Viime päivinä joukko kansanedustajia (Suomen Uutiset 27.3.2026) on ollut huolissaan siitä, että kirkko ei enää ole perustehtävänsä ytimessä. Olen asiasta eri mieltä. Kirkon perustehtävä pohjaa Jeesuksen antamaan esimerkkiin. Kirkkolaki puolestaan määrittelee kirkon perustehtäväksi Jumalan sanan julistamisen ja sakramenttien jakamisen lisäksi kristillisen sanoman levittämisen ja lähimmäisenrakkauden toteuttamisen (KL 1:2). Tätä työtä tehdään kirkossa viikon jokaisena päivänä. Nostan esiin vain muutamia lukuja kirkon perustehtävän ääreltä: seurakuntien työntekijät kohtasivat ihmisiä 18,5 miljoonaa kertaa vuonna 2025, jumalanpalveluksiin osallistuttiin 6 miljoonaa kertaa ja varhaiskasvatus tavoitti toiminnassaan yli 700 000 lasta ja nuorta.  

Kirkossa kuljetaan myös kärsivien rinnalla. Kirkko jakoi viime vuonna 10,5 miljoonaa euroa diakoniavustuksia. Tämän kaiken mahdollistavat kirkon jäsenet, kaikki ne reilut 3,5 miljoonaa suomalaista, jotka haluavat toteuttaa kirkon perustehtävää lähimmäisenrakkautena. Kiitos teille kaikille siitä. Diakonian neuvottelukunnan puheenjohtajana näen, millaisia seurauksia poliittisilla päätöksillä on. Kun olen puhunut kasvavasta lapsiperheköyhyydestä tai pitenevistä leipäjonoista, minulle on sanottu, että piispan ei pidä politikoida. On surullista nähdä, miten surutta uskoa ja uskontoja ollaan kuitenkin valmiita käyttämään politiikan pelinappuloina. Keskiöön pitäisi nousta pääsiäisen kärsijä: Katso, ihminen. Pääsiäinen kertoo siitä, kuinka Jeesus kärsi meidän puolestamme. Pimeys väistyy ja elämä voittaa kuoleman.  

Piispa Mari Parkkinen 

Jokainen meistä kantaa mukanaan haavoja. Osa on tuoreita ja edelleen kipeitä. Toiset ovat jo muuttuneet vaaleiksi, muistoiksi siitä, mistä on kuljettu ja selvitty. Haavat voivat olla näkyviä, mutta usein ne ovat syvällä sisimmässä. Ne kertovat kiirastorstain ja pitkäperjantain sanomaa: petoksesta, menetyksistä, särkyneistä ihmissuhteista, epäonnistumisista, häpeästä, taakoista, joita emme jaksaisi enää kantaa.

Oman elämämme lisäksi tuntuu, että koko maailma on haavoilla – rikkirevitty väkivallasta, sodista ja levottomuudesta. Haavoittunut maailma kysyy samaa, mitä me itse kysymme kipujemme keskeltä: Miksi? Miksi elämä satuttaa? Miksi Jumala ei ota haavoja pois?

Elämän tuska, kivut ja haavat ovat läsnä pääsiäisenäkin, mutta pääsiäinen vastaa kipuun tavalla, jota emme osaa odottaa. Jumala ei anna meille kokonaan uutta elämää, vaan Hän parantaa elämän, joka meillä on. Hän ei pyyhi pois historiaamme, vaan muuttaa sen vaikutuksen. Arpemme eivät katoa, mutta ne muuttuvat – merkiksi selviytymisestä.

Jeesus ei hävennyt haavojaan. Ylösnousemuksen aamuna hän ei peitellyt eikä silotellut niitä. Hän näytti ne opetuslapsilleen, ja juuri haavojen kautta he tunsivat hänet. Haavoista tuli tunnistamisen merkki – ei heikkouden, vaan uuden elämän.
Pääsiäinen kertoo kivusta, mutta ennen kaikkea pääsiäinen kertoo siitä, että kipujen jälkeen on elämä. Mikään haava ei ole Jumalalle liian syvä, vaan Hänen rakkautensa parantaa haavat ajan kanssa, hiljaa, arpi kerrallaan.

