulta pääsi Niniveen asti, Jumala muuttikin mieltään ja armahti kansaa. 

Joona sydämistyi niin valtavasti tästä Jumalan armollisuudesta, että pyysi Jumalaa ottamaan hänen oman elämänsä, hän siis halusi kuolla, koska Jumala oli Joonan mielestä liian armollinen. Tämän kaltaista asennetta tapaa myös tänä päivänä. Olen aika usein kuullut teologisia väittelyitä, joissa joku sanoo, mieluummin kuolen kuin… tai vain minun kuolleen ruumiini yli! 

Tällaiselta teologiselta kiivailijalta Jumala kysyy: Onko sinulla mitään syytä olla suutuksissa? Ihminen haluaisi niin kovin mielellään ohjailla jopa Jumalan päätöksiä. Mutta Joona joutuu toteamaan sen, minkä moni muukin; Minä tiesin, että sinä olet anteeksiantava ja laupias Jumala ja sinä olet kärsivällinen ja sinun hyvyytesi on suuri. Sinä olet aina valmis luopumaan rangaistuksesta, jolla olet uhmannut. (Joona 4:1-5). 

Joonan merkki on merkki Jumalan armosta. Jeesus puhuu tästä merkistä muutamassa muussakin Raamatun kohdassa (Matt. 12:39-40, Luuk. 11:29-30). Niissä hän viittaa kolmeen vuorokauteen, joiden jälkeen hän nousee kuolleista ja Jumalan armo saavuttaa ihmiskunnan.  

Jumalan armo, Joonan merkki, saattaa tulla kompastuskiveksi myös tämän päivän seurakunnassa. Ihmisinä emme olisi aina valmiita antamaan armoa. Ainakaan niille, jotka ovat kanssamme erimielisiä. Mutta kyse ei onneksi olekaan meistä, vaan Jumalasta. Tämän päivän evankeliumistekstissä tapaamme Jeesuksen, joka suivaantuu oppineisiin teologeihin ja tiuskaisee näille, että ainoa merkki, joka tälle pahalle ja uskottomalle sukupolvelle annetaan, on Joonan merkki. Sitten Jeesus kävelee pois. Vaikka Jeesus suuttuu lakioppineille, myös heille on tarjolla Jumalan armo.  

Tuosta armosta, rauhasta Jumalan kanssa, puhutaan tämän päivän epistola tekstissä: Kun nyt Jumala on tehnyt meidät, jotka uskomme, vanhurskaiksi, meillä on Herramme Jeesuksen Kristuksen ansiosta rauha Jumalan kanssa. Kristus on avannut meille pääsyn tähän armoon, jossa nyt lujasti pysymme.  

Uskossamme ei ole kyse meistä, vaan Jumalasta. Uskon perustus ei siis ole yksittäisissä teologisissa näkemyksissä vaan Jumalan pelastustyössä. Siksi kristityt voivat tunnustaa saman uskon erilaisista teologisista painotuksista tai taustoista huolimatta.  

Reformaatio näkyy siinä, että yhä uudestaan palaamme lähteelle, sille uskon pohjalle, joka on yhteisissä uskontunnustuksissa sekä Raamatussa. Tähän uskoomme pohjaavaa kristillistä elämää on eletty myös täällä Juvalla. 

Edellinen piispantarkastus on suoritettu Juvalla vuosina 2014-2015. Eri aikoina haasteet ovat olleet erilaisia, hyvin arkisia ja käytännönläheisiä. Arkistot kertovat, että 1880 tarkastuksessa puututtiin siihen, kuinka kirkonmenot alkoivat toistuvasti myöhässä, sillä papit toimittivat ennen kirkonmenoja kirkollisia toimituksia, ja joivat saattoväen kanssa kahvia. Ratkaisuna Piispa Anders Johan Hornborg ei halunnut kieltää kahvinjuontia, vaan hän kehotti pappeja tulemaan pyhäpäivisin kirkolle jo klo 9, että he ehtisivät kastamaan, vihkimään ja siunaamaan ennen kirkonmenojen alkamista.  

1901 piispantarkastuksessa puhutti heikko lukutaito kotona oppivien kohdalla, mutta muitakin haasteita oli. Seurakunta myönsi, että muun muassa yöjuoksuja, korttipelejä ja tansseja esiintyi, mutta niitä ei haluttu tuoda julki. Savonlinnan hiippakunnan piispa Immanuel Colliander totesi: “Tuon olen havainnut hyvin tavalliseksi kaikkialla, se on savolaisten suurin virhe, ettei hän tahdo tunnustaa virhettänsä vaan kokee aina puolustella vikojaan ja niitä kaunistella”. 

Sosiaalinen puoli korostui pyhäpäivien vietossa kirkonmäellä ja se toi tiettyä rauhattomuutta myös kirkonmenoihin. Piispa Colliander huomautti myös kuiskailusta, jutustelusta ja juoruilusta kirkossa jumalanpalveluksen aikana. Rauhattomuudesta ja liikuskelusta kirkon ovista huomautettiin vielä 1907 tarkastuksessa. Käytännön toimeksi ehdotettiin, että joku vahtisi ovia ja lukitsisi ne synnintunnustuksen, saarnan ja ehtoollisen ajaksi. Virren veisuun ajan ovet voisi taas avata. Juvan kirkkoraati pohti (savolaisittain), että kyse oli hengellisen hoidon puutteesta, mutta toisaalta syynä saattoi olla myös “Savon kansan luonne, sillä hilpeä, liikkuva ja levoton on savolainen muissakin juhlapidoissaan.” 

Tarkastukset ovat siis muuttuneet, mutta yhä piispantarkastus keskittyy pohtimaan seurakuntayön edellytyksiä talouden ja hallinnon kannalta, mutta myös pohtimaan sitä, miten Jumalan sana kuuluu tällä paikkakunnalla erilaisilla tavoilla ja saavuttaa nykypäivänä vaikkapa striimin kautta myös ne tuvat, jotka ovat matkan päässä sekä vaikkapa palvelutalot, joissa saa olla osallisena oman seurakunnan jumalanpalvelukseen. Edelleen piispantarkastuksen keskiössä on seurakuntaelämä, Kristus ja ilosanoma. Ja se kuuluu yhä täällä Juvalla! 

Tänään me saamme jälleen yhdessä palata lähteelle. Reformaation jalanjäljissä saamme vastaanottaa Jumalan armon ja rakkauden ilman omia tekojamme. Tänäänkin kuulemme ehtoollisen asettamisen sanat: Jumalan Poika teki rauhan Jumalan ja meidän välillemme. Se Jumalan rauha on paljon suurempi, kuin mitä maailma voi koskaan antaa, se rauha on sielun pelastuksen rauha. Se on kotiin saapumisen rauha. Se on ikuinen Jumalan rauha. Ja sen me saamme osaksemme myös tänään. 

Nousemme tunnustamaan yhteisen kristillisen uskomme 

Tämän kuultuaan monet hänen opetuslapsistaan sanoivat: ”Sietämätöntä puhetta. Kuka voi kuunnella tuollaista?” Jeesus tiesi, että hänen sanansa olivat herättäneet opetuslapsissa ärtymystä, ja hän sanoi heille: ”Loukkaako tämä teitä? Miten käykään, jos te näette Ihmisen Pojan nousevan sinne, missä hän ennen oli! Henki yksin tekee eläväksi, lihasta ei ole mitään hyötyä. Ne sanat, jotka olen teille puhunut, ovat henki ja elämä.  Teidän joukossanne on kuitenkin muutamia, jotka eivät usko.” Jeesus tiesi näet alusta alkaen, ketkä eivät uskoneet ja kuka hänet kavaltaisi.  Hän jatkoi: ”Juuri siksi sanoinkin teille, ettei kukaan voi tulla minun luokseni, ellei Isä sitä hänelle suo.” 

Monet Jeesuksen opetuslapset vetäytyivät tämän jälkeen joukosta eivätkä enää kulkeneet hänen mukanaan.  Jeesus kysyi niiltä kahdeltatoista: ”Aiotteko tekin lähteä?” 

Simon Pietari vastasi hänelle: ”Herra, kenen luo me menisimme? Sinulla on ikuisen elämän sanat. Me uskomme ja tiedämme, että sinä olet Jumalan Pyhä.” 

Tämän päivän evankeliumi vie meidät tilanteeseen, jossa Jeesuksen ympärillä oleva innostus alkaa hiipua. Monet olivat seuranneet Jeesusta, kuunnelleet hänen opetustaan ja nähneet hänen tekemiään ihmeitä. Ennen tätä kyseistä Raamatun kohtaa Jeesus on ruokkinut 5000 henkeä ja sanonut olevansa elämän leipä. Mutta nyt tunnelma muuttuu. Jeesuksen sanat tuntuvat raskailta ja vaikeilta. Opetuslapset ovat kriittisiä: ”Sietämätöntä puhetta. Kuka voi kuunnella tuollaista?” Jeesus ei kuitenkaan pehmennä sanomaansa. Hän ei muuta sitä helpommaksi eikä mukauta sitä kuulijoidensa mieltymysten mukaan. Sen sijaan hän kysyy: ”Loukkaako tämä teitä?” Kuinka tutulta tuo kysymys kuulostaakaan. Kuinka usein olemmekaan kohdanneet tilanteita, joissa näkemykset eroavat toisistaan, ja joissa yhteys näyttää olevan koetuksella.

Toivon, että meidän yhteinen tapaamisemme vahvistaa yhteyttämme. Olemme aloittamassa yhteistä suomalais-ugrilaisten pappien kokousta. Ensimmäinen suomalais-ugrilainen pappeinkokous järjestettiin Budapestissa jo vuonna 1937. Kyseessä on siis historiallisesti merkittävä luterilainen kokousperinne, joka on vuonna 1947 perustettua Luterilaista maailmanliittoakin vanhempi. On hienoa saada viettää yhteistä jumalanpalvelusta kanssanne täällä upeassa Köszegin evankelis-luterilaisessa kirkossa.

Kokouksemme aihe on Sitoutuminen – ”Tässä seison, enkä muuta voi- vai voinko?” Lähestyn aihetta luterilaisuudelle tärkeistä lähtökohdista käsin; mitä meille tarkoittaa ad fontes eli lähteille palaaminen, mikä merkitys tunnustuksilla on ja mitä sitoutuminen on tässä ajassa.

Luterilaisuuteen liittyy erottamattomasti ajatus lähteille palaamisesta, palaamisesta evankeliumin ytimeen. Kun Martti Luther aikoinaan haastoi Paavin kirkkoa, hän haastoi ennen kaikkea katolisen kirkon ajatusta aneista syntien sovituksena ja pelastuksen välineenä. Tämä oli Lutherin käsityksen mukaan vääristynyttä evankeliumia. Luther haastoi aikansa teologeja ja koko katolista kirkkoa palaamaan evankeliumin ytimeen, ilosanomaan, siihen mikä on kaikkein tärkein Jeesuksen sanoma. Se on pelastuksen sanoma. Luterilaisuudessa vanhurskauttamisoppi onkin yksi keskeisimmistä opeista. Me kaikki seisomme samalla syntisyyden viivalla, mutta Jeesuksen ristintyö, syntivelan kantaminen kaikkien puolesta, avaa meille tien Jumalan yhteyteen. Pelastus tapahtuu yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen tähden. Kaikki muu rakentuu tältä pohjalta.