Pitkäperjantain alttarilla olevat ruusut kuvaavat myös elämän kauneutta, pääsiäisaamun valo kertoo elämän voitosta, siitä, että ihmisyyden pimeys ei ole loppu, vaan kaiken kauniin alku.

Kristus on ylösnoussut.
Totisesti ylösnoussut.

Piispa Mari Parkkinen

Me saamme olla tässä maassa rauhassa, viettää pääsiäistä rauhassa ja kokoontua suureen juhlaan. Maailmassa on tällä hetkellä monia kriisipesäkkeitä, joissa ollaan joka päivä peloissaan eikä voida kokoontua kirkkoihin edes pienissä porukoissa. Siksi kirjoitimme alla olevan vetoomuksen Kirkon ulkomaanavun ja Suomen Lähetysseuran kanssa.

Varautumista ja valmiutta on myös arkisista asioista ja toinen toisistamme huolta pitäminen. Siihenkin hiljainen viikko meitä kutsuu. Hyvän Jumalan siunausta lähestyvän pääsiäisen viettoon!

Piispa Mari Parkkinen

***

Pyhän maan pääsiäinen on peruttu – vakava tilanne kutsuu työhön toivon puolesta

Pääsiäinen julistaa toivoa siellä, missä kuolema, pelko ja epätoivo näyttävät saavan viimeisen sanan. Kristuksen ylösnousemus vakuuttaa, että väkivalta ei ole lopullista, eikä pimeys voi tukahduttaa elämää. Valo voittaa pimeyden ja elämä kuoleman. Maailma saa lopulta rauhan ja sovinnon.

Pyhän maan pääsiäinen on peruttu vakavien turvallisuusuhkien vuoksi. Pääsiäisliturgiat toimitetaan pääasiassa vain papistolle eikä avoimia, suuria pääsiäisvaelluksia tai juhlia järjestetä pyhillä paikoilla.

Lähi-idän konfliktit ovat aiheuttaneet valtavan, epäinhimillisen kärsimyksen. Miljoonat ovat jättäneet kotinsa Iranissa, Libanonissa, Syyriassa ja monessa muussa maassa. Elämää leimaa pelko, kärsimys, menetykset, epävarmuus ja valtava aineellinen hätä. Tämä on Lähi-idän sotien todellisuus ja niiden mielettömyys. Tiedämme historiasta, että lopulta suhteeton väkivalta lisää uusien ja entistä laajempien konfliktien todennäköisyyttä. Väkivalta muuttuu ääriajattelun polttoaineeksi.

Pyhällä maalla siviilien kärsimys jatkuu. Länsirannalla ja Itä-Jerusalemissa siirtokuntalaisten väkivalta on entisestään pahentunut. Pahoinpitelyt, ampumiset, kylien, viljelysmaiden ja vesijärjestelmien tuhoamiset sekä maan ja asuntojen haltuunotot ovat lisääntyneet. Israelissa yritetään suojautua jatkuvilta ilmaiskuilta ja juutalaisiin kohdistuva antisemitismin nousu näkyy kaikkialla maailmassa.

Gazan olot ovat järkyttävät ja epäinhimilliset. Ruoasta, suojasta, vedestä ja terveydenhuollosta on huutava pula. Länsirannalla köyhyys on syventynyt ja elämisen ehdot vaikeutuneet. Työmme rauhan, lasten ja nuorten koulutuksen, terveydenhuollon, ruokaturvan ja suojan puolesta jatkuu näissäkin oloissa.

Pyhällä maalla asuu noin 14 miljoonaa ihmistä, joista jokaisen tulee voida asua alueella ihmisarvoisesti, turvallisesti ja oikeudenmukaisesti. Siviilien suojelu, humanitaarisen avun perille pääsyn turvaaminen ja siirtokuntalaisten väkivallan lopettaminen ovat välttämättömiä askeleita tähän suuntaan.