Kun palaamme lähteelle, palaamme tietysti myös kasteen äärelle, sakramenttiin, joka on Jumalan teko, jossa Hän itse antaa armon, uskon ja pelastuksen kastettavalle. Kaste on täydellistä lahja-armoa. Se on täysin riippumaton ihmisen teoista tai kyvyistä. Kasteessa meidät on liitetty Kristuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen. Luther kuvaa Vähä Katekismuksessaan kuinka Jumalan sana tekee kasteesta “armoa tulvivan”.

Tämän päivän evankeliumissa on mukana yksi uskontunnustus. Pietari sanoo: “Me uskomme ja tiedämme, että sinä olet Jumalan Pyhä”. Tämän kaltaisia lyhyitä, muutaman sanan uskontunnustuksia on Raamatussa useita, esimerkiksi tutussa Luukkaan jouluevankeliumissa: Hän on Kristus, Herra (Luuk. 2:11). Kristitylle tunnustus on puhetta läsnäolevalle Jumalalle. Tunnustus on enemmän kuin pelkkiä ulkokohtaisia sanoja, tunnustus on sisäinen antautuminen Jumalalle: minä uskon (credo). Kun taas yleinen uskontunnustus, Confessio, viittaa enemmän kommentaariluontoon, se kertoo sen, mihin me uskomme. Yhteen näistä kirkkokuntien yhteisistä uskontunnustuksista yhdymme tänään, kun yhdessä lausumme Apostolisen uskontunnustuksen.

Luterilaisen uskon pohja, Augsburgin tunnustus, juhlii 500-vuotisjuhlaa vuonna 2030. Viisisataa vuotta myöhemmin sen ydinsanoma on edelleen ajankohtainen. Sen sydämessä on sanoma syntien anteeksiantamuksesta, eli juuri se ydin, johon Luther kutsui omana aikanaan ja meitä kutsutaan palaamaan yhä uudestaan.

Luterilaiset tunnustuskirjat on kirjoitettu 1500-luvun kontekstissa. Jokainen tietää, että maailma ja kirkkopoliittinen tilanne olivat silloin hyvin erilaiset kuin tänään. Tunnustuskirjat ovat luterilaisen uskon kivijalka, mutta samalla niitä joudutaan väistämättä tulkitsemaan yhä uudelleen; meidän on kysyttävä, miten ne puhuvat omaan aikaamme. Tämän kaltainen uudelleen tulkinta on sekin luterilaisuudelle ominaista.   Meille on tärkeää, että uskon ydin pysyy, mutta muoto ja tulkintakin voivat muuttua. Teologisten ajatusten uudelleen muotoutumista voidaan nähdä jopa, kun verrataan nuoren ja vanhan Lutherin kirjoituksia.

Tämän pappeinkokouksen teema on sitoutuminen. Mihin siis voimme sitoutua, jos kirjoitusten tulkinnatkin muuttuvat? Tunnustus itsessään on jo sitoumus, mutta mitä se oikeastaan tarkoittaa esimerkiksi meille, tilanteessa, jossa tulemme hyvin erilaisista luterilaisista kirkoista?  Ajattelen, että suuntaviivoja löytyy tämän päivän evankeliumitekstistä. Jeesus kysyy: ”Aiotteko tekin lähteä?” Simon Pietari vastasi hänelle: ”Herra, kenen luo me menisimme? 

Niin, mihin me voisimme edes mennä? Meidän paikkamme on Kristuksen kirkossa. Augsburgin tunnustus linjaa, että meillä on “yksi, pyhä kirkko, joka on pysyvä ikuisesti”. Kirkko on kolmiyhteisen Jumalan kirkko ja seurakunta Kristuksen ruumis, joten se on ikuiselta olemukseltaan yksi. Kristuksen kirkko ei ole kenenkään meidän kirkkomme, vaan se on Kristuksen kirkko. Meidät on kutsuttu palvelemaan Kristuksen kirkossa. Erilaisissa ekumeenisissa kokouksissa sanon usein, että kun me käymme rukoukseen, riippumatta erilaisista teologisista painotuksistamme, me kaikki käännymme samaan suuntaan, me käännymme Kristuksen puoleen. Meillä ei ole mitään omaa, jolla voisimme kiillottaa uskonnollista kilpeämme. Meillä on vain Kristus.

Ajattelen, että sitoutuminen ei ole ensisijaisesti sitoutumista rakenteisiin, hallintoon tai edes omiin teologisiin painotuksiimme. Se on sitoutumista Kristukseen. Kun keräännymme Jeesuksen ympärille, huomaamme, että mitä lähemmäksi kuljemme Jeesusta, sitä lähempänä olemme myös toisiamme. Yhteys ei synny siitä, että olemme kaikesta samaa mieltä, vaan siitä, että olemme saman Herran omia.

Luterilaiseen ymmärrykseen liittyy myös se, että kirkollinen järjestys tai jumalanpalvelusmenojen erilaisuus ei loukkaa kristikunnan ykseyttä. Voi olla, että meillä on erilaisia tapoja elää jumalanpalveluselämäämme, mutta meitä yhdistää Kristus.

Rakkaat kristityt, olemme eläneet kirkkoina hyvin erilaisissa yhteiskunnallisissa tilanteissa ja erilaisissa kulttuureissa. Silti meitä yhdistää sama evankeliumi, sama kaste ja sama Herra. Ajattelen, että juuri siksi tällaiset kohtaamiset ovat arvokkaita. Ne muistuttavat meitä siitä, että kirkko on aina enemmän kuin kansalliset rajat, enemmän kuin kielet ja enemmän kuin omat paikalliset kokemuksemme. Ehkä sitoutumisen suurin merkki ei lopulta olekaan se, kuinka vakaasti puolustamme omia näkemyksiämme, vaan se, että pysymme Kristuksen seuraajina ja kuinka kärsivällisesti kuljemme yhdessä niiden kanssa, jotka näkevät asiat hieman eri tavalla.

Kun Luther aloitti reformaation, hän halusi palata Jumalan sanan yksinkertaisuuteen ja hän kaipasi syvempää hengellistä elämää. Hänen mukaansa se löytyy siitä, että palaamme evankeliumin alkulähteelle, ydinsanomaan. Tänään monet kirkot kamppailevat vähenevien resurssien ja tyhjenevien kirkkosalien äärellä. Kysynkin, olisiko nyt uuden reformaation aika. Olisiko meidän rohkeasti astuttava ulos omista poteroistamme, jätettävä Lutherinkin kavahtamaa kirkkopolitiikkaa vähemmälle ja palattava evankeliumin, ilosanoman, pelastuksen voimallisen sanoman äärelle?

Rakkaat ystävät, tämän päivän evankeliumissa monet lähtivät pois Jeesuksen luota, mutta Pietari jäi. Hän jäi, ei siksi että kaikki olisi ollut helppoa tai ymmärrettävää, vaan siksi että hän oli tunnistanut Kristuksessa elämän lähteen. Jeesuksen sanat ovat meille henki ja elämä. Sama kutsu kuuluu meille tänään. Kun maailma muuttuu, kun kirkot muuttuvat ja kun me itse muutumme, Kristus pysyy samana. Hän on sama eilen, tänään ja huomenna. Siksi mekin saamme, Lutherin tavoin, yhä uudelleen palata lähteelle, Jumalan sanan, armon ja sakramenttien äärelle. Siellä uskomme uudistuu, siellä kirkko löytää tehtävänsä ja siellä me löydämme toisemme veljinä ja sisarina Kristuksessa.

Aamen.

Piispa Mari Parkkinen

Jeesus vaelsi eteenpäin opetuslastensa kanssa ja tuli erääseen kylään. Siellä muuan nainen, jonka nimi oli Martta, otti hänet vieraakseen. Martalla oli sisar, Maria. Tämä asettui istumaan Herran jalkojen juureen ja kuunteli hänen puhettaan. Martalla oli kädet täynnä työtä vieraita palvellessaan, ja siksi hän tuli sanomaan: ”Herra, etkö lainkaan välitä siitä, että sisareni jättää kaikki työt minun tehtäväkseni? Sano hänelle, että hän auttaisi minua.” Mutta Herra vastasi: ”Martta, Martta, sinä huolehdit ja hätäilet niin monista asioista. Vain yksi on tarpeen. Maria on valinnut hyvän osan, eikä sitä oteta häneltä pois.”

Elämme viestinnän aikakautta. Jos mietit hetken, kuinka monta viestintälaitetta, puhumattakaan alustoista tai sovelluksista, sinulla on tällä hetkellä käsiesi saatavilla, niin uskonpa, että lukumäärä on merkittävä. Viestejä kulkee enemmän kuin koskaan aiemmin. Sanat liikkuvat sekunneissa maasta toiseen. Julkaisemme, kommentoimme, arvioimme, vaikuttamme ja reagoimme. Tuntuu, että elämässä on aika ajoin viestien kakofonia ja armoton sanojen tulva.

Me olemme kokoontuneet viestinnän äärelle. Toivon, että teillä tulee olemaan antoisat Kirkon viestintäpäivät täällä Kotkassa!

Viestintä kuuluu erottamattomasti evankeliumiin. Evankeliumi on pohjimmiltaan viesti. Sana evankeliumi tarkoittaa ilosanomaa, hyvää uutista. Mutta uutinen on uutinen vasta silloin, kun se kerrotaan. Sanoma tarvitsee viestijän ja vastaanottajan. Kristillinen kirkko syntyi viestinnästä. Jeesus kulki kylästä kylään, kohtasi ihmisiä, kertoi vertauksia, keskusteli, kuunteli ja julisti Jumalan valtakuntaa. Opetuslapset lähtivät viemään tätä sanomaa eteenpäin. Heidän tehtävänsä ei ollut vain säilyttää evankeliumia itsellään, vaan välittää se maailmalle. Koko kirkon olemassaolo perustuu siihen, että joku on kertonut evankeliumin jollekin toiselle.

Mutta viestintä, kommunikointi tai dialogi ei aina ole helppoa tässä ajassa. Kirkon erityinen haaste on se, että se kokoaa yhteen ihmisiä, joilla on hyvin erilaisia teologisia, poliittisia ja kulttuurisia näkemyksiä. Yhteiskuntaa sekä koko maailmaa vaivaava polarisaatio on ilmiö myös kirkossa. Jaamme herkästi joukkoja meihin ja heihin. Konservatiivi – liberaali, tosi uskova – kulttuuriuskova, hengellisyyttä painottavat – yhteiskunnalliset vaikuttajat jne. Yksittäiset kysymykset alkavat helposti symboloida laajempia identiteettikamppailuja. Tätä kuvataan usein ”me vastaan ne” -asetelmana.

Omassa työssäni tunnistan tasapainoilun usean eri ilmiön keskellä.

Sosiaalisessa mediassa kirkon kannanotot voivat synnyttää voimakkaita reaktioita. Viestit luetaan helposti puolesta tai vastaan -asetelmasta käsin, jolloin nyanssit katoavat. Polarisaatiotutkimuksen mukaan tunteet alkavat ohjata keskustelua enemmän kuin faktat, ja vastapuolesta luodaan kielteisiä mielikuvia. Voin sanoa, että kommenttikenttien lukeminen on joskus raskasta puuhaa.