Pääsiäisen sanoma haastaa meidät puolustamaan elämää ja paljastamaan sotien mielettömyys. Pääsiäinen kutsuu meitä asettumaan kärsivien rinnalle ja tekemään kaikkemme, että sodat loppuvat. Pääsiäisen sanoma kutsuu meitä kulkemaan kaikkien niiden kanssa, jotka rakentavat rauhaa, varjelevat ihmisarvoa ja pitävät kiinni toivosta.

piispa Kaisamari Hintikka, Kirkon Ulkomaanavun hallituksen varapuheenjohtaja

piispa Mari Parkkinen, Suomen Lähetysseuran hallituksen puheenjohtaja

Tomi Järvinen, Kirkon Ulkomaanavun toiminnanjohtaja

Pauliina Parhiala, Suomen Lähetysseuran toiminnanjohtaja

Jokaisella meillä on joulutraditioita; joulukirkko, haudoilla käynti, tietty jouluruoka juhlapöydässä tai joulusauna. Tai ehkäpä perheessänne on jokin tarina tai tapahtuma, jota kerrotaan yhä uudestaan joka joulu. Joskus se saattaa kyllästyttääkin, mutta samalla se rakentaa vahvaa traditiota, jatkumoa.  

Traditio on käsite, joka viittaa perinteisiin ja tapoihin, jotka siirtyvät sukupolvelta toiselle. Traditio on latinaa ja tarkoittaa ”eteenpäin luovuttamista” tai ”siirtämistä”. Yhteiset traditiot rakentavat yhteenkuuluvuutta ja jatkavat yhteisön perinteitä. Traditio siirtää eteenpäin myös arvomaailmaa; millaiset asiat ovat tärkeitä ja miten niitä halutaan siirtää seuraavalle sukupolvelle. Näin traditio myös vahvistaa jatkuvuuden tunnetta.  

Jouluun liittyy paljon traditioita. Kun ensimmäisenä adventtina sadoissa kirkoissa lauletaan Hoosiannaa, Vapahtajan syntymäjuhlan odotus voi alkaa. Joulukuusen latvaan asetellaan tähti tietäjien tietä ohjaamaan ja meilläkin yleistynyt seimiasetelma löytää yhä useammin tilaa piirongin päältä. Tutut joululaulut rakentavat siltaa sisäiseen sävelmaailmaan ja jouluevankeliumi yhteyttä Jumalan valtakuntaan.  

Ihmiskunnan suurin joulutraditio syntyi yli 2000 vuotta sitten pienessä Betlehemin kaupungissa. Karjasuojan pahnoille syntynyt Ihmisen Poika on merkki Jumalasta. Kun tänä jouluna jälleen kuulemme enkelin sanat: ”Tänään on teille Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus Herra. Tämä on merkkinä teille: te löydätte lapsen, joka makaa kapaloituna seimessä,” niin saamme liittyä vuosituhantiseen joulutraditioon. Vastasyntyneen silmissä loistaa Jumalan rakkaus.  

Siunattua Vapahtajamme syntymäjuhlaa! 

Piispa Mari Parkkinen 

Maailmamme on tämänkin joulun alla hyvin rauhaton. Sodat ja kriisit riistävät rauhan niin lapsilta kuin aikuisiltakin. Useissa kodeissa ja kotien raunioilla rauha on heikko haave joulun pyhinä. Sotien ja kriisien keskellä moni kuitenkin kaipaa sisimpäänsä Jumalan rauhaa. 

Syksyllä julkaistu piispainkirje Kutsu rauhaan kuvaa rauhaa prosessiksi, joka nousee yksilön sydämestä yhteisöihin ja lopulta koko maailmaan. Sellaisesta rauhasta Jeesus puhuu, kun hän lupaa: “Minä jätän teille rauhan. Oman rauhani minä annan teille, en sellaista, jonka maailma antaa. Olkaa rohkeat, älkää vaipuko epätoivoon “(Joh. 14:27). 