Toisaalta kirkolta odotetaan yhä useammin selkeää kantaa yhteiskunnallisiin kysymyksiin, mutta samalla osa odottaa kirkon pysyvän puolueettomana. Pitäisi puhua kovemmalla äänellä esimerkiksi lapsiperheisiin kohdistuvista tukileikkauksista, mutta samalla ei saisi tehdä politiikkaa. Neutraali tai sovitteleva puhe voidaan tulkita ääripäiden mielestä riittämättömäksi.

Polarisoituneessa ilmapiirissä myös yksittäiset sanat saavat suuren symbolisen painoarvon. Siksi sanavalinnoista voi tulla yllättävänkin kiivaan keskustelun kohteita.

Miten siis viestiä sivistyneesti tämän kaiken keskellä?

Vastalääke on mielestäni viime sunnuntain evankeliumissa kerrottu Marian osa. Joskus on pysähdyttävä kuuntelemaan ja todella kuulemaan.

Bart Brandsmanin polarisaatiomalli muistuttaa, että äänekkäiden ääripäiden sijaan huomio tulisi suunnata ”hiljaisiin keskellä olijoihin”. Tavoitteena ei ole poistaa erimielisyyksiä vaan vahvistaa kuuntelemista, arvostavaa keskustelua, sillan rakentamista, yhteisen hyvän ja kaiken yhdistävän etsimistä.

Kirkon omassa keskustelussa on korostettu, että sen tehtävä ei ole ensisijaisesti voittaa väittelyjä vaan rakentaa yhteyttä ihmisten välille. Tämän vuoksi kirkon viestinnässä on alettu puhua yhä enemmän dialogista, kohtaamisesta, rauhan rakentamisesta ja lähimmäisenrakkaudesta vastalääkkeenä vastakkainasettelulle.

Viestintä ei ole vain sanojen välittämistä. Se on yhteyden rakentamista. Jumala itse on tästä esimerkki. Hän ei lähettänyt maailmaan vain viestiä, vaan tuli itse lähelle ihmistä. Jumalan viestintä on läsnäoloa. Jumala ei huuda kaukaa tai anonyyminä. Hän tulee ihmisen luo. Hän puhuu kieltä, jota ihminen voi ymmärtää. Hän jakaa ihmisen ilot, surut, epävarmuuden ja kärsimyksen.

Ajattelen, että tässä on myös kirkon viestinnän suuri tehtävä. Emme ainoastaan välitä tietoa seurakunnan toiminnasta, vaan olemme rakentamassa siltaa Jumalan rakkauden ja ihmisten arjen välille. Viestintä on parhaimmillaan palvelua. Se auttaa ihmistä löytämään yhteyden Jumalaan ja toisiin ihmisiin. Siksi kirkon viestinnän tärkein tehtävä ei lopulta ole kertoa kirkosta vaan kertoa Kristuksesta. Kaikki muu rakentuu sen ympärille.

Kun mietimme omaa työtämme viestijöinä, työntekijöinä, johtajina tai vaikuttajina, voimme kysyä: välittyykö sanoistamme jotakin Jumalan armosta? Lisäävätkö viestimme valoa vai pimeyttä, toivoa vai epätoivoa?

Paavali kirjoittaa efesolaisille:

”Älkää päästäkö suustanne sopimatonta puhetta, vaan vain sellaista, mikä kulloinkin on tarpeellista ja rakentavaa ja tuo siunausta niille, jotka kuulevat.” (Ef. 4:29)

Tämä on hieno ohje myös meidän aikaamme. Rakentava viestintä ei tarkoita vaikeiden asioiden välttämistä. Se tarkoittaa sitä, että erimielisyyksien keskelläkin ihmisen arvo Jumalan kuvana säilyy.

Meidän tehtävämme on pitää evankeliumin viesti liikkeessä: selkeästi, rohkeasti, ymmärrettävästi ja ennen kaikkea rakkaudella. Sivistyneesti.

Johanneksen evankeliumi alkaa sanoilla: ”Alussa oli Sana. Sana oli Jumalan luona, ja Sana oli Jumala.” (Joh. 1:1). Tuo Sana saa olla osoittamassa myös viestinnän tietä tässä niin tuulisessa maailmassa. Tuo Sana on se kallio, jolle tänäänkin saamme rakentaa kirkon viestinnän sekä oman elämämme.

Piispa Mari Parkkinen

Ihmisen perustarpeena on nähdyksi tuleminen. Tämän voi sanoittaa myös toisin. Olla hyväksytty ja rakastettu juuri sellaisena kuin on. Mitä nähdyksi tuleminen ja rakastaminen sitten tarkoittaa lapsen kohdalla?

Lapsen ensisijainen ja itseasiassa ainoa tehtävä on saada olla lapsi. Hyvä ja turvallinen lapsuus koostuu lapsen perustarpeiden huolehtimisesta. Vanhemman tehtävänä on huolehtia lapsen fyysisistä, psyykkisistä ja sosiaalisista perustarpeista lapsen iän ja kehitysvaiheen mukaisesti.

Fyysisiä perustarpeita ovat mm. syöminen, riittävä lepo, liikkuminen, hygienia, terveys sekä hyvä ja turvallinen ympäristö. Psyykkisiä perustarpeita ovat mm. turvallisuuden tunne, rakkaus, hoiva, iän mukainen itsenäisyys, itseksi kasvaminen eli identiteetin kehittyminen sekä mahdollisuus oppia. Sosiaalisia perustarpeita ovat mm. yhteys ja kiintymys läheisiin, myönteiset ja vakaat ihmissuhteet, mahdollisuus kuulua turvallisesti yhteisöön sekä se, että saa olla oma itsensä, juuri sellaisena yksilönä kuin on.

Kun lapsen perustarpeet tulevat täytetyiksi, lapsella on tilaa ja mahdollisuus olla lapsi. Mitä vanhemmaksi lapsi tulee, sitä enemmän muiden ihmisten merkitys korostuu. Vanhempien rinnalle tulee muita aikuisia, jotka myös huolehtivat lapsen perustarpeista. Ympärillä olevat leikkikaverit, sisarukset ja muut lapset tarjoavat kasvun ja oppimisen mahdollisuuksia vuorovaikutuksessa.

Markuksen evankeliumissa kerrotaan, mitä tapahtui, kun Jeesuksen luo tuotiin lapsia. ”Opetuslapset moittivat tuojia, mutta sen huomatessaan Jeesus närkästyi ja sanoi heille: »Sallikaa lasten tulla minun luokseni, älkää estäkö heitä. Heidän kaltaistensa on Jumalan valtakunta. Totisesti: joka ei ota Jumalan valtakuntaa vastaan niin kuin lapsi, hän ei sinne pääse.» Hän otti lapset syliinsä, pani kätensä heidän päälleen ja siunasi heitä.”

Tämä Raamatunpaikka kuvaa hienosti sitä, kuinka Jeesus näki lapset. Hän ei kuitenkaan ainoastaan nähnyt, vaan hän otti lapset syliinsä, pani kätensä heidän päälleen ja siunasi heitä.

Lapset saivat olla lapsia. Heidät hyväksyttiin sellaisena kuin he olivat. Heidät kohdattiin kokonaisvaltaisesti.

Saako lapsi olla lapsi seurakunnassa ja kirkossa? Näemmekö lapsen?

Lapsen perustarpeet ovat samat myös kirkossa ja seurakunnan toiminnassa. Lapsen ensisijainen tehtävä on olla lapsi. Leikkiä, tutkia, oppia ja tulla hyväksytyksi sellaisena kuin on. Harjoitella yhdessä vuorovaikutusta. Leikin avulla tämä tapahtuu luontaisesti.

Messu on minulle rakas paikka. Siellä sielu saa levätä ja tulen ravituksi. Iloitsen joka kerta, kun lapsi on kirkossa. Lapsen läsnäoloa ei voi olla huomaamatta. Lapsihan näkyy ja mitä pienempi lapsi on kyseessä, myös usein kuuluu. Saatamme tunnistaa myös pienen häiriintymisen, jos lapset voittavat pastorin kilpalaulannassa. Mutta ajattelen, että kirkossa lapsen ei tarvitse leikkiä piilosta.

Messussa on paljon symboliikkaa, joka luontaisesti kiinnostaa lapsen uteliasta mieltä. Tähän uteliaisuuteen kannattaa tarjota mahdollisuuksia. Lapsi saa tutkia, pohtia ja ihmetellä ja usein tämä tapahtuukin leikin kautta. Iloitsen suuresti lasten omista paikoista kirkossa. Minusta on hienoa, että leikki on asetettu pedagogiikan keskiöön seurakunnan varhaiskasvatuksessa. Leikki on lapsen tapa ymmärtää maailmaa, elämää ja myös itseään suhteessa muihin, myös Jumalaan. Leikin kautta lapsi prosessoi tunteitaan niin ilosta suruun kuin ikävään ja riemuun. Lapsen mahdollisuuksia leikkiin tulee varjella.

Seurakunnan varhaiskasvatuksessa mahdollistetaan lapsen osallisuus. Ihminen kasvaa suhteessa toiseen. Lapsen identiteetti, se kuka minä olen, kasvaa vuorovaikutuksessa. Tämä vuorovaikutus tarjoaa lapselle eräänlaisen peilin. Kun lapsi hymyilee, hänelle hymyillään. Kun lapsi itkee, vanhempi ilmaisee surua, lohtua ja myötätuntoa. Kaikki tämä on peilaamista, jonka kautta lapsi oppii tunnistamaan ja sietämään omia tunteitaan.

Seurakunnan varhaiskasvatus tarjoaa yhteisön, jossa lapsi voi kehittyä ja kasvaa omassa tahdissaan muiden tuella. Aikuiset, myös muut lapsen tärkeät ihmiset kuin vanhemmat, tarjoavat turvallisia ja tärkeitä peilejä lapsen tunnistaa ja sietää omia tunteitaan. Muiden kanssa, osallisuudessa, lapsi oppii myös oman toimintansa vaikutuksia. Kun teen näin, kaverille tulee paha mieli. Kun pyydän mukaan, yhteinen leikki mahdollistuu. Seurakunnan varhaiskasvatus tarjoaa turvallisia hetkiä harjoitella toisen kanssa olemista ja samalla kasvaa itse.

Kasvattajalla on suuri merkitys siinä, toteutuuko lapsen osallisuus vai kokeeko lapsi jäävänsä yksin ja ryhmän ulkopuolelle. Mukaan ottaminen tarkoittaa usein aktiivista mukaan pyytämistä. Hei, tule leikkimään meidän kanssamme. Emme me aikuisetkaan tämän suhteen eroa lapsista. Mekin toivomme ja haluamme olla osa yhteisöä. Joskus se tarkoittaa sitä, että mekin toivomme, että meitä pyydetään mukaan.

Osallisuutta voidaan myös vahvistaa. Osallistujat otetaan mukaan sisällön suunnitteluun. Millaista toimintaa te haluatte tänään? Millaista leikkiä voisimme nyt leikkiä? Osallisuus ei ole pakottamista. Aina ei löydy kaikkia kiinnostavaa toimintaa. Leikistä voi jättäytyä myös pois turvallisesti. Turvallinen ja salliva ilmapiiri mahdollistaa sen. Osallisuutta voi kokea, vaikka ei olisi toiminnan keskiössä.