Tuo toivon ja rauhan tuoja syntyy maailmaan jouluna. Kriisien ja elämän haasteiden keskellä rauha saa syntyä enkelien sanomasta, jonka paimenet kuulivat Betlehemin yössä: “Älkää pelätkö, minä ilmoitan teille ilosanoman, suuren ilon koko kansalle.  Tänään on teille Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus, Herra.”  (Luuk. 2:10-11).

Sydämen rauha rakentuu yhteydestä seimen lapseen. Mitä me kylvämme tänään, on lastemme tulevaisuus huomenna. Viha voitetaan rakkaudella. Sellaista vihan voittavaa ja rauhan mahdollistavaa Jumalan rakkautta ja luottamusta toivon jokaisen jouluun tänäkin vuonna. 

Jumalan rakkaus loistaa tänäkin jouluna maailman pimeydessä ja antaa sydämen rauhan.

“– Jumalan on kunnia korkeuksissa, maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa”.

Luuk. 2:14

Piispa Mari Parkkinen

Seurakunnissa tehdään hienoa työtä! Toimintatilastojen tulkintaan liittyy aina haasteita, mutta otan siitä huolimatta niistä pari esimerkkiä. Valitsin tarkasteluun sunnuntain 17.9.2023. Tilastot kertovat, että messuissa ja sanajumalanpalveluksissa kävi yli 28 000 seurakuntalaista. Seurakuntien omia nettilähetyksiä seurasi yli 30 000 katsojaa. Radiojumalanpalveluksia kuuntelee viikoittain yli 100 000 ihmistä ja tv-jumalanpalveluksia seuraa yli 90 000 katsojaa. Kun nämä luvut lasketaan yhteen, perussunnuntaina sanan äärellä on rapiat 250 000 kuulijaa. Vaikka se prosentuaalisesti (n.7,5%) on vähän koko kirkon jäsenmäärästä (n. 3,5 milj.), on jumalanpalvelus edelleen eniten väkeä kokoava viikoittainen tapahtuma Suomessa.

Mutta jumalanpalvelus ei ole ainoa paikka, jossa sanaa julistetaan ja kuullaan. Suurin osa seurakunnan tilaisuuksista alkaa tai päättyy hartauteen. Ajattelen, että kirkon kristillinen kasvatustyö on äärimmäisen tärkeää tulevaisuuden näkökulmasta ja siksi nostan pari lukua nelivuotiskertomuksen varhaiskasvatuksen osiosta.

Korona notkautti kirkon toimintaan osallistuneiden määrää, mutta koronan jälkeen osallistujien määrät kasvoivat sekä ryhmissä (lapset ja perheet) että retki- ja leiritoiminnassa. Varhaiskasvatuksen tilaisuudet kokosivat vuonna 2023 eri toimintamuotoihin yhteensä yli 330 000 alle kouluikäistä lasta. Vuonna 2023 yhteensä 1,6 miljoonaa kouluikäistä osallistui seurakunnan tilaisuuksiin (s.205, 208). Rippikoulussa kastettiin vuonna 2023 yli 1100 rippikoululaista ja nuorille tehdyssä kyselyssä nuoret antoivat rippikoululle yleisarvosanaksi 9-.

Kirkon piirissä puhutaan usein aktiiviseurakuntalaisista. Ajattelen, että meidän aktiiviseurakuntalaisiamme ovat kaikki edellä mainitut sekä kaikki nekin, joita en tähän kolumniin saa mahtumaan. Vuositasolla kohtaamisia on yli 17 miljoonaa. Huolipuhetta riittää tässä maailmassa aivan tarpeeksi. Ehdotankin, että iloitsemme kaikesta evankeliumin työstä, jota kirkossamme tehdään.

Piispa Mari Parkkinen

 Helsingin Sanomissa (7.8.) psykologi ja aivotutkija Katri Saarikivi toteaa, että me ihmiset olemme nykyisin nopeita reagoimaan viesteihin ja ärsykkeisiin. Me saamme monta asiaa vireille, mutta työmuistia kuormittaa koko ajan aloitettujen tehtävien suma. Aivot tarvitsevat lepoa, jotta niille jäisi aikaa saattaa asiat loppuun. Artikkeli luo toivoa: meidän ei tarvitse tehdä totaalista pesäeroa älylaitteisiimme, 15 minuutin annos lepoa voi jo riittää. Älylaitelepoa voi viettää vaikkapa matkalla töihin, kävellessä luonnossa tai harrastukseen. Lukemiseenkin keskittyminen auttaa. Meillä on siis toivoa! Kun antaa ajatusten harhailla vapaasti, ilman ärsykkeitä, jää luovuudelle tilaa. Tylsyydestä syntyy uutta.  

“Mitä enemmän ihmisellä on tilaa ajatella ja kuvitella asioita, sitä enemmän hän kokee asioita ja merkitystä elämässään.” Katri Saarikivi toteaa. Juuri merkityksellistä elämää moni kaipaakin.     

Aivotutkija Marylka Joe Uusisaari kertoi myös Helsingin Sanomissa ihmisen aivojen hyvinvoinnista ja omasta loppuun palamisestaan (HS 18.9.). “Sanon tämän nyt ihmisenä ja aivotutkijana: Tärkein asia elämässä on uni.” Laitteet hän laittaa kiinni tuntia ennen nukkumista. “Syöminen on seuraavaksi tärkeintä.” Ei laadullakaan ole niin väliä, kunhan syö, että aivot saavat energiaa tehdä työnsä. Kolmas tärkeä asia on liikunta. Liikkumisen aikana aivotkin lepäävät. Aivot voivat myös huijata meitä, jos me emme pidä niistä huolta. Ihminen on yllättävän kauan toimintakykyinen ja onnistuu uskottelemaan olevansa kunnossa, vaikka mieli ja sielu huutaisivat jo muuta.     

Ihminen on psyko-sosiaalis-hengellinen kokonaisuus. Luomisessa meille on annettu malli levosta, jonka olemme unohtaneet. Pyhäpäivän levon unohtuessa koko elämä on annettu vapaaehtoisesti tehotuotannolle.     

Aivojen lepohetki voi olla myös rukoilua ja hiljaista kiitosta. Lepohetki on mahdollisuus, keinomme olla Jumalan lähellä, ilman vaatimuksia, ilman ärsykkeitä. Silloin me annamme itsellemme mahdollisuuden kurkistaa oman maallisen majamme sisään, todelliseen elämäämme.      

Luomisessa Jumala on antanut meille myös liikkeen ja ravinnon. Ne kuuluvat yhteen. Ravinnon hankkiminen on helpompaa tässä ajassa. Enää emme raivaa peltoa tai korjaa satoa samoin kuin menneet sukupolvet. Muistammeko olla kiitollisia jokapäiväisestä leivästä, kun kuljemme kaupan kassan läpi ostoskärryjen kanssa?      

Muista pyhittää lepopäiväsi, muistuttaa kolmas käsky. Jumala on jo lakia luodessaan tiennyt, että aivot kaipaavat hiljaisuutta ja tylsyyttä. Nyt sen kertoo meille myös tiede. Jumala on antanut meille ihmeellisen elämän ja aivot ruumiillisia toimintoja ja maallisia valintoja ohjaamaan. Pidetään Luojan luomistyöstä hyvää huolta myös omassa kehossamme.     

Piispa Mari Parkkinen  

Polarisaatiota ilmiönä on tutkittu viime vuosina laajasti. Filosofi Bart Brandsmanin  polarisaatiomalli kuvaa ilmiön kehittymistä varsin ymmärrettävästi. Polarisaation kolme peruslakia ovat: me vastaan ne -ajatusrakenne, ilmiö tarvitsee bensaa leimahtaakseen ja polarisaatio toimii tunnetasolla.    

Me vastaan ne- ajatusrakenne ei itsessään ole vaarallinen, näinhän me ihmiset usein ymmärrämme identiteettimme. Mutta kun ajatusmallista tulee ehdoton, syntyy ongelmia. Bensaa liekkeihin –efekti lienee tuttu kaikille. Vastakkainasettelua lietsotaan vihapuheella ja negatiivisilla mielikuvilla vastustajasta. Polarisaatio toimii tunnedynamiikan tasolla, eli faktoilla ei ole suurta merkitystä, ja jos onkin, niin ne tulkitaan vain omasta näkökulmasta käsin.    