Motivaatioteorian mukaan ihminen motivoituu, kun hän saa tehdä ratkaisuja, kun hänellä on riittävästi kompetenssia eli kyvykkyyttä ja kun hän saa kokea yhteenkuuluvuutta. Motivaatio on eräänlaista liikehdintää näiden kolmen ulottuvuuden välillä. Voin valita, minä osaan ja saan kuulua joukkoon. Emmekä me aikuiset tässäkään eroa lapsista. Yhtä lailla me haluamme tehdä valintoja, kokea, että osaamme ja kuulua joukkoon!

Meidän aikuisten tehtävä on mahdollistaa, että lapsi saa näkyä ja leikkiä seurakunnassa. Lapselle pitää olla tilaa. Lapsen luontaista uteliaisuutta ja kiinnostusta tulee kannustaa. Ja sitähän me seurakunnissa voimme tehdä. Lapsella on ääni, hänellä on mielipiteitä ja ajatuksia. Meidän tehtävämme on kuulla ne, olla kiinnostuneita niistä. Meidän tehtävämme on mahdollistaa lapsen oikeus olla lapsi.

Saako lapsi näkyä yhteiskunnassamme?

Tälläkin hetkellä joka yhdeksäs suomalainen lapsi elää vähävaraisessa perheessä. Yhteiskunnan termein puhutaan lapsiperheköyhyydestä. Lapsiperheköyhyydellä tarkoitetaan tilannetta, jossa perheen niukat taloudelliset resurssit heikentävät hyvinvointia, toimintamahdollisuuksia ja voivat johtaa ulkopuolisuuteen. Lapsiperheköyhyys voi siis vaikeuttaa lapsen perustarpeiden toteutumista.

Vähävaraisuuden seuraukset näkyvät arjessa. Taloudellinen niukkuus pakottaa vanhempia säästämään arjen elämisen kustannuksista. Vapaa-ajan harrastuksista ja aktiviteeteista on usein luovuttava kokonaan. Taloudellinen huoli kuormittaa perheen vanhempia ja heijastuu vääjäämättä myös lapsiin.

Mitä tämä sitten tarkoittaa lapsen maailmassa? Leikille on vähemmän tilaa. Vanhempien kuormittuminen voi heikentää vanhempien ja lasten välistä vuorovaikutusta. Lapsen perustarpeet eivät ehkä tulekaan täytetyiksi. Tämä voi näkyä lapsen leikin sisällöissä. Leikkihän on lapsen luontainen tapa prosessoida muutoksia ja oman elämän arkea.

Lapsiperheköyhyyden lisääntyminen näkyy myös kirkon työssä. Se näkyy erityisesti diakoniassa ja varhaiskasvatuksessa. Yhä useampi perhe tarvitsee taloudellista tukea saadakseen ruokaa pöytään. Yhä useammalle lapselle erilaisissa tilaisuuksissa oleva maksuton ruokailu on perustarpeiden kannalta välttämätön. Diakonisen työn ytimenä on heikoimmassa asemassa olevan puolustaminen. Viime vuonna diakonista avustusta jaettiin yli 10,6 miljoonaa euroa ja tämän lisäksi jaettiin ruokakasseja lähes 160 000 kappaletta.

Seurakunnan kautta perheille ja lapsille annettu tuki heijastuu laajalle. Se vaikuttaa suoraan lapsiin ja nuoriin. Meidän aikuisten tehtävänä on pitää huolta, että lapsi saa olla lapsi. Meidän tehtävänämme on huolehtia siitä, että lapsen perustarpeet tulevat täytetyiksi. Meidän tehtävänämme on varmistaa, että leikki ei katoa.

Pelkkä puhe ei riitä, vaan tarvitsemme tekoja ja konkretiaa. Tarvitsemme aikuisia, jotka pitävät lapsista huolta. Tarvitsemme aikuisia, jotka näkevät lapsen silloinkin, kun lapsi ei enää itse jaksa pitää itsestään ääntä. Tarvitsemme aikuisia, jotka suojelevat leikkiä, kutsuvat ja kannustavat siihen ja tekevät siitä turvallisen kasvupaikan lapselle.

Piiloleikin perimmäisen idean mukaisesti lapsi saa näkyä ja hän saa turvallisesti olla lapsi. Kiitos siis sinulle, joka työksesi näet lapsen. Kiitos sinulle, joka jäät kuuntelemaan, mitä asiaa lapsella on. Kiitos sinulle, joka leikit lapsen kanssa. Kiitos sinulle, joka pidät lapsen puolia, kun muut aikuiset eivät pidä. Ja kiitos erityisesti sinulle, joka Jeesuksen esimerkin mukaisesti kohtaat lapsen kokonaisvaltaisesti. Sillä lapsen kaltainen on Jumalan valtakunta.

Piispa Mari Parkkinen

Minulta kysytään aika ajoin, mitä diakonia tarkoittaa. Teille erittäin tuttu Kirkkojärjestyksen 24 pykälä sanoittaa sen mielestäni selkeästi: diakonia on kristilliseen rakkauteen perustuvaa avun antamista erityisesti niille, joiden hätä on suurin ja joita ei auteta muulla tavoin. Diakonia on siis läsnä siellä, missä hätä on suurinta, ja se kohdistuu erityisesti niihin, jotka muuten jäisivät ilman apua.

Lapsiperheköyhyys koskettaa jo joka yhdeksättä lasta. Taloudellinen ahdinko heijastuu väistämättä diakoniatyön arkeen. Yhä useampi perhe tarvitsee taloudellista tukea saadakseen ruokaa pöytään. Yhä useammalle lapselle erilaisissa tilaisuuksissa oleva maksuton ruokailu on perustarpeiden kannalta välttämätön. Viime vuonna koko maassa diakonia-avustuksia jaettiin yli 10,6 miljoonan euron edestä. Tämän lisäksi jaettiin ruokakasseja koko maassamme lähes 160 000 kappaletta.

Lapsiperheköyhyyden kasvaminen on vain yksi lukuisista ilmiöistä, joiden vaikutukset heijastuvat kirkon diakoniatyöhön. STEA-rahoitusten rajut leikkaukset tulevat heijastelemaan suomalaisten arkeen, samoin valtion budjettiriihen vaikutukset. STEA-rahoituksen leikkaukset vaikuttavat niihin liittoihin, jotka ovat tukeneet erityisesti heikossa asemassa olevia. Muun muassa kehitysvammaliitto on lakkautusuhan alla. Kehitysvammaliiton toiminta auttaa satojatuhansia kehitys- ja puhevammaisia ihmisiä ja selkokielen käyttäjiä. Yhä useampi ihminen jää ilman apua. Yhä suurempi joukko tarvitsee kirkon diakoniatyötä.

Kirkon on kirkkaasti puhuttava sen puolesta, että ketään ei jätetä kyydistä. Meidän tehtävämme on myös pitää ääntä, jos näyttää siltä, että poliittiset päätökset ovat johtamassa tilanteeseen, jossa heikoimmat putoavat kyydistä. Jokainen ihminen on arvokas ja jokaisella on oikeus hyvään elämään.

Polarisaation kasvaminen huolestuttaa, emmekä me täällä kirkossakaan ole siitä syrjässä. Monenlaiset huolestuttavat uutiset vyöryvät silmiemme edessä ja täyttävät mielemme ja saattavat heikentää turvallisuuden tunnettamme. Kaiken epävarmuuden keskellä toivon ylläpitäminen voi tuntua sanahelinältä ilman katetta. Saattaa tuntua siltä, että toivo on katoamassa.

Filosofi Immanuel Kant ajatteli, että toivoon liittyy vahvasti toimijuus. Ihmisen tulee olla valmis tavoittelemaan muutosta ja tahto muutokseen antaa toimintaan toivoa. Toivo nousee siitä, että asioihin voidaan vaikuttaa. Ja vielä vahvempi toivon kokemus syntyy siitä, että yhteinen toiminta mahdollistaa muutoksen. Poliittiset päätökset eivät ole vain päätöksiä, vaan ne osuvat

ihmisten elämään; avustajan evääminen heikentää liikuntavammaisen elämänlaatua ja lapsiperheiden tukien leikkaaminen vaikuttaa siihen, mitä illalla syödään.

Diakoniassa ei ole kyse yhteiskunnallisista ilmiöistä, vaan ihmisistä hädän ja kriisin keskellä. Jokainen kohtaaminen, jossa ihminen tulee nähdyksi, kuulluksi ja autetuksi, on merkityksellinen. Myös ne kohtaamiset, jossa ihmisen kaikki toiveet eivät tule vastatuiksi, on tärkeä. Se on diakonian perustehtävän äärellä olemista. Se on myös toivon näköalapaikka. Siellä missä on ihmisiä, on myös mahdollisuus kohtaamisille ja muutokselle. Arkkipiispa Desmond Tutu on sanonut: “Toivo on kyky nähdä, että huolimatta kaikesta pimeydestä, on olemassa myös valoa.”  Toivo nousee siis olemassa olevan kriisin keskeltä. Vaikka tilanne näyttää vaikealta, vielä on jotakin, mitä voimme tehdä. Toivo on siis tekoja, ei vain puhetta. Ja juuri sitä on diakonia. Tekoja. Toivo on muutosta ja se on jatkuvasti läsnä diakonian arjessa.

Diakoniatyön kulmakivi ovat Jeesuksen sanat: Minun oli nälkä, ja te annoitte minulle ruokaa. Minun oli jano, ja te annoitte minulle juotavaa. Minä olin koditon, ja te otitte minut luoksenne (Matt. 25:35). Näissä sanoissa on myös lähimmäisen rakkauden ydin ja meidät on kirkkona kutsuttu elämään nämä sanat todeksi.

Kiitos siis sinulle, joka päivittäin työssäsi kohtaat ihmisiä, kuulet ja näet heidät ja mahdollistat paremman arjen. Kiitos sinulle, joka et menetä toivoasi, vaikka muut eivät enää uskoisi muutokseen. Kiitos sinulle, joka jaksat kuunnella, vaikka päiväsi on ollut pitkä ja siinä on ollut tunteita laidasta laitaan. Ja kiitos, että kaiken keskellä pidät huolta itsestäsi, omasta hyvinvoinnistasi ja rajoistasi. Kiitos sinulle kristillisen rakkauden työstäsi.

Piispa Mari Parkkinen

Alussa oli Sana.
Sana oli Jumalan luona,
ja Sana oli Jumala.
Jo alussa Sana oli Jumalan luona.
Kaikki syntyi Sanan voimalla.
Mikään, mikä on syntynyt,
ei ole syntynyt ilman häntä.
Hänessä oli elämä,
ja elämä oli ihmisten valo.

Hyvät ystävät, tervetuloa Kirkon Ympäristöpäiville Lahteen!

Te olette nyt hyvän veden lähteellä. Lahdessa nimittäin juodaan maailman parasta johtovettä – näin kerrotaan Lahti.fi sivustolla. Lahden hanavesi on voittanut useita kansainvälisiä palkintoja ja ei ole sattumaa, että tuossa 5-tien varressa sijaitsee iso virvokejuomatehdas ja uusia elintarvike- ja karamellitehtaita on tulossa lisää. Lahdessa vesi on elämän eliksiiri monessa muodossa.

Tuo äsken lukemani Raamatun kohta vie meidät luomisen äärelle.  Aivan Raamatun alkulehdillä Henki liikkuu vetten yllä; maa saa muotonsa ja aaltojen syvyyksissä syntyy elämää. Vesi on elämän eliksiiri myös luonnossa, puhumattakaan ihmiskehosta, josta yli 50 prosenttia on vettä. Vesi on elämän elinehto.

Viime viikkoina olemme saaneet todistaa myös veden tappavan voiman. Nepalin tulvissa on kuollut yli tuhat ihmistä, Välimeren aallot ovat vieneet niin turisteja kuin pakolaisiakin ja toisaalta, siellä missä ei ole saatu vettä, suuret metsäpalot ovat tuhonneet metsiä sekä asuinalueita. Ihmisen teot ovat saaneet jäätiköt sulamaan ja halkeilemaan, ajavat sisaria ja veljiä pakolaisiksi ja tuhoisat tulipalot leviävät ennätyksellisessä kuivuudessa ja kuumuudessa. Ilmastonmuutos on ilmeinen.

Luonnonmullistukset ja maailman epävakaa tilanne saattaa heiluttaa turvallisuuden tunnettamme. Kirkon Ympäristöpäivien otsikko kysyykin: mistä tulee perusteltua toivoa?

Toivo ei ole vaaleanpunaista haihattelua, vaan toivoon liittyy realiteettien tunnistaminen. Meidän on rehellisesti katsottavat maailman tilannetta, myös kaikkea sitä, mitä olemme rakkaalle luomakunnallemme tehneet. Arkkipiispa Desmond Tutu on sanonut: “Toivo on kyky nähdä, että huolimatta kaikesta pimeydestä, on olemassa myös valoa.”  Toivo nousee siis olemassa olevan kriisin keskeltä. Vaikka tilanne näyttää vaikealta, vielä on jotakin, mitä voimme tehdä.

Ajattelen, että toivon pilkahduksia on nähtävissä myös viime vuonna pidetyn YK:n ilmastokokouksen jälkeen. Kokouksen tulos oli jokseenkin laiha, mutta WWF Suomen ilmasto-ohjelman johtaja Bernt Nordman totesi kokouksen jälkeen, että vaikka valtiot eivät tunnu pääsevän yhteisymmärrykseen päästötavoitteista, yritysten ja kansalaisyhteiskunnan rooli ilmastokriisin torjunnassa vahvistuu. Erityisen iloinen Nordman oli yritysten uusista innovaatioista vähäpäästöisemmissä ratkaisuissa. Kun tie tuntuu päättyvän, avautuu uusi polku.

Mistä siis löytyy perusteltua toivoa? Huomenna aiheen äärelle johdattelee muun muassa Risto Saarinen, jonka kirja Oppi toivosta avaa hienolla tavalla toivon käsitettä ja historiaa. Filosofi Immanuel Kant ajatteli, että toivoon liittyy vahvasti toimijuus. Ihmisen tulee olla valmis tavoittelemaan muutosta ja tämä tahto muutokseen antaa toimintaan toivoa. Toivo nousee siitä, että asioihin voidaan vaikuttaa, että teemme jotakin asioiden eteen.

Vaikka toivo suuntautuu yleensä tulevaisuuteen, niin sen kasvun siemenet voivat olla myös menneisyydessä. Myönteiset muistot menneisyydestä voivat olla voimavara. Mistä olemme jo selvinneet, millaiset asiat auttoivat eteenpäin? Miten yhteiset ponnistelut ovat aiemmin vaikuttaneet? Ympäristöasioissakin on monia esimerkkejä, kuten otsonikadon suitsiminen ja luonnonsuojelualueet. Yhdessä asioihin vaikuttaminen ja yhdessä tekeminen ovat myös toivon lähde.

Mutta ajattelen, että tuo alussa lukemani Johanneksen evankeliumin alku on erityinen toivon lähde. Jumala on sanallaan luonut meille kauniin maailman. Valmistelin tätä hartautta mökkimme terassilla. Aamu oli valjennut, järvi oli kadonnut aamu-usvaan ja jostakin taivaalta kuului joutsenien muuttohuuto. Kohta yksinäinen kuikan ääni katkaisi aamun hiljaisuuden. Maisema oli niin kaunis, että sielua riipaisi. Siinä hetkessä oli Jumalan pyhyys. Jumala on antanut meille todella kauniin lahjan.

Hän on kutsunut ihmiset viljelemään ja varjelemaan tätä maailmaa, mutta ihmisen ahneus on ajanut luomakunnan ahdinkoon. Ajattelen, että viimeaikaiset luonnonmullistukset kertovat karulla tavalla ihmisyydestä, siitä, että mikään ei riitä, vaan luontokadon uhallakin ihminen on valmis riistoviljelemään, riistotuottamaan ja riistokuluttamaan. Ihminen on kyllä kutsuttu viljelemään, mutta myös varjelemaan. Heräämmekö tähän Jumalan asetukseen vasta, kun on liian myöhäistä?

Haluan uskoa ja toivoa (perustellusti), että me olemme Kirkon Ympäristöpäivillä siksi, että haluamme varjella kaunista maailmaamme. Yhteistä työtä kantaa toivo, joka nousee Johanneksen evankeliumin alkusanoista: Hänessä, joka on luonut maailman, on elämä, ja tuo elämä on ihmisten valo.

Ajattelen, että tuo elämän Sana on kallio siinäkin hetkessä, kun tuntuu, että maailmamme on tulessa. Tuo Jumalan valo saa osoittaa meille tietä eteenpäin, kun tartumme yhteiseen toimeen.

Ilmestyskirja 22:1-7:

Enkeli näytti minulle elämän veden virran. Se pulppusi kristallinkirkkaana Jumalan ja Karitsan valtaistuimesta. Kaupungin pääkadun keskellä ja elämän virran molemmin puolin kasvoi elämän puu. Hedelmiä saatiin vuodessa kaksitoista kertaa; uusi sato kypsyi joka kuussa, ja lehdet toivat kansoille terveyden.

Jumala on antanut meille kauniin maailman, meidän tehtävämme on pitää siitä huolta. Kiitos, että olet tullut Kirkon Ympäristöpäiville!

Ps. Muistakaa maistella Lahden vettä, se on kuin samettia

Piispa Mari Parkkinen

Jeesus kertoi vertauksen talenteista:
”Isäntä aikoi muuttaa pois maasta. Hän kutsui palvelijansa luokseen.
Hän antoi omaisuutensa palvelijoiden hoitoon kullekin hänen kykyjensä mukaan. Yhdelle palvelijalle hän antoi viisi talenttia hopeaa, toiselle palvelijalle kaksi talenttia ja kolmannelle palvelijalle yhden talentin. Sen jälkeen isäntä muutti pois maasta.  

Palvelija, joka oli saanut viisi talenttia, kävi niillä kauppaa. Hän sai voittoa toiset viisi talenttia. Samoin palvelija, joka oli saanut kaksi talenttia, voitti toiset kaksi talenttia. Palvelija, joka oli saanut yhden talentin, kätki talentin maakuoppaan.  

Pitkän ajan kuluttua isäntä palasi takaisin. Hän vaati palvelijoitaan tilitykset rahoista. Palvelija, joka oli saanut viisi talenttia, toi toiset viisi talenttia.
Hän sanoi isännälle: ’Herra, sinä annoit minulle viisi talenttia. Olen hankkinut voittoa toiset viisi talenttia.’ Isäntä sanoi palvelijalle: ’Hyvin tehty! Olet hyvä ja luotettava palvelija. Olet ollut uskollinen pienessä, minä annan paljon sinun vastuullesi. Tule ilojuhlaan!’  

Palvelija, joka oli saanut kaksi talenttia, sanoi isännälle: ’Herra, annoit minulle kaksi talenttia. Olen hankkinut voittoa kaksi talenttia.’ Isäntä sanoi palvelijalle:
’Hyvin tehty! Olet hyvä ja luotettava palvelija. Olet ollut uskollinen pienessä,
minä annan paljon sinun vastuullesi. Tule ilojuhlaan!’  

Palvelija, joka oli saanut yhden talentin, tuli viimeisenä isännän luo. Hän sanoi isännälle: ’Herra, minä tiesin, että sinä olet ankara mies. Minä pelkäsin sinua, sen tähden minä kaivoin talentin maahan. Tässä on rahasi.’ Isäntä vastasi hänelle:
’Sinä olet kelvoton ja laiska palvelija! Sinun olisi pitänyt viedä raha pankkiin,
silloin olisin saanut omani korkojen kanssa takaisin.’ Isäntä sanoi: ’Ottakaa talentti pois tältä palvelijalta. Antakaa se sille palvelijalle, jolla on kymmenen talenttia.’   

Isäntä jatkoi: ’Jolla on jo paljon, hänelle annetaan lisää. Hänellä on oleva yltäkyllin. Jolla on vähän, häneltä otetaan pois se vähäkin.’ Isäntä käski:
’Heittäkää tuo kelvoton palvelija ulos pimeyteen. Siellä itketään ja kiristellään hampaita.’”

Viikon leiri on jo yli puolessa välissä. Paljon on jo koettu ja tehty. Monella jää hyviä muistoja tästä leiristä; iltahetki nuotiolla, uusien kavereiden saaminen, kädentaitojen opettelu. Ehkä joku on voittanut pelkonsa ja on ensimmäistä kertaa näin monta yötä teltassa. Rinkkaan on tullut monta uutta kokemusta, joita on kiva muistella syksyn tullen. Ehkä leiripäiviin on mahtunut myös väsymystä ja välienselvittelyä. Sekin kuuluu leirielämään. Tärkeintä on muistaa sopia ja pyytää anteeksi, kuten pyysimme anteeksi tuossa messun alussa Jumalalta.

Tämän päivän evankeliumiteksti puhuu talenteista, Jumalan lahjojen hoitamisesta. Tekstissä puhutaan rahasta, talentti on latinaa ja tarkoittaa hopean tai kullan määrää, joilla aikoinaan käytiin kauppaa. Mutta saattaa olla, että jotkut teistä tunnistavat tämän sanan vaikkapa Talent Suomi- ohjelmasta, jossa nähdään erilaisia upeita taitoja, joita ihmisillä on. Englannin kielen sana talent viittaa taitoon tai resursseihin, joita ihmisillä on. Ehkä voisi sanoa, että tänä päivänä kauppaa käydään taidoilla, jotka mahdollistavat palkan eli rahan saamisen. Talentti on tärkeä myös tänään.

Jokaisella meistä on erilaisia taitoja. Joku on tosi hyvä uimaan, joku toinen lukemaan, joku osaa tehdä huikeita partiosolmuja ja joku on erityisen taitava olemaan hyvä kaveri jne. Jokaisella on joku asia, jossa on hyvä. Mietipä hetki, missä asiassa sinä olet hyvä?

Partioleirillä on tärkeää, että jokainen tuo oman osaamisensa mukanaan yhteiseen leirielämään. Taitoja ei tarvitse piilottaa tai vähätellä, koska kun jokainen tuo omat taidot yhteiseen leirielämään, silloin leiristä tulee onnistunut. Kaikki eivät voi olla hyviä kaikessa, vaan jokaisella on omia taitoja ja olemme siinä myös erilaisia. Yhdessä olemme enemmän.