Brandsman tunnistaa viisi erilaista roolia: yllyttäjät, liittyjät, hiljaiset, sillanrakentajat ja syntipukit. Yllyttäjät lietsovat vihapuhetta ja mustamaalaavat, liittyjät katsovat sen oikeutetuksi ja jatkavat, hiljaiset ovat hiljaisesti keskellä, sillanrakentajat yrittävät rakentaa siltaa, mutta tulevat ehkä samalla vahvistaneeksi vastakkainasettelua kahdesta eri ryhmästä. Kun tilanne on täysin kärjistynyt, syntipukki saa syyt niskaansa molemmilta puolilta. Syntipukin osan saa usein viranomainen (tai kirkko), “joka ei tee asialle mitään”.    

Polarisaatio jyrkkenee, kun keskellä oleminen tulee liian vaikeaksi. Yllyttäjät lisäävät kierroksia puolesta tai vastaan ja keskustelu kovenee. Vaikuttaa siltä, että painostuksen alla on valittava puolensa. Mutta näin ei ole.   

Onneksi polarisaatioonkin voi vaikuttaa. Brandsmanin mallissa keskiöön nousevat ne hiljaiset keskellä olijat. Huomio siirretään äänekkäistä ääripäistä keskellä tapahtuvaan keskusteluun. Asioista saa edelleen olla eri mieltä, mutta keskustelun on oltava kuuntelevaa ja arvostavaa. On opittava olemaan rakentavasti erimielisiä.    

Minusta tämä kaikki sopii oikein hyvin myös kirkolliseen keskusteluun.  

Piispa Mari Parkkinen 

Tänä kesänä uutiskynnyksen on ylittänyt useampi uutinen rippileireillä tapahtuneesta epäasiallisesta käytöksestä. Mukana on ollut leiriläisten keskinäisiä välien selvittelyjä, isosvastaavien epäasiallista käytöstä sekä työntekijöiden vakavia rikkeitä. Osasta tapauksista on tehty rikosilmoitus ja poliisi tekee tutkintaa. Hyvä niin. Epäasialliseen käytökseen, on se sitten fyysistä tai psyykkistä, tulee aina puuttua. 

Rippikoulu on edelleen erittäin suosittu. Se tavoittaa yli 90% ikäryhmästä. Lukujen tasolla se tarkoittaa noin 50 000 nuorta. Moni nuori on kuullut sanoman Jeesuksesta, saanut laulaa riparilauluja ja pakannut leiriltä reppuunsa muistoja ja elämänviisautta. Suurin osa kesän 1200 leiristä sujui hyvin ja tahdon kiittää siitä kaikkia rippikoulutyöhön osallistuneita. 

Leiriolosuhteet ovat vaativat. Useille nuorille rippileiri saattaa olla ensimmäinen pitkä poissaolo kotoa, kaukana kaikesta tutusta. Ympärillä on vieraita ihmisiä ja nukkuakin pitäisi oudossa porukassa. Nuori etsii omaa paikkaansa maailmassa sekä ripariryhmässä. Siksi meillä kirkkona on suuri vastuu omasta työstämme.  

Meidän tehtävämme on varmistaa, että seurakunnan toiminta on turvallista. Rippikoulun tulee olla turvallinen kaikille; leiriläisille, isosille sekä työntekijöille. Kirkko on vastuussa rippikoululaisista, mutta myös työntekijöistään.  

YLEn haastattelun taustamateriaalissa minulta kysyttiin, miten rippikoulua pitäisi muuttaa? Toki ensimmäisenä täytyy käydä läpi turvallisuusohjeet. Meidän hiippakunnassamme mietitään kaikkia koskevaa koskemattomuus- ja kiusaamattomuussopimusta, jonka allekirjoittaisivat kaikki osalliset, mutta jäin miettimään kysymystä vähän laajemmasta näkökulmasta. Vaikka tekisimme millaisia ohjeistuksia tai sääntöjä, joita odotamme kaikkien noudattavan, yhteinen turvallinen ympäristö alkaa sitoutumisesta hyvään käytökseen.  