”Kukaan ei ole saari, täydellinen itsessään, jokainen on osa mannerta, kappale kokonaisuutta”, sanoi aikoinaan runoilija ja saarnaaja John Donne. Se tarkoittaa sitä, että ihmisen ei ole tarkoitus pärjätä yksin, vaan ihminen on luotu yhteyteen. Me tarvitsemme toisiamme.

Ajattelen, että partioleirillä on tärkeää opetella erilaisia taitoja, talentteja. Erilaiset sosiaaliset taidot vahvistavat yhteyttä leirikavereihin, käden taidot rakentavat leiritaitoja ja ymmärrys luonnon tärkeydestä rakentaa yhteyttä luontoon. Taito hiljentyä ja rukoilla yhdessä rakentaa yhteyttä Jumalaan. Itseasiassa nämä taidot ovat myös partioihanteita ja kuuluvat partiolupaukseen. Partiolainen lupaa muun muassa kunnioittaa toisia ihmisiä, rakastaa ja suojella luontoa ja etsiä elämän totuutta.

Erilaiset taidot rakentavat yhteyttä ja yhteys näkyy itseasiassa myös leirin logossa; logon ympyrä kuvaa partiolaisten ystävyyttä. Leiritaidot rakentuvat ystävyydestä, siitä, että otetaan toiset huomioon, ei tönitä eikä tuupita, ei sanoin eikä teoin, vaan otetaan kaikki mukaan. Sitä on tosi partiolaisuus.

Partiolaisilla on myös upeita luontotaitoja. Leiriä vietetään upeassa ympäristössä. Upea pitkä hiekkaranta, puhdas järvivesi ja metsä ovat meille suuri ilon aihe. Jokainen partiolainen osaa kierrättää, viedä roskat roskiin ja huolehtia, että leiripaikat jäävät hyvään järjestykseen leirin jälkeenkin. Luonto antaa meille myös ruuan: pelloilta viljaa leivän tekoon, järvistä ja meristä kalaa soppaan ja jälkiruokaan vaikkapa metsästä mansikoita ja mustikoita. Se, että osaa elää luontoa kunnioittaen on tärkeä taito.

Mutta viime päivien uutisista olemme saaneet lukea ja kuulla tuhoisista metsäpaloista Etelä-Euroopassa. Kuivuus ja palot ovat seurausta ilmastonmuutoksesta. Emme ole osanneet pitää huolta luonnosta niin kuin Jumala on meitä kehottanut. Siksi juuri tässä hetkessä on aivan erityisen tärkeää muistaa partiolupaus luonnon kunnioittamisesta. Luontoa suojelemalla suojelemme myös tulevaisuuden ruokatuotantoa. Tosi partiolainen tekee työtä sen eteen, että luonto säilyy myös tulevaisuudessa.

Mutta vielä on yksi tärkeä taito, se on hiljentyminen ja rukous, elämän totuuden etsiminen. Yhteys kaiken Luojaan, Jumalaan, on kaikkein tärkein yhteys. Jumala on luonut kaiken tämän; upean luonnon, kaverit ympärillä ja myös sinut. Sinä olet upea Jumalan ihme. Jos katsot omaa sormenpäätäsi, näet sormenjäljen, jota ei ole kenelläkään toisella, sinä olet sinä. Ja juuri sinua ja sinun taitojasi tarvitaan tällä yhteisellä leirillä.

Päivän evankeliumitekstissä isäntä jättää palvelijoilleen rahaa, jonka osa saa moninkertaistettua, mutta yksi palvelija piilottaa talentin maahan. Vertauskuvan isäntä kuvaa Jumalaa ja Jumala tuntuu olevan vihainen siitä, että talenttia, jonka Hän on antanut, ei käytetä, vaan laitetaan piiloon. Vertauskuva kertoo siitä, miten Jumala on antanut meille talentteja; taitoja ja resursseja elämää varten. Hän toivoo, että me käyttäisimme taitojamme yhteiseen hyvään. Niin täällä partioleirillä kuin arkielämän keskelläkin. Jumala haluaa rohkaista jokaista oppimaan uusia taitoja ja käyttämään niitä rohkeasti. Kun uskaltaa käyttää omia taitojaan, se usein moninkertaistuu: hyvät sosiaaliset taidot mahdollistavat uusien kavereiden saamisen, ja esimerkiksi hyvä lukutaito mahdollistaa koulunkäynnin. Vain käyttämällä taitoja, talentteja, ne vahvistuvat. Ja kun jokainen tuo taitonsa yhteen, siitä syntyy hyvä leiri ja yhdessä toimimalla me rakennamme myös maailman hyvää tulevaisuutta.

Yhteys Jumalaan, totuuden etsiminen, tarkoittaa myös sitä, että koskaan ei ole yksin. Kun rukoilemme tai luemme Raamatusta Jumalan sanaa tai käymme yhdessä ehtoollisella, me olemme yhteydessä toisiimme ja Jumalaan.

Kun Jumala aikoinaan katseli ympärilleen luotuaan taivaan ja ihmisen, Jumala sanoi, että kaikki on hyvää (1. Moos.1:31). Ja onhan tämä kaikki upeaa!

Mekin olemme Jumalan tekoa, luotuja Kristuksen Jeesuksen yhteyteen toteuttamaan niitä hyviä tekoja, joita tekemään Jumala on meidät tarkoittanut. (Ef. 2:10)

Sinun taitosi ja lahjasi ovat hyviä, käytä niitä rohkeasti tällä leirillä sekä elämässä.

Piispa Mari Parkkinen

Perustus on jo laskettu, ja se on Jeesus Kristus. Muuta perustusta ei kukaan voi laskea. Rakennetaanpa tälle perustukselle kullasta, hopeasta, jalokivistä, puusta, heinistä tai oljista, aikanaan tulee ilmi, mitä kukin on saanut aikaan. Tuomiopäivä sen paljastaa: se päivä ilmestyy tulenliekeissä, ja tuli koettelee, millainen itse kunkin aikaansaannos on. Se, jonka rakennus kestää, saa palkan. Se taas, jonka rakennus palaa, kärsii vahingon. Itse hän tosin pelastuu, mutta kuin tulen läpi. 

Ettekö tiedä, että te olette Jumalan temppeli ja että Jumalan Henki asuu teissä? Jos joku turmelee Jumalan temppelin, Jumala saattaa turmioon hänet. Jumalan temppeli on pyhä, ja tämä temppeli olette te. 

Tuomiorovasti, Kuopion piispan sijainen, tohtori Aron Gustaf Borg saarnasi ensimmäisessä kirkolliskokouksen juhlajumalanpalveluksessa kesäkuussa 1876 tästä samasta Raamatun kohdasta.

Mikään ei siis ole muuttunut, ja kuitenkin on. Jo filosofi Herakleitos on sanonut, ettei ”mikään ole pysyvää paitsi muutos”. Tästä on helppo olla samaa mieltä. Myöskään mitään kehitystä ei tapahdu ilman muutosta. Kaikki ihmisen kehitys ja kasvu edellyttää rohkeutta mennä kohti uutta.  

Muutos ja yhteisen suunnan hakeminen ei aina ole helppoa. Ei se ollut helppoa ensimmäisessä kirkolliskokouksessakaan. Kokoustaminen oli tiivistä ja yhteensä kirkolliskokous kesti kuukauden verran. Keskustelua riitti ja mielipiteitä myös. Mitä enemmän päiviä kului, sen tiiviimmäksi keskustelut kävivät. Pisin kokouspäivä oli 29. kesäkuuta, jolloin päivä alkoi aamu yhdeksästä ja jatkui puolille öin. Monet meistä muistavat omalta edustaja-ajaltaan pitkiä päiviä, jolloin keskusteltavaa on ollut iltayöhön saakka. Mikään ei siis ole muuttunut, ja kuitenkin on.  

Ensimmäisen kirkolliskokouksen sujuminen vaati valmisteluja. Kokoukselle tarvittiin väliaikainen järjestelyvaliokunta. Paljon käytettiin aikaa ja puheenvuoroja siihen, tulisiko näitä väliaikaisia valiokuntia olla yksi vai kaksi ja montako jäsentä niihin valittaisiin. Monesta asiasta oltiin eri mieltä. Lopulta suljetun lippuäänestyksen jälkeen päädyttiin yhteen järjestelyvaliokuntaan. Järjestelyvaliokunnan tehtävän miettiminen vaati myös keskusteluita, samoin kuin se, ketkä siihen valittiin jäseniksi. Perustat kirkolliskokousinstituutiolle tehtiin huolella, niistä keskusteltiin ja kompromissikin saavutettiin. Ehkä siinä auttoi se, että nukuttiin yön yli.  

Vid det första kyrkomötet användes den rätt färska Schaumanska kyrkolagen flitigt och det hänvisades ofta till den. Man var inte alltid överens om lagen och ordningen och hur de skulle tolkas, men det gick ändå att komma vidare i olika ärenden och hitta gemensamma synsätt. Kanske fanns det en förståelse för att man inte kunde, eller ens behövde, vara överens om allt, men ändå behövde gå vidare sida vid sida.  

Många saker har förändrats, till och med kyrkolagen flera gånger om. Förändring är oundvikligt.   

Muutos on väistämätön myös teologian ja uskon elämässä. Liike ja sitä myötä muutos on Jumalan ja evankeliumin syvin olemus.  

Jokainen raamatuntutkija tietää, että sanat ovat muuttuneet vuosisatojen aikana. Jokainen luterilainen tietää, että kirkkoamme ei olisi, jos Martti ei olisi ollut muutoksen airut, mutta luulenpa, että tänä päivänä kaikki Martinkaan opetukset eivät kestä päivänvaloa. Muutos on ollut väistämätön. 

Kaiken muutoksen ja erilaisten mielipiteiden keskellä on tärkeää pyrkiä löytämään myös yhteistä näkemystä.  

Ajattelen, että yhteisen uskomme pohja ovat uskontunnustukset. Yhteisen Nikean uskontunnustuksen 1700-juhlavuotta vietettiin viime vuonna.  Nikean uskontunnustuskaan ei syntynyt aivan helposti. Yli kolmesataa piispaa ja liuta pappeja ja presbyteerejä pohtivat sanojen sisältöä ja merkitystä. Riidoiltakaan ei säästytty. Puheenjohtajana toiminut piispa Meletios kuoli ja uudeksi puheenjohtajaksi määrätty piispa Nazianzoksen Gregorios masentui kiistoista niin että, jätti koko virkansa ja vetäytyi erakoksi.  Uskontunnustus kuitenkin saatiin puristettua kokoon. 

Mutta ei riidat loppuneet Nikeaan tai edes Konstantinopoliin. Kirkon jakanut “filioque” lisäys romutti katolisen yhteyden vuonna 1054. Mutta edes tämä uskon ytimeen käyvä kiista teologisesta näkemyksestä ei ole ikuinen. Yhteyttä on etsitty viime vuosikymmeninä ja esimerkiksi meillä vuonna 2019 Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piispainkokous antoi suosituksen, jonka mukaan ekumeenisissa yhteyksissä voidaan kirkossamme käyttää Nikean uskontunnustusta ilman läntisessä kristikunnassa käyttöön tullutta lisäystä Pyhän Hengen lähtemisestä ”ja Pojasta” (filioque). Samoilla linjoilla on Luterilaisen maailmanliiton ja Ortodoksinen kirkon julkaisema yhteinen julkilausuma aiheesta ”ja Pojasta” (filioque) vuodelta 2024. Jopa näin suuri teologinen muutos on siis mahdollinen. 

Uskontunnustus ei kerro meille tyhjentävästi oikean opin sisältöä, vaan se kertoo, mitä Jumala on tehnyt meidän puolestamme, miten Hänen Poikansa on syntynyt tähän maailmaan, maksanut meidän syntivelkamme ja avannut meille tien taivaaseen. Se on Jumalan teko, jonka edessä jokainen kristitty, jokainen ihminen, joutuu toteamaan, että kukaan ei pelastu pelkällä teologisella tulkinnalla, vaan Jumalan armosta ja rakkaudesta.   

Uskontunnustuksen punnitut sanat ovat paras versio ja ymmärrys opistamme, johon ihminen pystyy. 1900-luvun tunnetuin teologi Karl Barth totesi, että meidän tulee puhua Jumalasta ja emme kuitenkaan voi.  Tarvitsemme yhteiset uskontunnustukset, jotta voimme elää samaa uskoa.  

Ja ei, en suosi uusien uskontunnustusten sorvaamista. 

Kirkkovuodessa luemme parhaillaan Raamatun kohtia Jeesuksen jäähyväisrukouksesta tai ns. ylipapillisesta rukouksesta. Jeesus rukoilee siinä oppilaidensa, meidän puolestamme, jotka jäämme tänne maailman kipuun ja iloon. Jeesuksen rukouksessa tulee ilmi Nikean uskontunnustuksen Jeesuksen olemusta koskeva ajatus: Jumala Jumalasta, valo valosta, tosi Jumala tosi Jumalasta. Nimittäin kreikan kielessä on kaksi rukoilemista tarkoittavaa sanaa. Suomeksi käännämme molemmat sanalla ”rukoilla”, pyytää. Mutta alkukielessä on toisin. 

Jeesuksen rukouksesta käytetään sanaa erootaoo, joka merkitsee tasavertaisen rukousta tasavertaiselle. Kuten esimerkiksi silloin, kun kuningas pyytää jotakin toiselta kuninkaalta. Kun Jeesus rukoilee Isäänsä, käytetään aina sanaa erootaoo. Jeesus rukoili tasavertaisena Isän kanssa. Hän pyysi Kuninkaana Kuninkaalta, Luojana Luojalta, Jumalana Jumalalta. Meidän ihmisten rukouksesta Jumalalle käytetään sanaa aiteoo . Me rukoilemme ja pyydämme kuin lapsi vanhemmalta. Jeesus on siis tasavertainen, samaa olemusta Jumalan kanssa, tosi Jumala tosi Jumalasta. 

Meidän kirkossamme Nikean-Konstantinopolin uskontunnus on “me” muodossa. Me uskomme yhdessä. Riippumatta siitä, millaisia teologisia tulkintoja meillä on, uskomme ydin on sama, koska se kertoo Jumalasta, ei ihmisestä. Ja siihen me uskomme yhdessä. 

Meistä jokainen tulee eri lähtökohdista. Jokainen kirkolliskokousedustaja kantaa mukanaan oman perheensä perintöä, mutta myös taustayhteisön ja äänestäjien perintöä. Ei siis ihme, että välillä syntyy ristiriitoja ja tulkintaeroja. Mutta siitä huolimatta ajattelen, että aivan samoin kuin meitä edeltäneet edustajat ensimmäisessä oman kirkkomme kirkolliskokouksessa ja piispat Nikean-Konstantinopolin kirkolliskokouksissa 1700 vuotta sitten, tehtävämme on etsiä sitä, mikä meitä yhdistää.  

Teologia on muuttunut, tulkinnat ovat muuttuneet, Raamatun sanatkin ovat käännöksien myötä muuttuneet. Vaikka moni asia on muuttunut, yksi ei ole muuttunut mihinkään. Se on perustus, jolta kaikki työmme nousee. Se perustus on Jeesus Kristus.  

Kun me kiivaiden debattien jälkeen käymme rukoukseen, me kaikki käännymme samaan suuntaan; kohti Kristusta. Se on myös luterilaisuuden ydin; yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen tähden. 

Tuo ensimmäisessä kirkolliskokouksessa luettu Raamatun kohta on totta tänäänkin, muuttumattomana. Perustus on jo laskettu, ja se on Jeesus Kristus. Muuta perustusta ei kukaan voi laskea.  

Aamen. 

Piispa Mari Parkkinen

Saarna kokonaan ruotsiksi täällä

Jeesus rukoili ja sanoi: 
    ”Minä en enää ole maailmassa, mutta he jäävät maailmaan, kun tulen luoksesi. Pyhä Isä, suojele heitä nimesi voimalla, sen nimen, jonka olet minulle antanut, jotta he olisivat yhtä, niin kuin me olemme yhtä. Kun olin heidän kanssaan, suojelin heitä nimesi voimalla, sen nimen, jonka olet minulle antanut. Minä varjelin heidät, eikä yksikään heistä joutunut hukkaan, paitsi se, jonka täytyi joutua kadotukseen, jotta kirjoitus kävisi toteen. 
    Nyt minä tulen sinun luoksesi. Puhun tämän, kun vielä olen maailmassa, jotta minun iloni täyttäisi heidät. Minä olen ilmoittanut heille sanasi, ja he ovat saaneet osakseen maailman vihan, koska eivät kuulu maailmaan, niin kuin en minäkään kuulu. En kuitenkaan pyydä, että ottaisit heidät pois maailmasta, vaan että varjelisit heidät pahalta. He eivät kuulu maailmaan, niin kuin en minäkään kuulu. Pyhitä heidät totuudellasi. Sinun sanasi on totuus.” 

11. Kesäkuuta 1944 Koiviston kirkossa Karjalassa pidettiin viimeinen jumalanpalvelus evakuointikäskyn jälkeen. vt. Kirkkoherra Mauno Koivuneva oli valinnut saarnansa aiheeksi Jeesuksen sanat: “Joka tahtoo minun perässäni kulkea, hän ottakoon joka päivä ristinsä ja seuratkoon minua.” Sen jälkeen koivistolaiset saivat ohjeen omien tavaroiden pakkaamiseen. Neljä päivää myöhemmin oli lähdettävä liikkeelle. Evakkomatkalla muuan evakkopappi oli kuvannut monia matkan vaivoja ja ponnisteluja, mutta myös ihmeellisiä pelastumisia. Hän kertoi: “Matkan varrella tuntui usein siltä, aivan kuin Kristus olisi kulkemassa Suomen maantiellä länttä kohti.” (Karjalan luterilaiset seurakunnat evakossa, s.179-181) 

Näin kerrotaan kirjassa Karjalan luterilaiset seurakunnat evakossa. Tuossa kertomuksessa tulee selvästi ilmi, että Jeesuksen rukous on toteutunut; vaeltavat evakot uskoivat ja luottivat siihen nimeen, jonka Jumala on Jeesukselle antanut. He luottivat Jumalan Poikaan. 

Päivän evankeliumiteksti on osa niin sanottua Jeesuksen jäähyväisrukousta. Siinä Jeesus tekee tiliä Jumalalle siitä tehtävästä, jonka Jumala on hänelle antanut. Jeesus kertoo ilmoittaneensa Jumala nimen ihmisille sekä opettaneensa heitä kuten on tehtäväksi saanut ja lopuksi myös lähettänyt heidät maailmaan jatkamaan työtä, jonka Jeesus aloitti; kertomaan Jumalasta.  

Rukous saattaa usein asiat mittakaavaan: rukouksessa me kiitämme menneestä ja toivomme siunausta tulevaan. Kiitämme, siitä että tähän asti Jumala on auttanut ja toivomme, että tulevaisuudessa kaikki menisi hyvin. Mennyt on tehnyt tehtävänsä, olemme (tarvittaessa) oppineet siitä ja nyt käymme yhdessä eteenpäin. Yhteinen rukous valaa tulevaisuuden toivoa. Jeesuksen jäähyväisrukous muistuttaa, että vaikka maailmassa ja maan päällä on ristiriitoja, vaivaa, hankaluuttakin, niin toivo paremmasta vie eteenpäin.  

Rukous kertoo ensinnäkin sen, kehen me luotamme, Jumalaan. Toisekseen rukous kertoo sen, kenestä välitämme, ketä rakastamme. Rukoukseen sisältyy suuri osa elämästä. Ja myös kaikki se, mistä haluamme kiittää.  

Jeesuksen rukous paljastaa hänen läheisen yhteytensä Isään ja rakkauden niihin, jotka uskovat häneen. Myös tulevaisuus on tiedossa. Jeesus on mielessään ja sydämessään käynyt läpi kaiken, mitä on tulossa: pilkan ja häpeän, ristinkuoleman ja kärsimyksen. Kaikki on mietitty valmiiksi, kaikki on Jumalan suunnitelmassa, Jumalan kädessä.  

Jeesus on palaamassa Isänsä kotiin, valmistamaan asuinsijaa omilleen, mutta opetuslapset jäävät vielä maailmaan, työhön ja vaivaan. Heidän puolestaan Jeesus rukoilee evankeliumissa. Samalla Jeesus rukoilee meidän puolestamme. Me saamme olla kiinni Jeesuksessa, luottaa siihen, että Hän rukoilee puolestamme, puhuu puolestamme ja on antanut henkensä puolestamme. 

Me elämme ja rakennamme elämää perheessä, kaupungissa, omassa maassamme, yhdessä. Sota-aikana ja sen jälkeen oli selvää, että kukaan ei pärjää yksin. Kaveria ei jätetä -oli tuttu lause rintamalla ja kotona. Tuota samaa asennetta kaivataan myös tänään.  

Erityisen tärkeää on hakeutua yhteen ja puhaltaa yhteiseen hiileen haastavina aikoina. Maailmassa myllertää jälleen ja kotimaassakin työttömyys kasvaa ja talouskasvu sakkaa. Matti Kalliokoski pohti Suomen Kuvalehden pääkirjoituksessaan näitä näkökulmia seuraavasti: (1.4.2026) “Julkisessa keskustelussa kasvua katsotaan usein lapion näkökulmasta. Se pitää iskeä maahan, jotta voidaan rakentaa talo, tie, rata tai datakeskus. Silloin unohtuu, mikä nykyaikaisessa yhteiskunnassa on keskeistä: ihminen. Kasvun tärkein moottori on inhimillinen pääoma. Kun panostaa ihmisten koulutukseen, terveyteen ja taitoihin, sysää samalla koko yhteiskuntaa eteenpäin. — Inhimillisen pääoman kasvattamisesta voisi tulla Suomelle yhteinen tavoite, joka kestää myös huonojen aikojen yli.” 

Yhdessä me olemme kansakuntana selvinneet ja yhdessä me selviämme tänäänkin. Tätä maata on rakennettu yhdessä. Kuntalaitos ja peruskoulutuksen takaaminen kaikille oli vahvaa, yhteistä, suuntautumista tulevaisuuteen. Keskiössä oli ja on ihmisen hyvinvointi.  