Epäasiallinen käytös ei ole ongelma ainoastaan rippikoulussa, vaan se tuntuu vaivaavan yhteiskuntaamme laajemmallakin tasolla. Kiusaaminen netissä tuntuu kasvaneen, satuttavat sanat ryöpsyvät valtoimenaan ja toisen ihmisen rajojen kunnioittaminen unohtuu. Tämän päivän nuoret ovat valveutuneita ja uskaltavat kertoa epäasiallisesta käytöksestä sekä kiusaamistilanteista. Olen iloinen siitä. Se kertoo siitä, että luottamus on säilynyt. 

Meidän yhteinen tehtävämme on käydä läpi kesän kokemukset. Kuulla nuoria ja työntekijöitä, tarttua asiattomuuksiin ja turvata meille kaikille turvallisia leirejä, työyhteisöjä ja yhteistä seurakuntaelämää. 

Piispa Mari Parkkinen 

Sallyn sydäntä painaa kipeä kysymys: miksi länsimaiset kristilliset yhteisöt ovat unohtaneet Pyhän maan sisaret ja veljet? Sallyn kysymys käy kohti. Palestiinalaiskristityt ovat kristillisyyden alkujuuri. He eivät ole islamista kristityiksi kääntyneitä, vaan heidän yhteisönsä juuret juontavat alkukristittyihin. He sanovat, että Jeesus syntyi heidän takapihallaan. Sanonta kuvaa sitä, että he asuvat alueella, josta kristillisyys on saanut alkunsa. Tästä syystä Sallyn kysymys on pysäyttävä. Pyhän maan elävät kristilliset juuret ovat katkeamaisillaan.  

Palestiinalaiskristittyjen vaikutus omaan yhteiskuntaansa on kokoaan suurempi. Eri kirkkokunnilla on kouluja, kristilliset yhteisöt ylläpitävät alueen sairaaloita; suurimpana Luterilaisen Maailmanliiton Augusta Viktoria, joka on ainoa syöpähoitoja antava sairaala Palestiinalaisalueella.  Lisäksi muun muassa Betlehemin pormestari on perinteisesti ollut kristitty.   

Mutta yhteisön merkitys on vähenemässä, koska kristityt muuttavat ulkomaille pitkittyneen konfliktin, jatkuvien sotien ja koko ajan heikentyvien elinolosuhteiden takia. Suurin alkuperäisten palestiinalaiskristittyjen yhteisö on tällä hetkellä Latinalaisessa Amerikassa, jossa heitä asuu jo yli puoli miljoonaa. Pyhällä maalla heitä on enää noin 180 000. Huoli kristillisten juurien katkeamisesta on siis todella aiheellinen.   

Kysyin pastori Sallyltä, mikä on tärkein asia, mitä heidän yhteisönsä juuri tällä hetkellä tarvitsee. Sally vastasi, että diakonista apua sekä rukousta. Hän kertoi, että kristilliset kirkot yrittävät kaikin keinon pitää lasten koulut toiminnassa. Se antaa arjen turvallisuutta koko yhteisölle. Mutta kristillisten perheiden toimeentulo on romahtanut, koska se on ollut vahvasti sidoksissa turismiin. Nyt Jerusalemin ja Betlehemin kirkot sekä kadut ovat tyhjiä.    

Toivon ja rukoilen, että Pyhän maan kristilliset juuret eivät katkeaisi, vaan me muistaisimme sisariamme ja veljiämme Pyhällä maalla. Diakonista apua, jonka kautta perheille pystytään tarjoamaan muun muassa ruoka-apua, tukea vuokriin, sähkölaskuihin, koulumaksuihin ja sairaanhoitokuluihin, voi lähettää Suomen Lähetysseuran ja Kuopion hiippakunnan yhteisen keräyksen kautta.     

Piispa Mari Parkkinen