Tänään me vietämme kansallista veteraanipäivää Mikkelissä, päämajakaupungissa, joka palveli viime sotiemme aikana johtokeskuksena. Muistan jo edesmennyttä ystävääni sotaveteraani Hannes Hynöstä, joka keskustelujemme lomassa huokasi raskaasti, kunpa ihminen ymmärtäisi sodan kauheuden ennen kuin käy sotimaan. 

Tänään me kiitämme sotaveteraaneja kauniista, vapaasta maastamme. Yhteiskuntamme on rakentunut heidän valtavan uhrin tuloksena. Me katsomme myös rohkeasti tulevaisuuteen ja uskallamme tänäänkin luottaa siihen, että Jumala kulkee kanssamme oman elämämme keskellä sekä maailman myrskyjen keskellä. Me saamme luottaa edellisten sukupolvien tavoin siihen nimeen, jonka Jumala on antanut Jeesukselle. Me saamme luottaa Jumalan Poikaan. 

Nousemme tunnustamaan yhteisen kristillisen uskomme. 

Piispa Mari Parkkinen

Pääsiäisjuhla oli jo tulossa, ja Jeesus tiesi, että oli tullut se hetki, jolloin hänen oli määrä siirtyä tästä maailmasta Isän luo. Hän oli rakastanut omiaan, jotka olivat tässä maailmassa, ja hän osoitti heille täydellistä rakkautta loppuun asti. 
    He olivat kokoontuneet aterialle, ja Paholainen oli jo pannut Juudaksen, Simon Iskariotin pojan, sydämeen ajatuksen, että tämä kavaltaisi Jeesuksen. Jeesus tiesi, että Isä oli antanut kaiken hänen valtaansa ja että hän oli tullut Jumalan luota ja oli nyt palaamassa hänen luokseen. Niinpä hän nousi aterialta, riisui viittansa ja kietoi vyötäisilleen pellavaliinan. Sitten hän kaatoi vettä pesuastiaan, rupesi pesemään opetuslasten jalkoja ja kuivasi ne vyötäisillään olevalla liinalla. 
    Kun Jeesus tuli Simon Pietarin kohdalle, tämä sanoi: ”Herra, sinäkö peset minun jalkani?” Jeesus vastasi: ”Tätä, minkä nyt teen, sinä et vielä käsitä, mutta myöhemmin sinä sen ymmärrät.” Pietari sanoi hänelle: ”Sinä et ikinä saa pestä minun jalkojani!” Jeesus vastasi: ”Jos minä en pese sinua, ei sinulla ole sijaa minun luonani.” Silloin Simon Pietari sanoi: ”Herra, älä pese vain jalkojani, pese myös kädet ja pää.” Tähän Jeesus vastasi: ”Se, joka on kylpenyt, ei tarvitse pesua, hän on jo puhdas. Ja te olette puhtaita, ette kuitenkaan kaikki.” Jeesus tiesi, kuka hänet kavaltaisi, ja siksi hän sanoi, etteivät he kaikki olleet puhtaita. 
    Pestyään heidän jalkansa Jeesus puki viitan ylleen ja asettui taas aterialle. Hän sanoi heille: 
    ”Ymmärrättekö te, mitä teille tein? Te puhuttelette minua opettajaksi ja herraksi, ja oikein teette: sehän minä olen. Jos nyt minä, teidän herranne ja opettajanne, olen pessyt teidän jalkanne, tulee myös teidän pestä toistenne jalat. Minä annoin teille esimerkin, jotta tekisitte saman minkä minä tein teille.” 

Jokainen kirjailija tietää, että kirjan aloitusvirke on todella tärkeä. Aloitus kutsuu lukijaa mukaan.

Raamattu alkaa sanoilla: alussa Jumala loi taivaan ja maan. Alkusanat imaisevat ihmisen Pyhien kirjoitusten maailmaan. Alussa- sana lupaa myös jatkoa. Mitä kaikkea sitten seurasikaan…. sen saa jokainen itse lukea Raamatusta. Keskityn tänään vain alkuun ja loppuun.

Toinen tuttu aloitus kuuluu: Alussa olivat suo, kuokka — ja Jussi. Se on yksi tunnetuimmista suomalaisista romaanin aloitusvirkkeistä. Se aloittaa Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogian.

Kaikki kirjoja lukeneet tietävät, että loppu on kuitenkin alkua tärkeämpi. Loppu vetää yhteen kaiken tapahtuneen, monimutkaiset juonenkäänteet ja ihmiskohtalot. Loppu voi olla yllätyksellinen ja jotakin, mitä emme osanneet odottaa kirjan rivejä lukiessamme. Paras lopetus on sellainen, että siihen jää vielä viipyilemään ja miettimään, että ai näinkö se menikin. Olipa aika huikeaa.

Elämä on myös täynnä alkuja ja loppuja. Vastasyntyneen ensimmäinen henkäys, tai ehkä paremminkin elämän rääkäisy on ihme, jota ihmettelevät vanhemmat ja koko suku. Jotakin suurta on alkamassa, on alkamassa kokonainen ihmiselämä! Viimeinen huokaus on elämän hiljainen yhteenveto kaikesta koetusta, eletystä elämästä.

Näiden kahden suuren alun ja lopun väliin mahtuu monia pienempiä, erilaisia, alkuja ja loppuja. Toivottuja ja ei-toivottuja.

Ensimmäiset arat askeleet koulutiellä johtavat koulun päättötodistukseen tai ammattiin valmistumiseen. Ihmissuhteissa yhteinen elämän matka saattaakin päättyä kahden tien risteykseen. Tieto lääkärinvastaanotolla johtaa elämän uudelleen järjestelyyn ja jatkotoimenpiteisiin.

Mikä on siis alun loppu tai lopun alku?

Pääsiäinen on eräänlainen elämän loppu, mutta siitä tuleekin lopulta alku. Päivän evankeliumi kuvaa tapahtumia pääsiäisaterialla. Jeesus ja opetuslapset ovat kokoontuneet yhteiselle juhla-aterialle, jota vietetään juutalaisten Egyptin orjuudesta vapautumisen muistoksi. Se, mikä uhkasi olla kansan loppu, muuttuikin uudeksi aluksi.

Kiirastorstai viittaa puhdistautumiseen. Sen taustalla on ruotsin kielen sanasta skära. Kiirastorstai on perinteisesti ollut päivä, jolloin seurakunta aivan erityisesti asettuu synnintunnustuksen äärelle; kiirastorstaina puhdistaudutaan pääsiäisen viettoon.

Siitä kertoo myös tämän päivän evankeliumiteksti. Jeesus pesee opetuslastensa jalat. Se oli Jeesuksen aikaan orjien työ, mutta Jeesus ottaa itse palvelijan paikan. Jeesus aloittaa poikkeuksellisen muutoksen, josta tulee kristillisyyden yksi ydin; jokainen ihminen on yhdenvertainen, ei ole toista parempaa tai toista huonompaa. Jokainen on tasavertainen Jumalan luotu ihminen. Tämä historiallinen paradigman muutos on historiaa mullistava uusi alku ja se näkyy edelleen kristillisyyden keskiössä. Jeesuksen viesti meille on: ei ole orjaa, palvelijaa tai kuningasta ja palveltavaa. Muutos on huikea! Meidän tehtävämme ei ole eritellä ihmisiä, vaan kutsua mukaan ihan jokaista. Kun me tänään yhdessä käymme ehtoolliselle, siinä ei ole toista korkeampaa tai alempaa, pyhempää tai parempaa, vaan saamme käydä alttarille yhdessä, palvellen toinen toistamme.

Jeesuksen osoittama esimerkki jalkojen pesusta on edelleen yksi tärkeä osa kiirastorstain juhlaa ympäri kristikuntaa. Perinteisesti Pyhän haudan kirkolla Jerusalemissa on toteutettu ortodoksisen kirkon järjestämä jalkojenpesu. Tänä vuonna Jerusalemin pääsiäisjuhlallisuudet on Lähi-idän sotatilan takia peruttu. Mutta sotakaan ei sammuta kiirastorstain sanomaa. Paavi Fransiscus herätteli maailmaa vuonna 2013 pesemällä 12 nuorisovangin jalat. Moni kristitty pöyristyi, koska aiemmat paavit olivat kutsuneet paikalle vain papistoa, mutta Fransiscuksen kohdalla Jeesuksen oma esimerkki oli uusi alku. Jeesus sanoo meille: Minä annoin teille esimerkin, jotta tekisitte saman minkä minä tein teille. Nämä Jeesuksen sanat kutsuvat edelleen kristittyjä rakastamaan ja palvelemaan.

Kiirastorstaihin liittyy myös ehtoollisen asettaminen. Jeesus aloittaa yhteisen aterian juutalaiseen tapaan siunaamalla leivän ja jakamalla sen läsnäolijoille. Evankeliumi kertoo, että Jeesus tietää, kuka hänet kavaltaa, mutta kavaltajakin on kutsuttu samaan pöytään. Jeesus pesee jopa hänen jalkansa. Aterian edetessä, aterian sisältö kuitenkin muuttuu.  Kun Juudas lähtee katkeruutta sydämessään, ovet paukkuen ja yhteys katkeaa totaalisesti, Jeesus rakentaa tuon yhteyden uudestaan asettamalla ehtoollisen. Aterian lopussa kyseessä ei ole enää pelkkä ateria, vaan ehtoollinen, yhteyden ateria, joka yhdistää meidät Jeesukseen ja toisiimme. Muutos on jälleen huikea. Alku on tavallinen, perinteinen pääsiäisateria, mutta siihen liittyy aivan uudenlainen loppu.

Myös elämässä näemme uusien loppujen mahdollisuuksia. Se, mikä ehkä on alkanut riitana ja yhteyden katkeamisena, voi päättyä jälleen rakentuneeseen yhteyteen. Läheisen musertava menetys muuttuu surun väistyessä kiitokseksi yhteisestä ajasta. Sodan mielettömyydet päättyvät vielä sovintoon. Alun ei tarvitse määrittää loppua, vaan muutos on mahdollinen.

Pääsiäinen kuvaa oikeastaan koko ihmiselämän alkua ja loppua. Siihen väliin mahtuu monia ilon aiheita, mutta myös tuskaa, kipua ja murhetta. Tänään, ehtoollisen jälkeen, alttari riisutaan ja puetaan mustiin. Se muistuttaa meitä huomisesta päivästä, ristiinnaulitsemisen päivästä, päivästä, johon kasaantuu koko ihmiskunnan pimeys. Mutta sekään ei ole loppu, vaan alku.

Jeesus on alfa ja omega, ensimmäinen ja viimeinen, alku ja loppu (Ilm. 22:13). Siksi pääsiäinen ei ole loppu, vaan uusi alku. Valo voittaa pimeyden, elämä voittaa kuoleman. Pääsiäinen on uusi alku meille kaikille. Tänään me saamme tuoda syntimme ja syyllisyytemme alttarille, josta saamme lahjaksi elämän leipää, leipää, jossa on anteeksiannon ja yhteyden olemus. Risti ei enää ole häpeäpaalu, vaan merkki ylösnousemuksesta, uudesta elämästä. Siihen meitä jokaista kutsutaan tänäänkin.

Piispa Mari Parkkinen